Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

Kannen kuva:
Ullamaija Hänninen.

NUMERO 5 - 2013

Pääkirjoitus

LUKIJAMATKA
Kauneuden kaihoon

Suolle kevään syliin

Ollaanko nyt Oulussa?

Arvokasta apua

TERVEYS
Tie hyvään vanhuuteen
Varo punkin puremaa!
Ientulehdus on kohta kansantauti

Tuurintynkää ja sotatotuuksia

Yhdellä kielellä taivaita päin

PUUTARHA
Pohjalaispihan komea kasvikunta
Kolmen sortin persiljat
Jo satoja vuosia sitten

ILOKSI
Pensastuet pihlajista

Viisi päivää viinilaaksossa

RUOKA
Onnea!

Eloon herätetyt

KÄSITYÖT
Taivaansini käy sisään
Väri virkistää
Kerran vielä kori

Muistojen jalo kehä

Kolmen tuuman kiinattaret

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Koti maalla
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy kaksoisnumerona 20.6. ja Maatilan Pellervo 6.6.2013.



Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kolmen tuuman kiinattaret

Kiinan-sisko suksii korkeuksissa, isoäitinsä jalkaterän mitalla.

Kuva Jarmo Uusi-Rintakoski

 

Katsokaapa mittanauhaa. Kolme tuumaa. Se oli naisen mitta Tang-dynastian myöhäisellä kaudella, 900-luvulla, ja siitä eteenpäin. Parivuotiaan tytön varpaita pehmiteltiin ja taivuteltiin. Lopulta luut hienostuneesti murskattiin, varpaat käännettiin jalkapohjia mukaileviksi ja jalkaterät sidottiin tiukasti. Siteitä kiristettiin ihmistaimen kasvun myötä. Vähin erin päästiin kauneusihanteeseen, viehättäviin lootusjalkoihin ja liljankukkiin, kuten kolmen tuuman pukinsorkkia luonnehdittiin.

Tapaan oli varaa vain yläluokalla. Talonpojan vaimo sai pitää luontaiset räpylänsä voidakseen ponnistella vaikkapa upottavalla riisipellolla.

Kiinan viimeinen keisarivalta tuli Mantsuriasta, missä liljankukista ei ollut hajuakaan. Niinpä viimeisen dynastian (Qing 1644–1911) hienostonaisten museoidut silkkikengät ovat normaalia kokoa ja näköä.

 

Muutama vuosi sitten tapasin eteläisen Kiinan Yunnanin maakunnassa ikääntyneen pariskunnan. Pienikokoinen, kaitaluinen herra talutti mustiin pikkuruisiin kangastossuihin pukeutunutta rouvaansa. Huojahteleva käynti oli siro, se muistutti vastasyntyneen karitsan kainoa askellusta. Järkytyin. Luulin nähneeni viimeiset sidotut jalat 1980-luvun lopulla.

Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949. Yksi lukuisista muutoksista oli jalkojen sitomisen kieltäminen. Kaikkinaisessa yltiöpäisyydessä siteet jopa määrättiin avattavaksi, mikä tuotti vuosikymmenten asennon jälkeen kauheaa kipua.

Kiina on suuri, eikä se ole likikään niin yhtenäinen kuin kuvitellaan: suuruus on sirpaleista koottu. Niinpä sitomisperinne monin paikoin oli jatkunut, vaikka siitä Pekingissä oli luovuttu.

 

Naiset – ja nuoret miehet – riehaantuivat 1990-luvun loppupuolella. Yhtäkkiä kaikki katukuvan yleisruskeanharmaanpimeä katosi! Nuoret kuorruttautuivat kaikella kiiltävällä ja kirkkaalla, värjäsivät hiuksiinsa sateenkaaria, nostattivat irokeeseja, lävistivät ja tatuoivat, keikkuivat koreuksissaan kuin kabareetähdet.

Länsimatkailijat naureskelivat mauttomuudelle. Ei ymmärretty, miten kahleet kolisevat kun väri oikein tosissaan vapautuu.

Ja kas, katsokaapa kuvia. Korkoa korolle. Otokset ovat peräisin sekä yli 30 miljoonan asukkaan keskikiinalaisesta Chongqingin kaupungista että Jangtsen jokivarren pikkukaupungeista.

Kiina aloitti kopioimalla länsimuotia. Nyt sieltä on marssimassa huippusuunnittelijoiden armeija. Ensin Kiina söi eurooppalaisen vaatetuotannon, sitten se oppi ja hotki kenkien tekemisen. Nyt kiinalaisia ei enää kiinnosta, mitä lännessä tehdään tai ajatellaan. Kaikki mielenkiintoinen tulee omilta suunnittelijoilta.

Mutta tässä historian vaiheessa kukaan ei piittaa pienistä jaloista. Nyt tarvitaan pitkää vartta; se takaa paremman työpaikan ja enemmän rahaa. Sääri- ja reisiluita kasvatetaan kirurgisin menetelmin.

Kiinatar on taas samassa kolmen tuuman jamassa.

Teksi: Anna-Liisa Huhtala-Fiskars