Myrkylliset kasvit ja torjunta-aineet

Eläimet altistuvat aineille, joita ne löytävät elinympäristöstään. Altistus tapahtuu tavallisimmin ruoansulatuskanavan tai ihon kautta. Myrkytysten syiksi epäillään useimmiten myrkyllisiä kasveja tai torjunta-aineita. Hoitovaihtoehdot valikoituvat hoitojen saatavuuden ja kustannusten perusteella.

Myrkky on aine, joka vahingoittaa terveyttä joutuessaan kosketuksiin elimistön kanssa, aiheuttaen mahdollisesti jopa hengenvaaran. Myrkyllisten aineiden kirjo on laaja, sillä itse asiassa lähes aine kuin aine on myrkyllinen, jos annos on tarpeeksi suuri.

Myrkytystapauksissa elimistö on yleensä joutunut tekemisiin sille vieraan aineen kanssa, mutta toisaalta jopa vesi voi olla myrkky. Rajoitetulla juotolla olleiden vasikoiden päästessä juomaan vapaasti voi aiheutua hengenvaarallinen vesimyrkytys.

Oireiden kirjo on yhtä runsas kuin myrkyllisten aineidenkin. Myrkyn aiheuttamat oireet riippuvat siitä, mihin kudoksiin tai elimiin vaikutus kohdistuu. Tämä voi olla myös eri kuin mihin myrkky elimistössä kertyy. Kun tiedämme, mitä myrkylle tapahtuu elimistössä, voimme yrittää puuttua sen vaiheisiin ja vaikutuksiin.

Elimistön vaste myrkkyyn, sen voimakkuus ja vaikutusaika, vaihtelevat sekä eri eläinlajeissa että eri yksilöissä. Suurin osa lajikohtaisista eroista johtuu ruoansulatuskanavan rakenteesta, eroista vierasaineenvaihdunnassa ja sen tehokkuudessa.

Yksilökohtaisia eroja selittävät eläimen koko, elinkaaren vaihe ja terveydentila. Sikiö tai yksimahainen pikkuvasikka on herkempi myrkyille kuin märehtijäksi kehittynyt täysikasvuinen lehmä.

Elimistö pyrkii muuttamaan myrkkyjä myrkyttömiksi ja helpommin elimistöstä eritettäväksi. Kasvinsyöjillä on kasvien syöntiin sopeutunut ruoansulatus ja tehokkaampi vierasaineenvaihdunta kuin lihansyöjillä. Pötsin pienelimistöllä on keskeinen tehtävä naudan myrkkyaineenvaihdunnassa.

Esitiedoilla
keskeinen merkitys

Hyvät esitiedot auttavat myrkytyksen hoidossa. Hoito voidaan suunnata täsmällisesti, jos tiedetään aine, altistusaika ja altistusmäärä. Läheskään aina ei myrkytyksen aiheuttajaa kuitenkaan saada selville. Kovin lukuisille aineille ei edes ole yleisesti saatavilla laboratoriotestejä myrkyn varmentamiseksi.

Myrkytyksiin johtavien syiden ymmärtäminen auttaa sekä ehkäisyssä että mahdollista tapausta selvitettäessä. Suurin osa altistumisista tapahtuu suun kautta, joten eläinlajille ominaisesta syömiskäyttäytymisestä ja eläimenpitotavasta voi päätellä, mille eläimet mahdollisesti ovat altistuneet.

Myrkytystietokeskus oli vuosina 2001-2003 vastannut 35 nautapuheluun. Soittajat olivat yleisimmin kysyneet rikkakasvien torjunta-aineista, kasveista ja tuhoeläintentorjunta-aineista. Myrkytyspuheluissa eli puheluissa, jotka koskivat epäiltyä tai todettua myrkytystä, yleisin myrkytyksen aiheuttajaksi epäilty aine oli glyfosaatti (rikkakasvien torjunta-aine).

Nautojen myrkytystapauksissa on tyypillistä, että moni aiemmin terve yksilö on sairastunut yhtä aikaa samanlaisin yhtä vakavin oirein. Oireet ovat usein alkaneet joko pian ruokinnan, ruokinnan muutoksen, rehuerän tai laitumen vaihtumisen tai lääkityksen jälkeen. Mikäli tapauksen epäillään liittyvän lääkkeen haittavaikutukseen, tulee tästä tehdä ilmoitus Lääkelaitokseen.

Epäillystä rehusta tai vedestä kannattaa ottaa runsaasti näytteitä mahdollisia myrkkytutkimuksia varten. Jos eläimiä on kuollut, ruumiinavaus ja elinnäytteet auttavat tapauksen selvittämisessä ja varmentamisessa.

Jo todetussa tai epäillyssä tapauksessa on pyrittävä selvittämään mille, milloin ja millaiselle määrälle eläimet ovat altistuneet. Kasvi- ja sienialtistuksissa ongelmana on usein kyvyttömyys tunnistaa laji ja siten arvioida haitallisuutta. Kasvialtistuksissa harhaan voi johtaa kansanuskomus kasvin myrkyllisyydestä, vaikka oireina olisikin vain paikallisärsytys hengenvaaran asemesta.

Hoito oireiden
mukaan

Vain muutamille myrkyllisille aineille tunnetaan vasta-aine. Vasta-aineen käytön edellytyksiä ovat myrkyn tunnistuksen lisäksi vasta-aineen saatavuus. Jos aiheuttajaa ei tiedetä, hoito on oireenmukaista. Ja vaikka myrkky tunnistettaisiinkin, on ehdottomasti hoidettava sairasta yksilöä, ei myrkkyä.

Oireiden mukaista tukihoitoa on esimerkiksi kuivuneen eläimen nesteytys tai elimistön lämpötilan ylläpito. Nesteytys myös nopeuttaa vieraan aineen poistumista lisäämällä virtsan määrää.
Ensiavun jälkeen on vuorossa elimistön puhdistus myrkystä joko imeytymisen eston, neutraloinnin, laimennuksen tai myrkyn poistumisen nopeutuksen avulla. Tekniset ja taloudelliset rajoitukset sanelevat, mitä vaihtoehtoja voidaan käyttää.

Terve iho on tehokas este imeytymiselle, mutta iholta ja karvapeitteeltäkin vieras aine kannattaa pestä pois, ettei eläin saa myrkkyä itseään nuollessaan. Eläintä pestäessä kannattaa suojata myös itsensä myrkylle altistumiselta.

Jos vierasta ainetta on roiskunut silmään tai iholle, se pyritään välittömästi huuhtomaan pois. Silmän runsas huuhtominen 15 - 30 minuutin ajan fysiologisella suolaliuoksella on parempi kuin vedellä huuhtominen, koska suolaliuoksen väkevyys on sama kuin veriplasman.

Lehmää ei voi
oksennuttaa

Oksennuttaminen on perinteisesti ollut avainasemassa myrkytysten ensihoidossa, mutta naudoilla oksennuttaminen ei ole mahdollista. Pötsiä voidaan yrittää tyhjentää letkuttamalla. Vain hyvin harvoin on tarpeen avata ja tyhjentää pötsi kylkiviillon kautta.

Lääkehiili estää hyvin monien aineiden imeytymistä ruoansulatuskanavasta. Siitä ei kuitenkaan ole apua, jos eläin on esimerkiksi altistunut vahvalle hapolle tai emäkselle. Vahvaa happoa tai emästä ei saa käyttää toistensa neutralointiin.
Jos aine on jo ehtinyt imeytyä, ei lääkehiili enää juurikaan auta. Lääkehiili ei imeydy elimistöön ruoansulatuskanavasta, vaan kuljettaa itseensä sitoutuneen vierasaineen pois elimistöstä ulosteen mukana.

Ulostuksen aikaansaaminen lääkkeillä itsessään kuuluu elimistön puhdistamiseen, mutta myös ehkäisee lääkehiilen käyttöön liittyvää ummetusriskiä. Parafiiniöljyä ei kuitenkaan kannata käyttää yhtä aikaa lääkehiilen kanssa.

Hoito voi olla
myrkkyä vaarallisempaa

Myrkytystapauksen selvitys on tehtävä järjestelmällisesti. Tavoitteena on myös estää uudet myrkytykset. Hoitovaihtoehtoja punnittaessa on mietittävä, voiko hoito toimenpiteenä olla vaarallisempi kuin epäilty tai todettu altistus. Naudalla on mahoissaan ainutlaatuinen pienelimistö, jonka toimintaa ei saa aiheettomasti häiritä.

Lisäksi on pohdittava, vaikuttavatko myrkytys, valittu hoito ja niiden jälkiseuraamukset naudasta saataviin elintarvikkeisiin, lihaan ja maitoon. Voiko myrkytyksestä jäädä elimistöön jäämiä, jotka tulevatkin taas esille lehmän ”lypsäessä lihoistaan” herumishuipulla?