Mitä tästä opimme?

Kasvintuotannon panosten käyttö perustuu Euroopan alueella pitkälti samoihin lajikkeisiin ja tehoaineiltaan samoihin kasvinsuojeluaineisiin. Myös lannoitteet ovat Euroopassa aika lailla pääravinteiden kohdalta vakiotuotteita, vaikka tuotenimet vaihtelevatkin maasta toiseen.
Yhtälailla Suomessa viljellään nykyisin mallasohraksi pääasiassa ulkomaisia lajikkeita. Suomen lajikelistan perunatkin ovat lähes kaikki kansainvälistä jalostusmateriaalia, kuten myös sokerijuurikaslajikkeet. Kasvisuojeluaineiden käyttöohjeet ovat annosmääriltään, käyttökohteiltaan ja käyttöajan suhteen myös melko vakioituja.
Monesti olen miettinyt, että miksi ihmeessä sitten lannoituksen tulee olla Suomessa niin monimutkainen osa viljelyä, moniin erilaisiin tuotekombinaatioihin perustuva toimenpide? Melkein sääntö on, että paras hyöty viljavuustutkimuksesta jää käyttämättä, kun sen osoittamia tarpeita ei voi lannoituksessa toteuttaa.
Yleensä suunnittelussa vakioidaan ensin typen määrä tavoitesadolle. Sitten sovitetaan fosforitarve viljavuustutkimukseen. Koska faktahomma on, ettei tilalle voi kuitenkaan ostaa useita erilaisia ravinnetuotteita, loput ravinteet osuvat enää kohdalleen huonosti. Jakamisen toisi asiaan joustoa ja suurpiirteisestä hommasta päästäisiin tarkemmin kohdennettuihin ratkaisuihin.
Balanced fertilization -ajattelun (= se, mikä sadossa poistuu, korvataan seuraavassa lannoituksessa) käyttöönotto helpottaisi viljavuustutkimuksen tulkintaa ja seitsemän luokan sijasta tarvetta olisi vain kolmelle: alhainen, hyvä ja liian korkea. – JP