Erikoistuminen edessä
myös luomutiloilla
Luomutuotannossakin pärjää muita paremmin erikoistumalla. Nyt kun luomuviljamarkkinoilla suosikkivilja vaihtuu tiheään tahtiin, joudutaan viljeltäviä lajeja ja niiden vuoroja viljelykierrossa miettimään oikein tosissaan.
Rukiin markkinat ovat pienet ja siten hyvin herkät ylituotannolle. Luomurukiin menekki saattaisi olla suurempaa, mikäli markkinointi uskaltaisi kehua luomuruisleipää kotimaisuudella. Ilmeisesti luomulle ei vain haluta parempaa asemaa markkinoilla kuin tavanomaiselle rukille. Siinä saattaa olla politiikkaakin mukana. Kauran hinta on ollut alamäessä maailmalla viimeaikoina. Toivottavasti se on väliaikainen ilmiö.
Hyvälaatuiselle leipävehnälle sen sijaan löytyy markkinoita. Valkuaisprosentin pitää olla 12,5:n paremmalla puolen. Voi se olla alempikin, mutta vastaava määrä runsasvalkuaisista tavaraa on oltava tarjolla.
Luomumallasohran viljely on ihan alkutekijöissään Suomessa. Sillekin löytyisi Euroopasta markkinoita hyvään hintaan. Mallasohralla päinvastoin kuin vehnällä valkuainen ei saisi nousta yli yhdentoista - kahdentoista prosentin. Vuosittaista vaihtelua sallitaan vajaan prosentin verran. Lisäksi jyväkoon on oltava mahdollisimman suurta.
Yritäpä sijoittaa nämä sitten viljelykiertoon niin, että molemmista rytkähtää huippusato laariin. Teoreettisestihan ratkaisu on helppo: otetaan huippuvehnäsato kovan typpilatauksen jälkeen ja seuraavana vuonna pannaan mallasohra suojaviljaksi; ei tule liikaa valkuaista, kun maa on typestä tyhjä. Käytännössä voi kuitenkin käydä niin, että vehnä antaa toivotun tuloksen, mutta ohra vain kituu ja pienijyväisellä sadolla härnätään pahimmoilleen puimuria ja kuivuria.
Leipävehnän ja mallasohran viljelyyn luomukeinot
Miksi sitten vaatimustasoltaan näin erilaisia viljoja pitäisi koittaa viljellä samalla tilalla? Yhteistä molemmille on, että ne ovat vaativia viljeltäviä ja niillä on markkinoita hyvään hintaan. Viljelyn vaativuus edellyttää kohtalaisen suuria pinta-aloja ja riskinottovaraa laadun suhteen. Mikäli tavara ei täytäkään leipä- tai mallasvaatimuksia, sitä on hyvä olla niin suuret erät, että rahti rehutehtaalle ei syö kohtuutonta osaa heikommasta hinnasta. Toisekseen tiloilta pitää löytyä sadonkunnostuskapasiteettia, sillä molempien raaka-erät pitäisi voida kauppakunnostaa eli lajitella ennen ostajalle toimittamista. Ei roskista ja pienistä jyvistä kannata maksaa täyttä rahtia myllyille ja mallastamoille. Ei sen puoleen, kyllä edellä mainitut vaatimukset täyttyvät luonnollisesti myös pienillä tiloilla yhteistyön avulla.
Itse viljelytekniikka on vielä ainakin mallasohran osalta hakusalla. Ohraa on pidetty yleensä vaikeana viljellä luomuna sen takia, että luontainen typen kierto on liian hidas ohran kasvurytmiin nähden. Toisaalta lisätypellä - karjanlannalla tai virtsalla - saatu kasvun parannus tuo mukanaan myös valkuaisongelman mallasohraan. Ratkaisuksi olisi mietittävä muita markkinointikohteita. Hyvää, kirkkaan keltaista ohraa jauhetaan myös leipäjauhoiksi. Myös luomuviljan tekninen käyttö on vielä hyvin heikosti kehittynyttä. Esimerkiksi luomutärkkelysmarkkinat lienevät melko nykäisemättömät Suomessa eikä niitä maailmallakaan vielä liiemmälti ole.
Joka tapauksessa näiden viljojen menestyksellisen viljelyn kehittäminen on avainkysymys lähitulevaisuudessa. Ehkä samaan viljelykiertoon sopisivat myös öljykasvit, joiden jalostajat kyselevät jatkuvasti lisäaloja.
Paineet pinta-alan käyttämisestä nykyistä enemmän markkinoitavan sadon tuotantoon kasvavat koko ajan luomutiloilla. Karjattomilla tiloilla markkinattoman nurmipinta-alan vähentäminen minimiin vaatii parhaiten kiertoon soveltuvien lajivaihtoehtojen selvittämistä. Tavoitteena pitää olla runsaan, hyvälaatuisen sadon tuottaminen.
Viisivuotinen kierto, joka sisältää kaksi vuotta apilaheinää sekä viljan, palkoviljan ja suojaviljan tarjoaa markkinoitavan sadon tuotannolle kolme viidesosaa eli 60 prosenttia peltoalasta. Jos maat ovat niin hyvässä kunnossa, että apilan toisen satovuoden uskaltaa jättää pois, jää puitavaan tuotantoon peräti 75 prosenttia pinta-alasta. Tätä vähemmäksi viherlannoituksen osuutta tuskin voidaan karsia ja tässäkin vaihtoehdossa pitää olla karjanlantaa riskisti evääksi oraille, mikäli halutaan vehnään riittävästi valkuaista. Ratkaisuja näihin ongelmiin mietitään päät punaisina. Meneekö niiden löytymiseen kaksi vai viisi vuotta, sitä kukaan ei tiedä, mutta joskus vastaukset joka tapauksessa löytyvät.
Esa Partanen
Teksti:
| Sivun alkuun | Sisältö | Palaute | Uutiset | www.pellervo.fi |