Kannen kuva:
Anna-Liisa Huhtala-Fiskars ja Jarmo Uusi-Rintakoski
NUMERO 3 - 2013
Pääkirjoitus
LUKIJAMATKA
Tie suuriin elämyksiin
Kylässä kukin on kohdallaan
Kylmä on kalan koti
Idän musta kulta
TERVEYS
Lisää aikaa ja hoivaa
Omaishoitajia ajetaan ahdinkoon
Lasta pitää suojella
Sairaus voi jäädä selvittämättä
Sukutilan uudet asukkaat
Hyvät ja pahat tässä elämässä
Lumikukka oppii ymmärtämään
PUUTARHA
Kuin paratiisin porteilla
Suuri ja terveellinen suku
Joka kukassa suuri lupaus
Työtä atsalean hyväksi
RUOKA
Kevään suuri juhla
ILOKSI
Tuoksuvaa ja pörheää pääsiäistä
KÄSITYÖT
Raitaa siksak
Parasta pellavaa pyyhkeisiin
Vanutettua pitsiä
Pienimmän suurimpaan juhlaan
Kinnerillä kulkee kevyesti
JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 18.4. ja Maatilan Pellervo 2.4.2013.
Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.
Pääkirjoitus
Alipalkatut ja palkattomat
Suomessa on satoja tuhansia omaishoitajia, jotka kotioloissa huolehtivat läheisistään. Liki aina hoidettava on perheenjäsen, puoliso, äiti, isä tai lapsi.
Omaishoitoa tuetaan, se on lailla säädetty ja laki on ollut voimassa vuodesta 2006. Tuki ei kuitenkaan, kumma kyllä, ole niin sanottu subjektiivinen oikeus, kuten on vaikkapa oikeus lapsen päivähoitoon. Kyse on tapauskohtaisesta harkinnasta, kunkin hoidettavan tilanne arvioidaan.
Harkinnanvaraisen tuen, hoitajalle maksettavan korvauksen vähimmäismäärä on tänä vuonna 374,51 euroa kuukaudessa. Saamastaan summasta omaishoitaja maksaa veron. Hoitokorvaukset eivät ole valtakunnallisesti yhtenäisiä, päin vastoin, kuntakohtaiset erot ovat isoja.
Jyväskylä nosti päänsä ja pääsi pienten ihmisten suuriin, ahdistaviin uutisiin. Säästösyistä kaupunki päätti sanoa irti omaishoidon sopimukset, kaikkiaan yli 800, ja arvioida kunkin hoidettavan tilanteen uudestaan. Kokonaan ilman tukea on jäämässä sata alimman maksuluokan omaishoitajaa. Kaupunginvaltuustossa asiasta äänestettiin, ja sen tuloksena omaishoidon tuki palautettiin takaisin valmisteluun. Aiemmat leikkauspäätökset pysyvät kuitenkin toistaiseksi voimassa.
Nähtäväksi jää, miten omaishoidon tuki Jyväskylässä ratkaistaan, mutta outoa mallia sieltä annettiin. Samansuuntaisia suunnitelmia on nyt vireillä muissakin kunnissa, ympäri Suomea. Omaishoitajat eivät syyttä ole huolissaan. Monet niistä, jotka nyt ovat tukea vailla, vaikka väliaikaisestikin, joutuvat taloudellisesti todella lujille.
Kotona omaishoidon turvin pärjäävät potilaat, ihmiset, ovat pitkäaikaissairaita, vanhuksia ja eri tavoin vammaisia. Tunneseikat ovat suuria ja mutkallisia, eikä ihminen niitä oikein muutoin ymmärrä kuin omaan otsaan napsahtavina. Sen sijaan raha puhuu selkokieltä. Omaishoidon tukea pitää verrata laitospaikkojen kustannuksiin, jotta syntyy edes jonkinlaista ymmärryksen tynkää.
Esimerkiksi pitkäaikaishoidettavan laitospaikka maksaa noin 200 euroa vuorokaudessa. Palveluasunnossa, jossa hoitoa saa ympäri vuorokauden, hoidon vuorokausihinta on 130 euron tienoilla. Muut kustannukset ladellaan tämän päälle.
Miten voisi laitospaikka tulla omaishoidon tukea halvemmaksi? Tämä vaatii arkijärkeä väkevämpää matematiikkaa.
Omaishoitajien työ saa kiitosta juhlapuheissa. Kiitoksen työ ansaitseekin, mutta se ansaitsee myös tulla rahallisesti korvatuksi. Suomessa on 300 000 omaishoitajaa, mutta heistä vain noin 39 000 saa tukea! Tukea ei osata tai rohjeta hakea. Tunnen muutamia omaishoitajia, jotka kaikessa hiljaisuudessa tekevät työtään, mutta eivät kuunaan hakisi omaishoidon tukea. Syynä on joko suorastaan kristillinen velvollisuuden tunto tai häpeä luukulle menemisestä ja pelko leimatuksi tulemisesta.
Omaishoitajille voi vain toivoa jaksamista, sillä heidän työnsä on vaativaa, vastuullista ja raskasta. Väestöltään yhä vanheneva yhteiskunta ei edes pärjää ilman heidän työtään. Läheistään hoitavan pitää jaksaa huolehtia myös itsestään, fyysisestä ja psyykkisestä kunnostaan. Kun työ usein on tunteiden myllerrystä ja täynnä luopumisen opettelemista, yhteiskunta voisi osoittaa edes jonkinlaista sivistyneisyyttä ja kohtuutta.
Meistä kaikista tulee vanhoja, vääjäämättä, eikä vanheneminen ole tauti, vaikka ihmiskunta onkin koettanut löytää siihen lääkettä läpi historiansa. Olisi suotavaa, että voimiemme tunnossa tekisimme ratkaisuja, jotka eettisesti ja moraalisesti kantaisivat yli vuosikymmenten nietosten, aina omalle portillemme asti.
Anna-Liisa Huhtala-Fiskars
anna-liisa.huhtala-fiskars@pellervo.fi