Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

 

Kannen kuva: Jarmo Uusi-Rintakoski.

NUMERO 10
13.10.2011


PÄÄKIRJOITUS

SUOMI: Hilman vaalima harvinaisuus

TYÖTERVEYS: Myrkyllinen työmaa sairaalassa

TERVEYS: Salakavala ahtauma

ELINTARVIKE-TEOLLISUUS: Mukulat jauhoksi ja jauhot pussiin

AMMATTI: Vanhan tyylin ruokakauppa

KYLÄ: Iitin Tiltun perilliset

PUUTARHA:
Puolen hehtaarin puuhamaa
Taimitarha uskoo kotimaiseen
Sädelatva jalostuu yhä

VOIMANAISIA: Pitkän pestin ilta

TAITEILIJA: Lupa kokeilla uutta

RUOKA: Pyhiksi parempaa

KÄSITYÖT:
Ehtiväinen emäntä
Keittiön kauneimmat
Heleät liinat
Yhdestä kappaleesta
Metsäistä miehelle
Valoa vainioilla
Pehmoista iloa!

MUSIIKKI: Itse tehty orkesteri

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Pikkupojan elämää
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 10.11., Maatilan Pellervo ja Pellervon Iso Kalenteri
ilmestyvät 17.11.2011.



Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.


Kirjan kannet auki

Älä nyt pahoita mieltäsi, Kyrö


Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis. Siltala 2011.

Pahoitan nyt Mielensäpahoittajan mielen, mutta heti tulee olo: taas tätä. Teksti luistaa, nokkeluus korvaa puuttuvan älyn, eikä kirjaa ensi viikolla enää muista. Miksi siis ei lukisi Seppo Ahtia eli Bisquitia, joka on sekä nokkela että älykäs ja joka viikko iltapäivälehdessä kahdesti?
Lehtiin Tuomas Kyrökin kirjoittaa, Mielensäpahoittajan pakinoita. Ne ovat hyviä ja vaara on tavanomainen: niistä tulee tekijänsä identiteetti, kahle. Tietysti lehtityöt ymmärtää. Tapio Rautavaaran kuolemattomin sanoin: haulit on kerättävä himaan.
Kyrön romaanin taustateksti on Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi. Vatanen on Vatanescu, romanialainen kerjäläinen, jänis citykani. Vatanen tahtoi ulos oravanpyörästä, Vatanescu sisään: hän haluaa ostaa pojalleen nappulakengät. Vatanescu on rutiköyhä, ja isän velvollisuudet johdattavat hänet kerjäläiseksi Suomeen. Pieniä ja kauniita ovat puhdassydämisten unelmat.
Jegor Kugar on paha. Hän on entinen KGB:n mies, yhä rikollinen, ja hän ottaa osansa Vatanescun rahoista. Hän on tavallaan myös kertoja: hän kirjoittaa elämäänsä Kyrön kirjan sisään. Kugarin käy huonosti, kun kerjäläiset nousevat kapinaan. Vatanescu lähtee Lapin hillasoille, mutta onkin äkkiä suolle tehtävän laskettelukeskuksen työmies ja kansallinen julkkis. Tässä romaani saa lisää ajankohtaista sävyä: mukaan tulee Simo Pahvi, ilmiselvä Timo Soini. Onks vähän latteeta, mitä?
Silti Kyrö on taitava. Usein naurattaa. Kyrö on myös miehiseksi mainittu kirjailija joka on kirjoittanut urheilustakin. Ehkä juuri tämä häiritsee: kirjamarkkinat ovat kuin sarjafilmi. Kun tilaa hotakaista, saa hotakaista, kun tilaa petritammista, saa petritammista, ja nyt saa tuomaskyröä. Kuluttajan kannalta tämä ehkä on mukavaa. Kaikkien mainittujen lause on aina lyhyttä, tylyäkin, kuten nykyisin asiaan kuuluu, ja Kyrö liittyy tämän syksyn yhteiskunnallisten kirjailijoiden joukkoon, vaikka veijaritarinaa kirjoittaa.
Yhteiskuntaa ruoskittiin kirjallisuudessa ennenkin. Nyt se on vaikeampaa, kai siksi että ruoskalle olisi enemmän töitä. Kyrö ottaa ajankohtaiset kliseet: kerjäläinen, Timo Soini, rikollinen neuvostovakooja, ja kumma kyllä, romaani siitä syntyy, vaikka ruoskan osoite ei ole ihan kohdallaan.
Syntyy myös kaunis rakkaustarina. Citykaninkin kohtalo on lohdullinen. Kun kirjailija on liikuttava, hiukan hullu ja vielä naurattaakin, pakko pisteet on antaa. Kyrön kirjaa voi pitää myös avoimena kunniantekona Paasilinnan parhaalle teokselle. Lopuksi sekä roisto Kugar että Vatanescu nousevat julkisuuskoneiston osiksi, ja sille toimittajan on pakko nauraa, vaikka närästää. Kyrö on hyvä, mutta taas on lahjakas kirjoittaja tuhlannut hyvää materiaalia ja säästänyt aikaa. Tuhlaamiseen täällä ei ole varaa kuin Seppo Ahdilla.

Vastenmielisiä ihmisiä

Karo Hämäläinen: Erottaja. WSOY 2011.

Herrana on hyvä olla, väitti suustaan vikkelä kansanedustaja Mikko Pesälä, mutta ajat ovat muuttuneet. Kirjasyksyn yhteiskunnallisista romaaneista kiinnostavin on Karo Hämäläisen Erottaja, talousjännäri. Arvopaperi-lehden toimituspäällikkö tietää mistä kirjoittaa. Jännitys pysyy yllä ilman yhtään ruumista.
Syksyllä 2008 Lehman Brothers -pankki USA:ssa kaatui, ja tuohon syksyyn Erottaja keskittyy. Romaani käy oppaaksi sijoitusmaailman kulissien taakse. Pääosassa on sijoitusyhtiö, joka muistuttaa FIM:iä, jota islantilaiset hetken hallitsivat. Jälkisanoissa Hämäläinen kertoo haastatelleensa kirjaa varten juuri tuon pankkiiriliikkeen väkeä.
Erottajassa on kolme keskeistä henkilöä. Sijoittajanero haluaa olla paras; köyhistä oloista lähtenyt bisnesnainen tahtoo rahaa; analyyttinen riskienhallinnan taitaja haluaa olla taitava. Käyttövoimana ovat ahneus ja pelko: ne ohjaavat ihmisiä ja markkinoita jotka luonnostaan ovat suuri kupla. Kun pörssikurssit ehtivät ruutuun, ne ovat jo vanhentuneita eivätkä indeksit mittaa mitään todellista.
Hämäläinen ei ole syvällinen kapitalismin erittelijä, mutta sanoma on selvä. Kriisi on tapa jakaa omaisuusmassoja uudelleen, ja enää kriisi kerran sukupolvessa ei ole kylliksi. Ahneus on rajatonta, ja kriisi on paniikki jossa kaikki juoksevat samaan suuntaan. Se voittaa, joka irtaantuu laumasta, ostaa kun muut myyvät. Pitää vain tietää, mitä ostaa.
Mikä näitä ihmisiä vaivaa? Olen tavannut useita lottovoittajia, jotka jatkavat tavallista elämää miljoonat tilillään. Etelässä ollaan ehkä kaksi viikkoa vuodessa. Kasinopelureilta rahan taju on kadonnut: tänään häviää 6 miljoonaa, huomenna voittaa 10 miljoonaa, omalla tilillä on kymmeniä miljoonia, mutta se ei riitä, vaikka se riittää kaikkeen. Erottajan kolmikko on sydänystäviä, mutta sekään ei merkitse: kun ihmistä ajavat pelko ja ahneus, he pettävät kevyesti toisensa, syyllisyyttä tuntematta.
Miten elää tällaisessa maailmassa? Hämäläinen kuvaa syksyä 2008, mutta tilanne jatkuu. Jos sattuu olemaan muutama kymmenen tuhatta euroa sukanvarressa, mitä niille tekee? Vaihtaako Sveitsin frangeihin? Kiinan yuaneihin? Ei aavistusta: tämä on kirjallisuuspalsta, ei sijoitusneuvontaa.
Lyön silti tiibetiläispuukkoni vetoa, että kriisi jatkuu: inflaatio alkaa USA:sta, leviää Eurooppaan, laihat vuodet pysyvät. Hämäläinen tarjoaa pohjatietoa tulevaan. Perun vedon: en luovu puukosta. Joku kuitenkin keksii käyttää sitä nykymarkkinoilla niin kuin Rovaniemen markkinoilla. Onko se merkillisempi teko kuin palkkajohtajien menetelmä: kaappaa optiosi ja juokse? Kyllä valtio rientää savuaville raunioille.

Vanhat hyvät ja pahat ajat

Teemu Keskisarja: Kyynelten kallio. Siltala 2011.

Joskus on syytä muistella vanhoja hyviä aikoja, esimerkiksi 1500-lukua, jolloin Suomessa tehtiin viisi kertaa enemmän henkirikoksia kuin nykyisin. Silloin niistä selvisi usein neuvotteluilla ja rahalla. Kuva on tietysti vääristynyt. Sukututkijatkin tietävät, että siivosti eläneistä esivanhemmista ei aineistoa löydy.
Oikeushistoriasta voi päätellä tavallisen elämän luonnetta. Teemu Keskisarja on tehnyt viisaasti: vaikeatajuisia ruotsinkielisiä asiakirjoja ei kannata kääntää vaikeatajuiselle tieteen kielelle. Kyynelten kallio avautuu uimakoulupohjalla. Kuvitelkaa, että Alibi-lehti tehtäisiin kuin Suomen Kuvalehti mutta älyllisesti virkeämmin. Niin Keskisarja kirjoittaa.
Oikeuspolitiikka vakiintui, kun valtio vakiintui, 1600-luvulla. Rikos ymmärrettiin yhteisön asiaksi: sovittamattomana se veti kansan päälle vitsauksia, ikään kuin sodat ja nälkä eivät olisi riittäneet. Vanhat maanlaitkin olivat ankarat, mutta ei niitä käräjillä kovin tosissaan otettu. Valtion vahvistuminen muutti kaiken: Mooseksen laki tuli voimaan, ja pyöveleillä riitti töitä.
Keskisarja palauttaa historian tavallisille ihmisille ja kertoo tavallisista ihmisistä. He olivat aikanaan yhtä hyviä ja pahoja kuin me mutta erilaisia. Väkivalta ja seksi olivat 1600-luvullakin keskiössä. Kielletty seksi tarkoitti paitsi huoruutta ja homoutta myös yleistä eläimiin sekaantumista, mistä saattoivat päänsä menettää sekä mies että eläin. Tämä hätkähdyttää, mutta itse kuulen, miten renkipoika 1600-luvulta käyttää myöhempien aikojen kirjallista mottoa: ”Pyydän, älkää ymmärtäkö minua liian nopeasti.”
Kyynelten kallio on mestauspaikka Taivassalossa. Jo nimi viittaa myötätuntoon. Esi-isiään ei kannata hävetä eikä heillä ylpeillä, ja sitä paitsi yleinen käsitys oli, että käräjille ei saatu pahinta rikollista, Saatanaa, joka villitsi ihmiset. Paljoon kruunu silti pystyi syrjäseuduillakin, joissa valta oli papilla ja nimismiehellä. Oikeudenkäynti oli tarkkaa: myös syyttömän tuomitseminen veti Jumalan vihan kansan ylle. Sellaista oli yhteisöllisyys vahvimmillaan.
Sopii ihmetellä nyt, kun yksilöllisyys on äärimmillään, Saatanasta puhutaan raastuvissa vielä vähemmän kuin Jumalasta, eikä valtion ja vallan tunkeutuminen yksityiselämään ole vähentynyt, vaikka kaikki niin sanovat. Kun kaikki sanovat jotakin, sopii epäillä.

Miehet jotka menevät, tekevät...

Olli Pirhonen (toim.): Maailman valloittajat. WSOYpro/Docendo 2011.

Se oli yhdestä sanasta kiinni. Oli tavallinen julkistamistilaisuus, ja jo kirjan nimi hiersi: ei täällä kukaan maailmaa valloita, vaikka yritetty on. Sitä paitsi Veikka Gustafsson, Thomas Johanson ja Timothy Kopra on jo kirjoitettu tyhjiin. Veikka on kiivennyt maailman korkeimmille vuorille, Thomas on olympiavoittaja ja maan tunnetuin purjehtija, Timothy sukujuuriltaan suomalainen astronautti. Timothy oli paikalla New Yorkista digitaalisesti, skype-puhelun kautta. Sitten se sana tuli: kantarellit. Gustafsson sanoi, että elämässä on muutakin kuin vuortenhuiput. Häneltä kesti 20 vuotta tajuta se.
Olli Pirhosen kirjassa ei ole vikaa: se käy läpi kunkin miehen yhden tärkeän kokemuksen, kertoo valmistautumisesta, vieraiden kulttuurien kohtaamisesta. Maailman valloittajat ei nouse kulttuurisivuille; sitä luetaan isänpäivän ja joulun aikaan. Se on hyvä.
Kirja antaa kovista miehistä moniulotteisen kuvan. Mukana on DVD, johon musiikin on tehnyt Hannu Lepistö, nuori mies jolla on Ääni. Lepistön ensimmäinen soololevy Run away with me julkistettiin samana päivänä.
Kantarelleista Gustafsson siirtyi nykynuoriin, jotka ihmettelevät, miten hän pärjäsi Himalajan pakkasissa ja jotka itse seisovat ratikkapysäkillä yhtä kylmässä, mutta kelvottomissa vetimissä. Nuoret ovat kadottaneet sen tajun luonnosta, joka Gustafsson itse peri isovanhemmiltaan ja vanhemmiltaan. Mitä tämä sukupolvi tekee, kun sähköt ovat poikki eikä netti toimi. Paniikki siitä syntyy, mutta jälkeenpäin tarjotaan kriisiapua.
Kopra on kertonut, että kun sukkulan yhdestä ikkunasta näkyy pimeää ja toisesta maapallo, tajuaa, miten haavoittuvalla planeetalla elämme. Ehkä siksi monesta astronautista on tullut luonnonsuojelija. Johanson taas tietää hyvin, että maailman merillä näkee entistä vähemmän albatrosseja, entistä enemmän roinaa ja saastaa.
Aina tietysti kysytään, miksi. Kolmikko ei ole uskonnollinen, mutta luonto ja omilla rajoilla käyminen on selittämätön kokemus. Ehkä kyse on kuolemasta: vasta kirkas tietoisuus siitä tekee elämästä elämää. Tällä on hintansa: kun Gustafsson harkitsi kiipeilytovereilleen juhlia Suomessa, hän mietti, keitä kutsuisi. Kaksi kolmannesta kavereista oli kuollut.
Gustafsson on väsynyt selittämään, miksi benjihyppy ei riitä: hän kehottaa kyselijää käymään katsomassa itse. Neuvo on hyvä. Kun itse pääsin 4 200 metriin Trans-Himalajalla, kihlauduin elämäntoverini kanssa. Kun jatkoimme 5 200 metriin, en olisi enää saanut kosintaa suustani. Happi oli niin vähissä, että en saanut edes tulta tupakkaan. Tämä on aasinsilta: iskevä otsikko on vanhasta tupakkamainoksesta ja jatkuu: vetävät ne väkevät.
Pirhosen tekemä kirja todistaa, että eivät nämä kolme miestä maailman valloittajia ole; he eivät näytä edes Euroopan omistajilta.Tuskin he tupakoivatkaan. Hannu Lepistö on tajunnut tämän tasamaaltakin. Congueros of the World – Maailmanvalloittajat – on kaunis balladi. Kirjan nimi vain on väärinpäin: maailma valloitti kolme rohkeaa miestä.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:

haku
Hae Kodin Pellervosta