Kannen kuva Erkki Makkonen

NUMERO 7
5.7.2007

Pääkirjoitus
Maaseutu: Työ mukana muuttokuormassa
Puutarha: Koristeheinillä ilmettä pihaan
Tulokas: Kili hurmaa kiharoillaan
Matkan varrella: Ehkä aitoa Engeliä
Vanhustenhoito: Ainakin asiakas arvostaa
Ratkaisu: Hyväksyminen auttaa ulos kriisistä
Perinne-rakentaminen: Puu paljastaa vanhat viisaudet
Kesän marjat: Herkkuhetkiä koko vuodeksi
Lukijamatka: Australiaan ja Uuteen-Seelantiin
Asuinsija: Ruotsi-Suomi syntyi riimukiven maisemassa
Ammatti: Puuveneelle uusi, uljas elämä
Käsityöyrittäjä: Käyttövoimana äitienergia
Käsityöt: Kesäkassi narusta
Pitsin taito talteen
Eläin: Ei ihan mikä hyvänsä mirri
Viidakon valtiaat: Ekoturisti kohtaa villielefantin
Ruisleipä: Jyvien syleilyssä

Toistuvat:
Asiasta toiseen
Koti maalla
Elämäntilanteita
Omalääkäri
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 16.8. ja Maatilan Pellervo 2.8.2007.

Iso  Kalenteri 2007 sisältyy Pellervon tilaukseen.

Ekoturisti kohtaa villielefantin

Yhtenä iltana kymmenen elefanttia tuli Shanchahen viidakkossa joenmutkaan kylpemään. Vähän myöhemmin paikalle hälyytettiin parikymmentä kiinalaista matkailijaa. Eläinten ja ekoturistien kohtaaminen sujui riehakkaasti ja nopeasti.

Elefantit ilmestyivät joenmutkaan. Kuvat Jarmo Uusi-Rintakoski Kuvia kännykkäkameralla. Paikallisia perinteitä halutaan säilyttää Kiinassa.

Sademetsässä on yöllä kova meteli. Sammakkolaumojen yksitoikkoisen tauoton ääni tuo mieleen itseään kannustavan paalutusporukan, linnuista itsepintaisin muistuttaa auton varashälytintä, ja kaskaat sahaavat tunnista toiseen niin, että lopulta alkaa epäillä sirinän kuuluvan omasta päästä.
Saattaa se sieltäkin kuulua. Vieras ei viidakossa oikein löydä kiinnekohtaa kokemalleen, ja olo on yhtä aikaa hyvin todellinen ja epätodellinen.
Sademetsä on yhtä ryteikköä. Puiden ilmajuuret sojottavat minne sattuu, bambut pitävät suhinaansa, ja melkein taivaan laelta paistava kuu muuttaa lehvistön aavemaiseksi. Puolikuivassa jokiuomassa kasvit hohtavat luun tai tuhkan värisinä, ja äkkiä jostakin kuuluu ääni, joka saattaa olla apinan parkaisu.
Ääni on kummallisen hätääntynyt ja kiihtynyt, aivan kuin jotakin suurta ja yllättävää tapahtuisi juuri nyt. Ehkä viidakko tosiaan jo valtaa kalloni sisäpuolta.

Olemme asettuneet yöksi pieneen, natisevaan paalumajaan Sanchahen sademetsä- ja suojelualueella Etelä-Kiinassa, Xixhuangbannassa. Luonnontilaan jätettyä viidakkoa on ympärillä puolitoista miljoonaa hehtaaria.
Suuret luvut tekevät ihmisen pieneksi, ainakin viidakossa, ja hämärtyvä ilta hoitaa loput supistamalla lähipiirin muutamaan aariin. Jokivarressa on parikymmentä majaa, viisi asukasta: meidän suomalaisten lisäksi saksalainen kolmikko on jäänyt hiljentymään metsään, joka meluisuudestaan huolimatta sentään on levollisempi kuin tavanomainen kiinalainen kylänraitti.
Ei tässä silti mitään erityisen sankarillista ole. Jokivarressa muutama Jinuo-kansan nuori hoitaa yksinkertaista ulkoilmaravintolaa ulkoilmakeittiöineen, ja hienompia makuusijoja on neljän kilometrin päässä, suojelualueen portilla, jonne valoisaan aikaan pääsee paitsi pitkin polkua myös köysirataa.
Mutta nyt polku on pimeä ja ratayhteys poikki. On sopiva hetki kuvitella, minkälaista oikeasti olisi elää ilman turvakaiteita.

Viidakossa vallitsee jännite mätänemisen ja luomisen, genesiksen, välillä, kirjoitti Michael Herr Vietnamin sodasta kertovassa dokumenttiromaanissaan Dispatches. Jännitteen voi myös haistaa. Se tuo mieleen ruuat, jotka makean täyteläisinä ovat parhaimmillaan juuri ennen pilaantumista.
Vietnamin viidakkosota taas tuo mieleen toisen legendaarisen taisteluympäristön. Suomen talvisodassa tasoitusta antoi ankara pakkanen ja luminen havumetsä. Vietnamissa, joka on täältä vain muutama sata kilometriä itäkaakkoon, voimasuhteita tasoitti viidakko. New Yorkin katujen ja Texasin preerioitten kasvateille tämä on ollut kauhea taisteluympäristö.
”Kahden kuukauden palvelusaikani oli kylliksi. Siinä ei vielä ehtinyt mennä sekaisin.”
Näin kuvaa eteläkiinalainen tuttavamme myöhemmin omia kokemuksiaan sodassa, jonka Kiina ja Vietnam kävivät amerikkalaisten lähdettyä, vajaat 30 vuotta sitten.
Ja natisevalla paalusillalla seisoskellessa tosiaan tuntuu, että ehkeivät vanhat Viidakko-sarjakuvat, Mustanaamiot ja Tarzanit sittenkään antaneet tästä öisestä metsästä aivan korrektia kuvaa.
Ehkä juuri viidakosta viisastuneena Bushien presidenttisukukin on sittemmin suosinut taisteluympäristönä hiekkaerämaata.

Villielefantit ilmestyivät iltahämärässä. Ensin kuului rytinää, ja sitten kymmenen eläintä asteli – laiskan levollisina, kuin muina miehinä – ravintolan sivuitse rantaan. Ohi kulkiessaan yksi huitaisi tieltään suuren roskasäiliön, aivan niin kuin olisi pyyhkäissyt sivuun jotakin pientä ja merkityksetöntä. Sellaista on, kun ei ole oppinut pelkäämään mitään.
Henkilökunta vaikutti valppaalta mutta levolliselta, vaikka ei tämä heillekään aivan jokapäiväistä ollut. Pojat näyttivät jännittyneiltä vähän virkansa puolestakin, mutta yksi naisista jatkoi tyynesti tiskaamista. Ehkä hän oli oppinut asenteensa norsuilta.
Viidakon laitamilla elävällä Jinuo-kansalla, yhdellä Kiinan monista vähemmistöistä, on hiukan outo maine. Varsinkin ennen he tapasivat värjätä hampaansa mustiksi ja kantaa valtavia korvarenkaita, mistä huolimatta heidän olemassaolonsa virallisesti tajuttiin vasta 1970-luvulla. Nykyisin, kun Kiinan turismiteollisuus kaivaa jokaisen perinnepelimannin riveihinsä, jinuot ovat nopeasti sulautumassa valtaväestöön.
Elefantit kylpivät tuntikausia. Hetkittäin lauma tuntui liikkuvan joessa yhtenäisenä, kymmenien tuhansien kilojen massana, ja myöhemmin yöllä sen kumeat törähdykset ja viiltävät kiljahdukset vaikuttivat samalla tavoin kuin kuun kylmä valo joenuoman lehvistöllä. Huudoissa oli jotakin hyytävää mutta kiehtovaa, ja vähän kiihottavaakin.
Kyse oli koko viidakosta. Sademetsä on täynnä ääniä, joita ei kykene tulkitsemaan; on vain tuntu, että tuolla jossakin on outoa väkeä. Helpottavaa oli ajatella, että tuskin siellä kukaan jahtasi henkeämme, kuten jahtasi Michael Herrin ja kiinalaisen tuttavamme henkeä.

Tihentynyt olo päättyi antikliimaksiin. Vihollisia metsästä ei tullut, mutta ennen puolta yötä paikalle saatettiin parikymmentä kiinalaista turistia, jotka olivat asuneet hotellissa neljän kilometrin päässä. Kun he taskulamppujen valossa tömistelivät läpi ryteikön, heissä tuntui olevan massaa ja kaikupohjaa yhtä paljon kuin kymmenessä elefantissa.
He juoksentelivat pitkin paalusiltoja, huutelivat kovalla äänellä toisilleen vastausta odottamatta, osoittelivat elefantteja voimakkailla valonheittimillä ja ottivat kännykkäkameroillaan kuvia, joita he samantien lähettelivät kotiin ja tuttavilleen. Tuli mieleen, että Suomessa käydessäänkin kiinalaiset ahdistuvat havumetsien hiljaisuudesta.
Jinuo-henkilökunta avasi paalumajoja yöpymispaikaksi ja juoksenteli edestakaisin pyyheliinapinojen kanssa. Turistiopas pyöri sillalla kuin voitokkaan taistelun käynyt kesävänrikki, ja yhdellä seurueen naisista oli pitkää ja ärhäkän äänekästä asiaa miehelleen. Aviomies se oli; ei yksikään nainen rakastajalleen niin olisi melskannut.

Elefantit pitivät linjansa. Ne jatkoivat kylpyään aivan niin kuin valonheittimiä ja kaikkea muuta sirkusta ei olisi ollutkaan. Yhtä lauman naarasta kosiskellut johtajauros tosin näytti kadottaneen eroottisen latauksensa. Tämä reaaliaikainen ja globaali kommunikaatioympäristö taitaa vaikuttaa niin kaikkiin.
Äkkiä oli taas hiljaista. Kiinalaisturistit olivat nähneet elefantit, lähettäneet kuvansa ja menivät nyt nukkumaan. Koko Kiina tuntuu syövän täsmällisesti puolelta päivin ja iltakuudelta ja nukahtavan puolilta öin.
Holtittomampaan vuorokausirytmiin tottuneina nojailimme pylväskäytävän kaiteeseen. Kuunvalon kalpeat eläimet alapuolellamme särpivät salpietarin ja suolojen maustamaa jokivettä, ja nyt sammakoiden möly tuntui varsin rauhoittavalta. Jopa varashälytin kuulosti kauniilta.
Ehkä nykyelämän perusvaatimuksia on kyky sietää moraalisia ristiriitoja. Kiinalaisilla oli tähän metsään suurempi oikeus kuin meillä, vierailla, mutta pientä levottomuutta nosti ajatus vauraasta kiinalaisesta keskiluokasta.
Nyt keskiluokkaa on parisataa miljoonaa, mutta entä sitten, kun neljäsataa, tai kuusisataa, tai kahdeksansataa miljoonaa rikasta kiinalaista lähtee vaeltamaan samaan tapaan kuin Euroopan ja Yhdysvaltojen keskiluokka jo tekee?

Varhain aamulla neljä elefanttia, pienin mukaan luettuna, palasi joelle, mutta kahdeksaan mennessä eläimet olivat lähteneet. Muualla niille riitti tilaa, sillä turismille suojelualueesta on varattu vain pieni siivu. Villielefanttien määrän onkin laskettu nousseen muutamasta kymmenestä puoleentoista sataan.
Kiinalaisia päiväturisteja saapui aamukahdeksan jälkeen sadoittain. He tulivat megafoneihin huutavien oppaiden johtamina ja iloisesti pulisten, tuskin edes huomaten kylttejä, jotka varoittivat ärsyttämästä metelöinnillä elefantteja. Monella ryhmällä oli punaiset lippikset niin, että oli kuin marjamättäät olisivat lähteneet liikkeelle.
Jokiuoma oli nyt tyhjillään, mutta ryhmä toisensa jälkeen vietiin alas rantaan, missä kukin vuorollaan seisoi hetken ihmettelemässä norsunpaskaa.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: