Kannen kuva: Seija Nurmen kuvasi Pirjo Rönkkö
NUMERO 8
20.8.2009
Pääkirjoitus
KIRKKOTAIDE: Tuhkasta nousseet kuvat
KOTIMAAMME: Ajat muuttuvat, kylät pysyvät
OMAT VALINNAT: Rakennusaineena rakkaus
ASUMINEN: Arjen vastapaino
PUUTARHA:
Loviisa kutsuu katselemaan
Kiitolliset kurpitsat
Sipulikukkien hyötö kotona
LUONTO: Sinisorsien marjamaat
TERVEYS: Anteeksi, mitä sanoit?
KÄYTTÄYTYMINEN: Kiltteyden kahdet kasvot
ELOKUVAHISTORIA: Elokuvien kuohuvat kosket
METSÄN MAKU: Kosonen on sienimies
RUOKA: Kaali kiertyy moneksi
KÄSITYÖT:
Kirkasta keittiöön
Helmineuletta ja palmikoita
KÄSITYÖLÄINEN: Unelmien ullakolla
TAIDONNÄYTE: Nukkekoti kertoo tarinaa
JOKA KUUKAUSI:
Pikkupojan elämää
Koti maalla
Omalääkäri
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 17.9. ja Maatilan Pellervo 3.9.2009.
Iso Kalenteri 2009 sisältyy Pellervon tilaukseen.
Haikailijat Karjalassa
Suurimmalle osalle suomalaisia itärajantakaiset maisemat ja paikkakunnat avaavat näkymiä paitsi Suomen historiaan myös henkilökohtaiseen menneisyyteen.
Sotaa joutui pakenemaan ja kotinsa jättämään 400 000 ihmistä. He olivat Suomen kansalaisia, pakolaisia omassa maassaan.
Heinäkuisella Kodin Pellervon lukijamatkalla Laatokalle suureen seurueeseemme kuului niitä, joiden sukujuuret ovat luovutetuilla alueilla, niitä, joiden lähiomaisia kaatui tai haavoittui sodissa ja niitä, jotka katselivat Karjalaa siirtokarjalaisten naapureittensa silmin.
Matka, maisemat ja keskustelu rikastuttivat.
Koitti elokuun alkupuoli. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla, Vieraskynä-palstalla historian professori (vt.) Joensuun yliopistosta kirjoitti suomalaisten matkoista Karjalaan muun muassa näin: ”Monella on henkilökohtainen, kansallinen tai aatteellinen side rajaseutuun. – – Vuonna 1944 osaksi Neuvostoliittoa muuttuneessa Karjalassa on vielä joitakin harvoja suomalaisjälkiä. – – Luovutetun alueen yhteisöjen muistoa ylläpitävät niin sanotut pitäjäseurat ovat alkaneet pystyttää seudulle suomalaisuudesta muistuttavia muistomerkkejä.”
Hämmennys vain syvenee, kun etenee tekstissä peremmälle: ”Myös nykymatkailulla on selkeät poliittiset puitteet: Venäjän Karjalaa tehdään suomalaisemmaksi olemalla siellä läsnä. – – Poliittisen muistokartan levittäminen Karjalaan ja epäonnistuneen sotaoperaation synnyttämä ikävä trauma eivät ole ainoita syitä sille, että Suomessa haikaillaan kesäkaudet menetetyn Karjalan perään.”
Koko kirjoitusta en käy siteeraamaan, mutta mieleenpainuva on tämäkin sanavalinta: ”– – harhailu rajaseudun suomalaistalojen raunioilla.”
Myöhemmin lehti oikaisi tekstin ”epätarkkuuksia” kertomalla, että Sortavalassa ja Viipurissa on edelleen paljon suomalaista rakennuskantaa ja että ”Itä-Kannaksella merkittävä osa yksityisistä suomalaistaloista on edelleen pystyssä”. Vahinko oli jo tapahtunut, eikä tässä asiassa rakennuskanta ole se kiinnostavin. Asenne on.
Sotien jälkeenkin suomalaiset ovat joutuneet työn perässä tien päälle: etelään, Ruotsiin, kuka minnekin, mutta kotikulmille voi palata, ainakin teoriassa. Me omien valintojemme vuoksi synnyinseudun jättäneet saatamme milloin vain matkustaa katselemaan tuttuja leikkipaikkoja, viljavainioita tai kotikatuja. Tuskin kykenemme edes kuvittelemaan, miten omaamme nähden erilainen on kotinsa ja kotiseutunsa iäksi menettäneen ikävä. Miten kallisarvoisia ovatkaan muistot ja muistitieto!
Historiantutkimukseen vedoten ei ihmisen kokemusta saa kieltää, ivata eikä mitätöidä.
Suomi on vapaan sanan maa, hyvinkin vapaan, näemmä.
Teksti: Anna-Liisa Huhtala-Fiskars
Sähköposti:
