Kannen kuva:
Jarmo Vainionpää

NUMERO 2 - 2013

Pääkirjoitus

Maailma pienoiskoossa

Kauton klaani kaipaa kotiin

TERVEYS
Täsmälääkkeet tulevat

Vaikeasti tunnistettava Parkinson

 

Lupaus kantaa ja antaa voimaa

Sieltä se tulee,
Ukko-Pekka

Maa vetää kotiin päin

PERUSKORJAUS
Kohtalon kello lyö

Tästä se lähtee

Vanhaa pitää ymmärtää

Viisas päätös toteutuu taiten

ASUMINEN
Koti taideteoksena

PUUTARHA
Harras tarhuri ei tunteja laske

Runsaasti kukkivat auliot

Ankarissa olosuhteissa kasvit karaistuvat

Kevät kukkaikkunalla

ILOKSI

Virtaa vihreästä

RUOKA
Säästäjän suuhunpantavat

KÄSITYÖT

Somasti lehtipitsiä

Laatikoittain lapasia

Aakkosia, informaatikko Järn!

 

JOKA KUUKAUSI

Asiasta toiseen

Pikkupojan elämää

Elämäntilanteita

Koti maalla

Kirjan kannet auki

Pieniä tarinoita

Ristikko

Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 21.3. ja Maatilan Pellervo 7.3.2013.

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Kauniita naisia, laihaa kahvia

Antti Tuuri: Bospor Express. Kertomus matkasta. Otava 2013.

Hyvän stetsonin kadottaminen harmitti minua hiukan. Kävelin portista ulos ja tulin aukealle Hagia Sofian eteen. Ajattelin kävellä keskustaan, mutta juoda sitä ennen kupin kahvia lähimmässä kahvilassa. Matkalla lihava, autonsa vieressä seisova taksikuski ehdotti minulle kyytiä kaupungille, ja kun sanoin olevani menossa Pera Palaceen, kuski sanoi hinnaksi kolmekymmentä liiraa. Nauroin, olin maksanut tulomatkasta viisitoista liiraa. [– –] (L)öysin kahvilan ja tilasin cappuccinon; se oli niin laihaa etten viitsinyt sitä juoda, maksoin laskun ja sanoin kahvin olleen pelkkää vettä.

Mikä tässä vaivaa? No, sekin että ei saa tietää, miten paljon kahvi maksoi, vaikka muutoin Antti Tuuri on tarkka. Myöhemmin hän kertoo Pera Palacen kahvin ja leivoksen hinnan: viisitoista liiraa.

Tuuri on mennyt junalla Istanbuliin ja kirjoittaa siitä, matkustamisesta. Matkakirjallisuus oli Suomessa voimissaan pitkään, 1950-luvulle, mutta äskettäin Ville Hänninen kirjoitti, että kun kuka tahansa voi lentää Thaimaahan seitsemässä tunnissa, mikään ei tunnu erityiseltä ja siksi laji on hiipunut. Niin aina.

 

Kun Mika Waltari teki Lähdin Istanbuliin -kirjansa (1948), hän koki iän painon: Kun ihminen lähenee järkähtämättömästi neljänkymmenen iän ratkaisevaa kynnystä, ei kaikki enää ole yhtä helppoa ja yksinkertaista kuin nuoruuden onnellisina päivinä.

Tuuri muistaa matkallaan usein olevansa kohta seitsemänkymmentä. Arkisten havaintojen keskellä hän miettii, mitä kuoleman jälkeisestä elämästä on eri tahoilla luvattu. Rudolf Steinerin näkemykset askarruttavat. Iän tuoman perspektiivin huomaa myös siitä, että Istanbulin kirjailijakokouksessa on ylen paljon kauniita naisia.

Tuuri tarkentaa pieniin sattumuksiin niin, että sankarimatkailijan elkeet katoavat. Matkustaminen todella on laihaa kahvia ja ahneita taksikuskeja. Junamatka ja Istanbul tarjoavat raamit, ja junalla ihminen matkustaa, lentäen ei. Toinen asia on, että vaikka Bangkokiin tai Istanbuliin voi lentää hetkessä, perille ei pääse edes vuodessa.

 

En aina tiedä, miten suhtautua Tuurin lauseisiin. Jonkinlainen insinööri-asenne tekee vieraasta tuttua: laiha kahvi, myöhästelevät junat. Tekstiä rytmittää jokin outo ajatus tai hyytävän pidättyväinen sotaa vastustava kommentti. Hienovarainen ironia kantaa havaintoja, ja koska lause on läpituttu, Bospor Expressissä Tuuri tuntuu oman romaaninsa henkilöltä.

Kauniisti sanottuna: 200 sivua tätä on riittävä määrä. Hätkähdyttävää on tajuta, että Tuurin romaanit lähivuosilta tuntuvat melkein ainoilta muistamisen arvoisilta suomalaisromaaneilta.

Kun Waltari sodan jälkeen oli pettynyt, hän pakeni: Päätin siis hukuttaa suruni historiaan kuten usein aikaisemminkin. Kaikki henkilökohtainen käy kovin vähäpätöiseksi ja turhanpäiväiseksi, jos työntää päänsä historian hukuttavan hyökylaineen alle.

Tuurin suru sekoittuu matkaajan arkeen. Tuuri muistaa Raamatusta, että ihmisen ikä on seitsemänkymmentä vuotta ja ylimenevä on armoa; ja kun armoa en ollut tottunut anelemaan, suhtauduin rajapyykkiin kunnioituksella.

Kirja päättyy olennaiseen: kertoja toteaa olevansa hengissä.

Päivi on kulkija luonnoltaan

Päivi Kannisto: Elämäni nomadina. Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkailijoita. Atena 2012.

Antti Tuuri on Istanbulissa työmatkalla, ei turisti tai kulkuri. Tuurin tarkkuus taksien hinnoissa sopii aikaan: tuskin koskaan ovat työ ja raha olleet niin arvossaan kuin nyt.

Joskus unelma oli vapautua työstä ja jopa rahasta. Nyt sekä työtä että rahaa eli velkaa on lähes kaikilla liikaa, ja sitä kutsutaan vapaudeksi. Syrjäytyneet haluavat töihin, monet oravanpyörässä olevat töistä pois. Silloin on tapana muuttaa Helsingistä maalle.
Toiset tahtovat vapautua paikoilleen, kotiin, toiset tahtovat työstä ja kotoa kauas. Jälkimmäisestä Arto Paasilinna kirjoitti Jäniksen vuoden.

Filosofian tohtori Päivi Kannisto jätti kymmenkunta vuotta sitten työt liikkeenjohdon konsulttina ja ryhtyi nomadiksi. Vierastan sanaa: oikeita nomadeja eli paimentolaisia näkee Tiibetin ylängöillä, ja tuntuu häijyltä, että pitkin maailmaa lentelevät ihmiset lainaavat heiltä identiteettinsä. Teltoissa jakinpaskatulien äärellä elämä on vähän muuta.

Puhki kulutettujen vertausten mukaan elämä on tie tai matka. Uskontoihin on aina kuulunut vaeltamisen ja köyhyyden ihanne. Kannisto kertoo mukavasti matkaamisen ja matkakirjallisuuden historiasta sekä kohtaamistaan nykyajan vaeltajista, joita on joka junaan.

Päivi sekä miehensä Sakari Kannisto, entinen it-yrittäjä, olivat niitä joilta ura nieli elämän. Samalla kiihkolla Päivi puolustaa kulkurielämäänsä ja irtaantumistaan uraputkesta ja melkein kansalaisuudestakin. Kirkkohäät pariskunta sentään järjesti ennen katuojaa. Luottokorttikin on jäljellä.

Kanniston viittaukset katuojassa elämiseen ovat hiukan naiiveja, kun niissä ojissa oikeastikin eletään. Kannisto on matkaajana kirjoittanut useita kirjoja, opastanut sekä asiakaspalvelussa että parisuhteessa ja seksissä. Kaikkien alojen asiantuntijuus vaikuttaa tavanomaiselta free lancerin elämältä paitsi että Kannistot vaihtavat alituiseen maata.

Akateemista kulkurielämää voi kutsua vapaudeksi siinä kuin luostarielämää Valamossa tai puutarhan hoitoa Pieksämäellä. Omaehtoiset valinnat ovat kunnioitettavia, mutta niillä voi olla hintansa. Passi on valvontayhteiskunnan väline, kuten Kannisto kiukuttelee, ja niin on luottokorttikin. Jopa parisuhdeoppaat voivat olla modernia psykovaltaa.

Jos jaksaa lapsekkaan opettavaisen sävyn ja yksinkertaiset käsitykset yhteiskunnasta sekä kulttuurien kohtaamisesta, kirja on hyvä johdatus vaeltamisen perinteeseen. John Bunuyan jo teki romaanin Kristityn vaellus (1678), ja on Suomessakin ollut lentojätkänsä ja viihdemaailmassa jopa kulkuri-ikoni, Tapio Rautavaara. Lappi kuuluu tähän tarustoon.

Irtolaisia on aina yritetty hallita, kuten Kannisto hyvin kuvaa. Joskus on jaettu maata, joskus pantu vankilaan. Nyt irtolaisia näkee taas polvillaan pitkin Helsingin talvea. He ovat Romanian romaneja, jotka tulevat aina kuin väärään suuntaan lentävät muuttolinnut, eivätkä he kirjoittele kirjoja, vaikka heiltä sitä toivoisi.

 

Outoja, unohtuneita kohtaloita

Jukka Sarjala: Kotomaamme outo Suomi. Teos 2013.

Ennen kuin Päivi Kannistosta tuli kulkuri, hän teki väitöskirjan suomalaisuudesta. Se on mielenkiintoinen (Suolatut säkeet, 1997), ja sen voi lukea netistä. Nomadi-kirjassaan Kannisto pelkistää suomalaisuuden valtapoliittiseksi keksinnöksi, vähän kuin sepitteeksi tai valheeksi. Tämä on tavanomainen tapa ymmärtää väärin oikeansuuntainen ajatus.

Suomalaisuus kyllä ”keksittiin” parisataa vuotta sitten, ja keksintö oli poliittinen, mutta ei suomalaisuutta tyhjästä luotu, ja kun se oli keksitty, suomalaisuus identiteettinä oli ainakin yhtä todellinen kuin on Kannisto paimentolaisena. Toinen asia on, miten suomalaiset itsensä keksittyään tulivat perustaneeksi valtionkin. Tätä ihmettelee professori Jukka Sarjala.

 

Kuka muistaa Muurmannin legioonan? Mielestäni tuo armeijan sirpale on aina kertonut Suomen historian ristiriitaisuudesta enemmän kuin suurten linjojen laajakaariset selvitykset.

Vuonna 1918 joukko punakaartilaisia pakeni rajan yli Vienaan, päätyi sotimaan englantilaisten kanssa Saksaa vastaan, eikä joukko lopulta tahtonut kelvata kenellekään. Neuvostoliitto torjui kaartilaiset, mutta Englannin painostuksesta enimmät pääsivät Suomeen. Oskari Tokoi, entinen eduskunnan puhemies, joutui Yhdysvaltoihin ja sai tulla Suomeen vasta seuraavan sodan jälkeen.

Sarjala johti kouluhallitusta ja nyt hän kirjoittaa historian omituisuuksista, joita hän usein sanoo merkityksettömiksi. Onneksi hän ei itsekään usko itseään. Miksi hän muutoin olisi aiheen valinnut?

Ei Konikapinasta tai Läskikapinasta suurta jälkeä maailmaan jäänyt, mutta juuri tuollaisista murtumakohdista paljastuu paljon itseään enemmän, ja Matti Kurikan elämä on hyvä esimerkki sekä ihmisen pyrkimyksestä vapauteen että historian taakasta, joka nuo pyrkimykset nujertaa.

Sama historiaan kuuluva ristiriitaisuus näkyy siirtolaisuudessa. Ensin lähdettiin Suomesta nälkää pakoon Amerikkaan. Sitten liki orjatyö Lännen kaivoksilla sai lähtemään Neuvosto-Karjalaan. Kuten tiedetään, siellä kävi huonosti. On makuasia, tulkitseeko tätä sosialismin kelvottomuuden vai kolmen kotimaan menetyksen kautta.

 

Miksi kaikki meni niin kuin meni eikä toisin? Tätä Sarjala pohtii ja korostaa sattumaa ja että koko Suomi on ihme. Nykyisin tällaista voi väittää, mutta ei siitä kauan ole, kun historialla uskottiin olevan päämäärä. Ihmiskunta kulki kohti vapautumistaan, eritoten Neuvostoliitossa, ja kun Neuvostoliitto kaatui, toiset ajattelivat, että nyt lopulta ollaan valmiissa maailmassa.

Totuuden elinikä on parikymmentä vuotta, muistuttaa Sarjala, vaikka hiukan kylmän sodan voiton juhlatunnelmissa hänkin kirjoittaa. Historian alaviitteiksi painuneitten ihmisten pelastaminen unohdukselta on kuitenkin hieno teko.

Kuka ilman Sarjalaa enää edes muistaisi, että kansanedustaja Arvo Riihimäki antoi vielä 1950-luvulla eduskuntamatrikkeliin tämän tiedon: Eduskunnan jäsen valtiopäivillä 1927–1930, tullen viimeksi mainittuna vuonna (– –) ns. lapuanliikkeen yhteydessä pakotetuksi jättämään edustajan tehtävänsä; harhailtuaan ensin pakolaisena vangittiin joulukuun 14. päivänä 1930 (– –).

 

Riihimäeltä kului vankilassa pari vuotta. Tällainen kansanedustajan ura tuntuu nyt kaukaiselta, ja kaukaiselta se tuntui jo, kun Riihimäki oli kasikymppinen virkeä kunnallisneuvos, ja minä olin hänen vuokralaisensa.

Kävin lukiota, ja joka päivä sain käteeni valtakunnan tärkeimmät lehdet, Uudesta Suomesta Tiedonantajaan. Joskus Arvo kutsui kahville television ääreen. En unohda, miten hän silmät loistaen ja autuas hymy kasvoillaan kumartui lähemmäs kuvaruutua, kun katsoimme Miss Suomi -kisoja.

Kaikesta kauneudesta onnellisena Arvo liikuttui lukemaan ääneen omia runojaan, joita sosialismin ja raittiuden aatteet olivat siivittäneet. Runot olivat koskettavia ja huonoja, ja vaikka keskiolut oli jo muuttanut kylän elämää, Arvo kuoli ennen kuin kävi selväksi, että kummallakaan hänen rakkaista aatteistaan ei ollut tulevaisuutta.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski