Kannen kuva:
Jarmo Vainionpää

NUMERO 2 - 2013

Pääkirjoitus

Maailma pienoiskoossa

Kauton klaani kaipaa kotiin

TERVEYS
Täsmälääkkeet tulevat

Vaikeasti tunnistettava Parkinson

 

Lupaus kantaa ja antaa voimaa

Sieltä se tulee,
Ukko-Pekka

Maa vetää kotiin päin

PERUSKORJAUS
Kohtalon kello lyö

Tästä se lähtee

Vanhaa pitää ymmärtää

Viisas päätös toteutuu taiten

ASUMINEN
Koti taideteoksena

PUUTARHA
Harras tarhuri ei tunteja laske

Runsaasti kukkivat auliot

Ankarissa olosuhteissa kasvit karaistuvat

Kevät kukkaikkunalla

ILOKSI

Virtaa vihreästä

RUOKA
Säästäjän suuhunpantavat

KÄSITYÖT

Somasti lehtipitsiä

Laatikoittain lapasia

Aakkosia, informaatikko Järn!

 

JOKA KUUKAUSI

Asiasta toiseen

Pikkupojan elämää

Elämäntilanteita

Koti maalla

Kirjan kannet auki

Pieniä tarinoita

Ristikko

Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 21.3. ja Maatilan Pellervo 7.3.2013.

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Mammutista jää kouraan luu

Jörn Donner : Mammutti - Jälkeenjääneet tekoset. Suom Kari Koski. Otava 2013.

 

Ei käsitys vanhuuden kelvottomuudesta ole syntynyt sattumalta. Vanhoja ihmisiä alettiin katsoa sillä silmällä vasta, kun työn vaatimukset muuttuivat. Kokemus menetti merkitystään, työstä alkoi olla pula, ja tämä kaikki näkyi jo, kun suuret ikäluokat olivat nuoria 1960-luvulla.

Juuri he ensimmäisinä käänsivät selkänsä edelliselle sukupolvelle, joten on hiukan ironista, että vanhuuden ongelma kärjistyy nyt, kun he itse ovat jäämässä eläkkeelle.

Kun vuosittaiset eläkemenot ovat 25 miljardia euroa ja kun ne kasvavat vuosittain miljardilla, ongelma on taloudellinen. Tämä ei silti ole asian ydin eikä ydin ole nuoruuden ihannointikaan. Kyse on yksilön vapautumisesta ja oman minän korostumisesta.

Maallistuneessa ja perinteettömässä maailmassa sekä suhde menneeseen että tulevaan on heikentynyt, ja ihmisen ainoaksi isoksi ongelmaksi on jäänyt kuolema. Kai kuolemaa aina on pelätty, mutta nyt tämä pelko ohjaa markkinoita ja kulttuuria, ja juuri vanhat ihmiset ovat muistutus itse kunkin kuolevaisuudesta.

Tämä kaikki on muuttanut vanhuuden luonteen. Kuilu sukupolvien välillä on pysyvä, kokemukset eivät siirry eteenpäin, ja vanhat saavat nauttia kaikesta kertyneestä viisaudestaan ihan vaan keskenänsä. Siinä on vapauden hinta.

Tämän vuoksi on kummallista, että Suomessa vaaditaan eläkeiän nostoa. Tuskin työn määrä sillä lisääntyy. Tuottavuus ja BKT ovat kaiken aikaa nousseet, suomalaiset rikastuneet, mutta tehtyjen työtuntien määrä on vähentynyt parikymmentä vuotta. Eläkeiän nosto voi oikoa kansantaloutta, mutta kokemusta se ei nosta kunniaan.

Miksi nostaisi? Työksi kutsuttu sosiaalinen touhuaminen vaatii nopeutta ja nokkeluutta, ei kokemusta saati hitautta. Kokemuksesta ei ole apua, jos pitää kehittää tietokonepeleille jatkoa tai ennustaa Nokian kurssia.

Kokemus päinvastoin hylkii pelikulttuuria. Peli ja pelaaminen ovat historiattomia aivan kuten pörssi tai lotto, joilla myöskään ei ole muistia. Tulevaisuus todella on lasten, tai lastenkaltaisten.

 

Vanhenevilla ihmisillä on nykyisin rahaa. Sen takia senioreille suunnatut aikakauslehdet julistavat, että vanhakin voi nauttia elämästä. Tämä tarkoittaa, että mitään muuta he eivät enää voikaan.

Rahalla on merkitystä vain, jos se liikkuu, ja tästä on vedetty se johtopäätös, että myös ihminen kehittyy, kunhan vain pysyy liikkeessä. Liike tarkoittaa uusien kokemuksien hankkimista, mikä sikäli on luonnollinen pyrkimys, että vuosikymmenten aikana kertyneillä kokemuksilla ei ole merkitystä. Kokemus-sanakin on alkanut tarkoittaa elämystä.

Murroksen nopeus on ollut häkellyttävä. Valtaosalla suurista ikäluokista on kosketuksensa Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian maailmaan, vaikka harva on oppinut niittämään ruista niin kuin Koskelan Akseli kirjan kilpaniittokohtauksessa. Kun nyt katselee, miten Ilkka Koivula Akselina niittää Timo Koivusalon elokuvassa vihreää, tuleentumatonta kauraa ja käyttää viikatetta kuin golfmailaa, ymmärtää, että taidekin tosiaan tarvitsee vapautensa.

Kaiken edellä sanotun vuoksi on ollut suuri ilo katsella valokuvaa 80 vuotta täyttävästä, alastomasta Jörn Donnerista. Kuvan on ottanut Marjo Tynkkynen Suomen Kuvalehteen (5/2013).

 

Mustavalkoinen kokovartalokuva on otettu sivusta. Kirjahyllyn edessä seisoo kumara, vatsakas ja murheellisen oloinen mies, joka joskus kai on äänestetty Suomen seksikkäimmäksi.

Tynkkysen kuva näyttää koruttomasti, mikä on kaiken lihan tie.

Kuvan rinnalla Jörn Donnerin muu syntymäpäiväjulkisuus jotenkin menettää merkityksensä. Valokuva kertoo, että vanhuus ei ole vain terapeuttinen tai lääketieteellinen ongelma. Vanhuus on moraalinen ja vähän filosofinenkin kysymys.

Kuva kertoo myös, että Donner on erilainen vanha: hän ei ole keskittynyt nauttimaan vaan potee ehkä entistä pahempaa työhulluutta, mistä syntymäpäiväksi ilmestynyt Mammutti, on yksi osoitus.

Mammuttia on yritetty arvioida elämäkertana ja romaanina. Tavanomaisin kriteerein Mammutti on huono tai mahdoton kirja, mutta rehellinen se on, vaikka Donner selittää kenties valehtelevansa. En usko, että kukaan on muistelmissaan kuvannut miehen vanhenemista ja kuolemanpelkoa näin paljaasti.

Suomalaisten yhteiseen muistiin, siinä määrin kuin sellaista vielä on, on iskostunut Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen loppu. Siinä vanhetaan monen kultaisen auringonkierron myötä, seesteisesti. Ehkä vanheneminen joskus oli sellaista, mutta Donner on modernin maailman kasvatti.

Pitkään Donner on ollut nuori, vihainen mies, ja nyt hän on lisäksi vanha ja vähän kärttyinen.

Mammutti todistaa periksi antamattomuudesta tyhjyyden kynnyksellä. Siitä käy ilmi, että kun Donner oli yli seitsemänkymppisenä toipunut kahdesta vaikeasta syövästä, hän tunsi itsensä saamattomaksi, koska oli toipuessaan ainoastaan kirjoittanut kirjan Ingmar Bergmanista ja tehnyt televisiosarjan C. G. Mannerheimista.

Onneksi Donner 80 vuotta täytettyään on päättänyt aloittaa uuden elämän, mikä tarkoittanee paria uutta elokuvahanketta ja kirjaa.

 

Mammutin perusteella Jörn Donnerin elämää on hallinnut yksinäisyys, epävarmuus ja kodittomuus. Se on vähän outoa. Donner syntyi samassa, isoisänsä rakennuttamassa talossa, missä hän yhä asuu, Helsingin Kruununhaassa.

Kaupunginosa ei ole 80 vuoden aikana paljon muuttunut, joten Donnerilla on aito kotiseutu päinvastoin kuin enimmillä suomalaisilla, jotka ovat muuttaneet sekä asuinpaikkaa että elämäntapaa.

Henkisesti Donner tunnustautuu eurooppalaiseksi ja kaupunkilaiseksi. Maaseutu on hänelle vieras, ja Euroopan hän näkee yhä Berliinin muurin murtumisen tunnelmissa, vaikka aika on ajanut sen vaiheen ohitse.

Donner on myös täydellisesti kaksikielinen, mutta parikymmentä vuotta Tukholmassa ei kotiuttanut häntä Ruotsiin. Suomessa hän näyttää useimmiten kaivanneen ulkomaille. Elämä on aina ollut toisaalla, eikä sinne ole päässyt edes Jumbo Jetillä, vaikka kiivaasti Donner on lentopetrolin polttamiseen osallistunut.

 

Muistelmat ovat oma kirjoittamisen lajinsa, jota sosiaaliset normit säätelevät. Ei ole tapana muistaa aivan kaikkea. Donner ei piittaa muistelemisen säännöistä, vaikka ei hän juuri puhu pahaa muista elossa olevista kuin itsestään.

Kaikesta poliittisesta säntäilystään huolimatta Donner ei koskaan ole ollut kaksinen toisinajattelija, mutta aito toisinmuistaja hän on. Sikäli johdonmukaista, että innokkaimmin hän on hyökännyt tekopyhää tapakulttuuria vastaan.

Mammutin aineisto on paljolti tuttua, mutta nyt se on henkilökohtaisempaa, vaikka Donner on luonut sijaiskertojan, joka käsittelee hänen elämäänsä. Se olisi voinut toimiakin, mutta kuvitteellisen Fredrik Kockin kehittely jää vajaaksi.

Donner käyttää runsaasti arkistoja. Kiinnostavia ovat kymmenvuotiaan Jörnin kirjeet veljelleen rintamalle sekä äidilleen. Joutavimmillaan kirja on kerratessaan 1980-luvun Albanian-matkaa. Tuolloin Albaniassa kävi useampiakin toimittajia, ja kaikki he Donnerin tavoin kertoivat, että Albania on juuri niin surkea maa kuin aina olemme tienneet. Tästä jo käykin selväksi, että uutinen ei tarkoita uutta vaan ennalta tiedettyä.

Mammutin sivuilta purkautuvat surun ja kaipauksen ohella epävarmuus, kaunat ja katkeruudet sekä niin loputon tekemisen pakko, että välillä tekee mieli puuttua tekstiin ja sanoa Donnerille, että rauhoitu nyt hyvä mies hetkeksi.

Silti tuhatsivuista kirjaa lukee sujuvasti. Lause on notkea, ja suomennoksessa on vain joitakin korrelaattivirheitä. Donnerin oma virhe on sotkea Patrick Frenchin nimi. French teki V. S. Naipaulia käsittelevän kirjan The world is what it is, eikä hänen etunimensä ole Philip.

Mammutissa Donner yrittää omien sanojensa mukaan selvittää, kuka hän on. Ei siitä sen kummempaa selvyyttä tule. Donner tuo mieleen Eino Leinon säkeet:

Minun mieleni on niin kummallinen,/ kuin meri kuutamolla./ En tahtoisi seuraan ihmisten,/ en tahtoisi yksin olla.

Tässä mielessä Donner on vähän kuutamolla. Kun häntä ei kutsuta eliitin tapaamisiin, hän tuntee itsensä hylätyksi. Kun hänet kutsutaan, hän häipyy kesken illan, koska ei kestä niitä ihmisiä.

Kun lehdistä ei soitella, Donner tuntee itsensä unohdetuksi. Kun toimittajat soittavat, he kyselevät joutavia. Donner yrittää vähän väliä mukaan politiikkaan, ja kun hän pääsee, hän haluaa pois sen typeryyden keskeltä.

Usein Donnerilla on tunne, että hän ei ole saanut mitään kestävää aikaiseksi. Samaan aikaan hänellä on tunne, että häntä ei arvosteta tarpeeksi.

 

Ristiriitaista? Ihminen on.
Juuri tällainen on monen modernin vanhuksen kokemus elämästä: tuntuu, että omat aikaansaannokset eivät merkitse jälkipolville mitään eivätkä ne, rehellisinä hetkinä, merkitse juuri itsellekään.
Silti ihminen kaipaa arvostusta, eikä tunne saavansa sitä tarpeeksi. Ihminen kaipaa arvostusta silloinkin, kun epäilee, että ei ansaitse sitä.

Donnerin ristiriitaisuudessa erityistä on vain, että hän on tähän mennessä kirjoittanut kuutisenkymmentä kirjaa, monta hyvääkin, ja tehnyt parikymmentä elokuvaa, mainettaan parempia. Mammutti on perunkirjoitus tästä, mutta tekijä epäilee jälkimaailman kiinnostusta.

Tässä suhteessa Donner on aivan kuten kuka tahansa vanha ihminen nykyisin. Jatkuvuuden tunne puuttuu. Takakansi kuitenkin kiteyttää: ”Olen elänyt sen.”

Mammutista, kuten usein elämästä, jää kouraan luu, mutta kiteytys on komea: 80 vuotta Jörn Donnerina on ollut aika kova tinki.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski