Kannen kuva: Jarmo Uusi-Rintakoski.

NUMERO 10
13.10.2011

PÄÄKIRJOITUS

SUOMI: Hilman vaalima harvinaisuus

TYÖTERVEYS: Myrkyllinen työmaa sairaalassa

TERVEYS: Salakavala ahtauma

ELINTARVIKE-TEOLLISUUS: Mukulat jauhoksi ja jauhot pussiin

AMMATTI: Vanhan tyylin ruokakauppa

KYLÄ: Iitin Tiltun perilliset

PUUTARHA:
Puolen hehtaarin puuhamaa
Taimitarha uskoo kotimaiseen
Sädelatva jalostuu yhä

VOIMANAISIA: Pitkän pestin ilta

TAITEILIJA: Lupa kokeilla uutta

RUOKA: Pyhiksi parempaa

KÄSITYÖT:
Ehtiväinen emäntä
Keittiön kauneimmat
Heleät liinat
Yhdestä kappaleesta
Metsäistä miehelle
Valoa vainioilla
Pehmoista iloa!

MUSIIKKI: Itse tehty orkesteri

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Pikkupojan elämää
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 10.11., Maatilan Pellervo ja Pellervon Iso Kalenteri
ilmestyvät 17.11.2011.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Velvollisuudesta kiittäen

Joskus takavuosina haastattelin 93-vuotiasta Liisaa. Mikä ihmisen elämää kannattelee, kyselin. ”Muisteleminen!” helähti empimättä. ”Muisteleminen hoitaa kuin hyvä lääke. Se nostaa menneitä, elettyjä aikoja ja ihmisiä, tekee elämästä ja olemassa olemisesta järjellistä. Se on kuin sateenkaarta katsoisi, päästä päähän. Nyt on lääke vähissä, kun ei ole ketään muistoja jakamassa. Kaikki ovat kuolleet”, sanoi Liisa.
Mikä elämässä on tärkeää? ”Se, että joku kaipaa. Työikäisenä olin onnellinen, kun tiesin, missä minua tarvitaan, odotetaan ja oikein tuskaillaan, kun en jo ole paikalla. Lissuuuuu! ne huutelivat. Ja vieläkin minulla on kontollani muutama homma, sellaisia pieniä Lissun töitä.”
Keskustelu on tullut mieleeni monesti. Liisa on jo mennyt sateenkaaren tuolle puolen, mutta hänen näkemyksensä kuplivat mielen pinnalle jälleen, kun tästä Kodin Pellervosta luen 81-vuotiaan Tyyne Monosen ja 88-vuotiaan Hilma Luokkasen aatoksia. Tyyne sanoo, ettei hänen elämästään ole jäänyt mitään puuttumaan. Hilma luotti äitinsä näkemyksiin, vaali perinteitä ja sisutteli kotipaikastaan museon. Kumpikin on tehnyt lujasti töitä leipänsä – ja muidenkin leivän – eteen, koko pitkän elämänsä mitalta.

Kaiken tämän maailmallisen hössötyksen keskellä alkaa vähitellen uskoa, että ihmisen oikeus on olla velvollinen. Olipa ikävuosia vähän tai paljon, velvollisuudet antavat elämälle mielen ja tolkun, järjellisyyden. Velvollisuuksien kautta me kuulumme johonkin, lukeudumme perään kyseltävien joukkoon.
Myös muistelemisen voi ottaa tähdellisenä rakennusaineena, elähdyttävänä velvollisuutena. Meidän tehtävämme on siirtää tietoa nuoremmille, muistella kaikkea sitä, mitä oli ennen internetiä. Ja jos jotakin harmaata takkuamista olikin, voi sen paketoida kuten mieheni Hilma-mummu hyvän matkaa päälle kahdeksankymppisenä: ”Yhtään huonoa päivää en ole nähnyt.” Kauniisti sanottu. Vähän siihen taisi sisältyä itsepetostakin, mutta mitäpä tuosta, pääasia tuli kiteytetyksi.

Teksti: Anna-Liisa Huhtala-Fiskars
Sähköposti: