Tiedettä, taidetta vai noituutta

Tästä lääkärinä olemisesta. Onko se tiedettä, taidetta vai noituutta?
Tiede on hyvä juttu. Sairauksien syntymekanismeissa on päästävä syvemmälle ja syvemmälle, että voitaisiin kehittää yhä parempia hoitomuotoja. Hoitomuotoja on myös testattava ja näin potilaiden turvallisuus taattava. Tutkimusmenetelmiä koskevat samat kriteerit.
Tiedettä tarvitaan myös näyttämään mikä asia ei toimi. Ihmisiä ei voi parantaa kaikista sairauksista vaikkapa hivenaineanalyysin perusteella eikä sairauksia todeta silmäteräanalyysilla tai pulssin luonnetta arvioimalla.
Tällaiset asiat auttavat lääkäriä.
Jotkut tieteen piirteet eivät auta käytännön lääkäriä. Eräs niistä on tilastointi, yleistetty totuus eli emävalhe. Tilasto saattaa esimerkiksi todeta, että kahdeksan pattia kymmenestä on viattomia. Samoin tilasto saattaa todeta, että korkeat veren rasva-arvot eivät aina johda valtimoiden tukkeutumisiin. Sama tilasto toteaa, että tästä syystä monet syövät kolesterolilääkkeitään turhaan. Tällaisista yleistyksistä pitävät erityisesti sellaiset tieteentekijät jotka eivät joudu kantamaan hoitovastuuta.
Tällainen tiede ei ota huomioon, että pahojen pattien erottaminen ei onnistu omaa pattitilastoa pitämällä. Lääkäri ei voi keskittyä yhdeksännen ja kymmenennen patin selvittelyyn. Samoin lääkärillä ei ole kristallipalloa joka näkee 20–30 vuoden päähän, ja siksi tietyillä reunaehdoilla korkeat veren rasva-arvot on hoidettava lääkkein, varmuuden vuoksi.
Lääkäri on päivittäisessä työssään kuin sairauksia onkimassa ja vetää ylös kaikki kalat, jotka jäävät kunnolla kiinni. Osa voidaan sitten päästää takaisin tarkastelun jälkeen.

Lääkärin työ on myös taidetta. Se on aistien, käsien käytön ja järjen käytön orkesterimusiikkia, jonka oppii vain tekemällä. Voin vakuuttaa, että se on erilainen ammattikoulu kuin vaikkapa kosteussulkujen unohtuminen pesutilojen rakenteista, mutta periaate on sama.
Aistit voivat pelastaa potilaan hengen.
Kun on nähnyt 120 000 kertaa potilaan vastaanotolla oppii väkisin. Peräpukaman oppii erottamaan jostain vaarallisemmasta ja selvä melanooma on selvä melanooma eikä mikään verruca senilis. Povitaskussa kankaan läpi kuultava norttiaski voi johtaa merkittävään keskusteluun, vaikkei kumpikaan voi olla myöhemminkään varma auttoiko lopettaminen.
Hajuaisti voi kuulostaa yllättävältä, mutta nenä on kaasukromatografiaankin verrattuna nopein ja tarkin instrumentti kun joutuu miettimään tajuttomuuden syytä. Hailakka kynsilakan haju voi pelastaa sokeritautipotilaan, sillä jostain muusta syystä tajuttoman potilaan tilanne ei ole aina kiireellinen. Märkäeritteen haju saattaa auttaa valitsemaan heti oikean antibiootin tarvitsematta odotella viljelyä ja herkkyysmääritystä.
Hento sivuääni sydäntä kuunneltaessa voi antaa aiheen flunssapotilaan kohdalla sydänfilmin ottamiseen ja johtaa sydänlihastulehduksen toteamiseen ajoissa. Tarkka keuhkojen kuuntelija voi todeta vähäoireisen ilmarinnan. Stetoskoopin tarkoitus ei ole (vain) näyttää hyvältä kaulassa.
Makuaistista ei ole tänä päivänä hyötyä mutta tuntoaisti, ”näppituntuma”, on hyvin tärkeä. Oireettomilta potilailta olen löytänyt vatsalta, kaulalta, niskasta, soliskuopasta, kainalosta, nivusesta, reidestä, peräsuolesta ja ties mistä asioita, joita ei olisi voinut oireettomina todeta ilman tunnustelua. Mitkään maailman magneettikuvauslaitteet, syöpälääkärit ja kirurgit eivät olisi päässeet pelastamaan potilasta ilman tuntoaistia.

Noiden viiden aistin lisäksi pidän noituudesta, kuudennesta aistista. Sitä voi kutsua muillakin nimillä. Se on tunne, että tässä on nyt jotain kummallista.
Aivoissa on lukemattomien potilastilanteiden myötä kehittynyt muistikuvia erilaisista tyypillisistä ja epätyypillisistä tilanteista. Epätyypilliset ovat piilossa mutta alkavat tarvittaessa soitella sisäisiä kelloja. On hyvin vaikea sanoa sillä hetkellä miksi ne soivat. Jokin ei vain täsmää, sanoisi Sherlock Holmes.
Minulle riittää että sisäinen noitani on herännyt, ja se on vuosien varrella yhä harvemmin ja harvemmin väärässä.