EU:n pohjoisin sopeutuja

Euroopan unionin pohjoisimmalla maatilalla Utsjoen Nuvvuksessa täyttyy vuodenvaihteessa kahdestoista vuodenkierto komissiomaataloutta. Teno virtaa rauhallisesti ruskan jälkeisessä alastomassa maisemassa. Hiljaisuuden rikkoo vain muutama kirkonkylään tai Karigasniemeen matkaava auto.

Tilan isäntä, 63-vuotias Heikki Guttorm, puhui räväkästi EU:iin liittymistä vastaan marraskuussa 1993 sanomalehti Lapin Kansalle antamassaan haastattelussa. ”Soppajonoon joutuisimme kaikki Utsjoen 15 tilan viljelijät” kuului jutun otsikko. Pelotti että koko pohjoisimman Lapin maanviljely loppuu kuin seinään.

Entäpä nyt? Tenon kulkua kansanäänestykset eivät kääntele, mutta onko kaikki muu kiepsahtanut päälaelleen pahimpien pelkojen mukaan?

”Selvimmin EU:n tulo näkyy siinä että, liittymisen aikaan Utsjoella toimi 15 maatilaa. Nyt niitä on jäljellä enää kuusi, 20 kilometrin säteellä meidän tilasta. Naapurissa elää lisäksi yksi lihankasvattaja, joka suunnittelee kasvattavansa karjaansa 60-päisestä puolella”, Heikki Guttorm sanoo.

Kaikessa näkyy nykyisen maatalouspolitiikan johdonmukainen linja suurentaa tilakokoa jatkuvasti. ”Eikä siinä muuta selevää suuntaa näytä olevankhaan”, Guttorm tokaisee.

Kokonaisuutena EU:n maatalouspolitiikka ei ole Guttormin mielestä merkinnyt tilanpitoa Lapissa jatkaneille mitään katastrofia, vaikka se onkin vaatinut kovaa sopeutumista ja raastanut hermoja. ”Mutta viljelijät ovat tähän tottuhneet, lappilaiset varsinkin.”

”Mistäpä sen tietää olisivatko asiat kovin paljon paremmin vaikkei olisi liityttykään. Mutta ei meillä samanlaisia älyttömyyksiä kuitenkaan olisi. Usein sattuu niin, että meillä on pellot jäässä ja etelässä korjataan jo ensimmäistä säilörehua. Päälle EU-herrat hengittävät niskaan viimeisten kylvöpäivämääräysten kanssa”, Guttorm kuvailee.

Hän ymmärtää hyvin etelän viljelijöiden harmin ja huolen 141-tuen pompottelusta EU:n päätöksenteossa. ”Niin tuttua, niin tuttua. Kuka muu yrittäjä joutuu jatkuvasti jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Säät on pikku juttu sen rinnalla.”

Tilat suunnilleen
samankokoisia

Utsjoen maatalous on perinteisesti keskittynyt Tenonlaaksoon, ja siellä se on siis pysynytkin. Muu seutu sopii paremmin Lapille perinteiseen poronhoitoon, mutta ”aina sitä on maitoa ja mullinlihhaakin tarvittu muista herkuista puhumattakhaan”.

Guttormin mukaan Utsjoen viljelty peltoala ei ole tippunut sellaista vauhtia kuin tilakuolemien tahdista voisi päätellä. Tosin nykyään poronrehua viljellään suuremmalla peltoalalla kuin nautakarjan rehua. ”Kaikki meistä tilallisista ovat sopeuttaneet elinkeinoansa järkeviin uomiin. Osa pelloista on tietysti jäänyt pois viljelystä, mutta monet, kuten mekin, olemme vuokranneet peltoa ja vähän raivanneetkin, jotta tila pysyy elinkelpoisena.”

Heikki ja Lahja Guttormin tilalla on peltoa vuokramaineen noin 17 hehtaaria ja metsää 80 hehtaaria. Lypsäviä on 14 ja nuori karja päälle. Hiehot jäävät omaan navettaan ja sonnit myydään teuraiksi. ”Ehkäpä tämä on näillä korkeuksilla elannon tuottavan tilan passeli koko, suunnilleen samankokoisia ovat kaikki muutkin.”

Tila on väkirehuja lukuun ottamatta omavarainen, sillä omien peltojen tuorerehusadot riittävät karjan ruokintaan. Tuotanto pysyy suunnilleen kiintiöiden rajoissa, ja 110 000 litran vuosituotoksen osuuskunta Pohjolan Maidon tankkiauto kerää joka toinen päivä jalostettavaksi meijeriin Ouluun.

Perunaa saadaan omista pelloista vuoden tarve ja juureksia tietysti lisäksi. ”Poronliha on ostossa. Lohta saamme pyytää kotitarpeiksi, mutta saalis vaihtelee niin paljon, että merilohta meillä on tänäkin kesänä enimmäkseen syöty”, Guttorm naurahtaa.

Rautatehtaalta
takaisin 1981

Lahja ja Heikki Guttorm ovat aina hakeneet elantoansa toimeliaasti. Heikki kulki vuosikymmenen savotoissa ja pyöritti lisäksi kenttäsirkkeleitä. Toinen vuosikymmen vierähti perheellä vierähti Sandvikenin rautatehtaalla Keski-Ruotsissa.

Paluunsa Guttorm muistaa tarkkaan. ”Lopetin työt Sandvikenissa kesäkuun 27. päivänä vuonna 1980, kun äiti pyysi jatkamaan isän kuoltua tilanpitoa. Pääsimme perikunnan kanssa hyvään sopuun, ja tila siirtyi meille 6. tammikuuta 1981.”

Guttorm on kehittänyt tilaansa päättäväisesti. Navetta rakennettiin 1985 ja talo pari vuotta myöhemmin. Konehalli nousi 1990, sittemmin lantala ja virtsasäiliö. Viime kesänä vedettiin Nuvvus-Ailigas-tunturilta laskevasta Ruumisojasta vesijohto, joka piti roudan vuoksi kaivaa peräti 4,5 metrin syvyyteen. Vesi on ympäri vuoden niin kylmää, ettei mehulasiin tarvitse jäitä kaataa kesähelteelläkään.

Pellot sijaitsevat maaston vuoksi hajallaan kahdeksassa paikassa, kauimmaiset yhdeksän kilometrin päässä. Uutta peltoa on raivattu siihen missä ”vaivaiskoivua kasvaa vähiten”. Kaikki tarvittavat koneet on itsellä, ja lisäksi viljelijöillä on yhteinen lietevaunu.

Etäisyydet ovat niin pitkiä, ettei niiden tuomaa lisäharmia ja -kuluja ulkopuolinen tule heti ajatelleeksi. Linja-auto ajaa Utsjoelta Karigasniemeen kahdesti viikossa, lähimpään ruokakauppaan on 50 kilometriä, joten oma auto on aivan välttämätön.

Puheet ylisuurista tukiaisista Guttorm kuittaa parilla esimerkillä. ”Jos traktoriin tulee sellainen vika, että tarvitaan korjaajaa, niin lasku on noin 300 euroa jo siinä vaiheessa, kun asentaja kaartaa pihaan eikä konepeltiä ole vielä avattu. Kerran meni tilatankista lasisulake. Tilasin puhelimella Sodankylästä kaksi euron sulaketta. Ajoin Karigasniemeen 53 kilometrin päähän hakemaan, lasku 18 euroa plus aika ja polttoaineet.”

Jatkamme niin kauan
kuin jaksamme

Lahja ja Heikki Guttormilla on kaksi lasta. Lääkäritytär asuu perheineen Rovaniemellä ja autoteknikkopoika myös perheineen Oulussa. Kummallakaan ei ole aikeita palata kotitilalle.

Jos maatalouspolitiikka pysyy nykyisenlaisena, niin viljelijäpariskunta ei näe mitään estettä jatkaa töitä niin pitkälle kuin kuntoa ja terveyttää piisaa. Kesä on niin lyhyt, että sisäruokintakausi saattaa kestää jopa yhdeksän kuukautta. Tenonlaakson hieta- ja hiesumaita on hyvä viljellä, hyvänä kesänä heinä kasvaa korjattavaksi neljässä viikossa. ”Eihän Pohjois-Karjalassakaan oteta kuin kaksi tuorerehusatoa kesässä.”

Lyhyen kasvukauden takia kesä on vilkasta aikaa eikä lomista haaveilla. Talvella kaikki hiljenee, kyläkin kun kesävieraat ja kalakäypäläiset kaikkoavat. ”Pihalla on kaksi polttoainetankkia kesä- ja talvilaaduille. Kesätankissa on oma pumppu, mutta talvilaatua tarttee niin vähän, että sen ehtii pumpata traktoriin käsipelilläkin”, Guttorm kuvailee hiljaiseloa.

Guttormien pirtin kirjahyllyä komistaa pitkä rivi isännän lykkimiä palkintoja, ja kuntoaan hän pitää yllä edelleen hiihtämällä. ”Heti kun tulee lunta, ajan latupohjan moottorikelkalla jokilaaksoon, eihän täällä kunnanlatuja ole. Talvella me sitten hiihtelemme emännän kanssa 10 kilometrin pätkää niin kauan kuin huvittaa. Ja joka talvi käymme kerran Levillä tai muualla hiihtämässä.”

Takana ovat nekin ajat, jolloin Heikki Guttormista tuli yleiseurooppalainen julkkis Suomen liityttyä EU:hun. Nuvvuksessa kävi paljon ulkomaalaista mediaväkeä tutkailemassa, miten unionin pohjoisimmalla maatilalla elellään.

Mutta yhtä asiaa vilkasliikkeinen mies myöntää edelleen katuvansa. ”Muuan aikakauslehti olisi kustantanut minut ja Lahjan viikoksi Espanjan eteläkärkeen tapaamaan sitä toista kohtalotoveria, EU:n eteläisintä viljelijää. Mutta kun oli syksy päällä eikä tiennyt milloin talvi iskee, niin jäi lähtemättä. Harmittaa, olisihan naapuriavulla selvitty, varsinkin kun sää olisi suosinut ainakin tässä päässä.”

Iltapäivä hämärtyy. ”Pittääpä hakia posti ennen lypsyä. Jos tulisi vaikka lasku, se pitää mielen virkiänä.”
Mies loikkaa autoonsa: ajomatkan päässä yhteinen postilaatikkokin.