Suomi, Tanska ja Ruotsi ovat yhdessä ayrshirerodun jalostuksen suurvalta. Pohjolan ayrshirea ostavat monet maat, joissa rodun oma jalostuspohja on käynyt kapeaksi. Terveyden ja hedelmällisyyden suhteen jälkeläisarvosteltuja sonneja käytetään yhä enemmän myös risteytyksiin.

Maailman suurin yhtenäinen ayrshirerodun populaatio on Suomessa. Lisäksi se on varsin kattavasti tarkkailun piirissä. Lypsylehmistä kaksi kolmasosaa, eli noin 170 000 on punakirjavaa, alun perin Skotlannista lähtöisin olevaa rotua. Maailmalla valtaroduksi noussutta holsteinia on Suomessa edelleen vähemmistö lehmistä.
Ayrshire tuli Suomeen jo 1800-luvun puolivälissä kilpailemaan omien maatiaisrotujemme kanssa. Sadassa vuodessa se nousi roduista ykköseksi, voimatekijänään hyvä tautien vastustuskyky. Nyt maidontuottajia miellyttävät rodussa muut puolet: sen maidossa on paljon kuiva-ainetta, se poikii helposti ja on hyvä karkearehun käyttäjä. Jalostajat kehuvat myös mukavaa luonnetta ja hyviä laiduntamisominaisuuksia.
Maailman ayrshirejalostajat kokoontuivat kesäkuussa maailmankongressiin Suomeen keskustelemaan rodun kehittämisestä ja tehokkaammasta jalostusyhteistyöstä. Osallistujia oli Australiasta, Uudesta-Seelannista, Kolumbiasta, Keniasta, Etelä-Afrikasta, Yhdysvalloista, Kanadasta, Venäjältä, Latviasta, Ruotsista sekä Isossa-Britanniasta.
Eri maissa ayrshirea on kehitetty erilaisin jalostustavoittein. Semexin ayrshireasiantuntijan, kanadalaisen Christopher Studerin mukaan perimän erilaisuuden ansiosta eri maiden ay-jalostajien kannattaa tiivistää yhteistyötään.
Kantakirjaus, tuotosseuranta ja rakennearvostelu ovat geneettisen edistyksen peruskivet, ja siksi enemmistön lehmistä on kuuluttava tarkkailuun, Studer korosti. Edistyksen varmistamiseksi 30–40 prosenttia siemennyksistä on tehtävä nuorsonneilla. Suomessa nämä molemmat edellytykset täyttyvät leikiten.

Ay-lehmä sopeutuu

Lypsykarjatalouden puitteet vaihtelevat eri puolilla maailmaa. Uudessa-Seelannissa vuodenajat sanelevat tuotantorytmin: lehmät poikivat keväällä ja menevät umpeen syksyllä, laitumien kasvun hiipuessa talveksi. Lehmät ovat ulkona ympäri vuoden, ja kävelymatkat lypsypaikalle ja takaisin ovat useita kilometrejä päivässä.
Uusiseelantilaisen karjankasvattajan Paul Duffyn mielestä ayrshire menestyy jalkojensa ja utarerakenteensa puolesta hyvin näissä oloissa. Rotu myös kestää niin kuumia kuin kylmiäkin säitä.
Eteläafrikkalainen Ivan Malleson kertoi omasta 800 lehmän ayrshirekarjastaan, jonka olot ovat aivan toisenlaiset kuin kollegan tilalla Uudessa-Seelannissa. Karja pidetään osin sisällä, osin tarhoissa, ja ruokitaan seosrehulla ympäri vuoden. Tavoitteena on tasainen maidontuotanto tilan omaan meijeriin. Rehun osuus maidon tuotantokustannuksista on noin 60 prosenttia.
Myös Malleson kehui ay-lehmien tasapainoista luonnetta ja helppoa käsiteltävyyttä, jonka ansiosta suuren karjan hoito onnistuu tiukan viikkorutiinin mukaan. Terveys ja hyvä rehunkäyttökyky ovat myös tärkeitä ominaisuuksia. Hän kertoi käyttäneensä jalostuksessa niin kanadalaista, amerikkalaista, ruotsalaista kuin suomalaistakin eläinainesta.
Suomessa karjakoko on keskimäärin vain 23 lehmää, ja lehmät hoidetaan edelleen yksilöinä. Monipuolisuutta tarvitaan: muutamana kesäkuukautena lehmien on oltava hyviä laiduntamaan, ja sisäruokintakauden aikana sopeuduttava elämään parressa.
Tosin yhä useammassa uudessa pihatossa hoitorutiinit muuttuvat suurten karjakokojen vaatimaksi ryhmähoidoksi, ja lehmät liikkuvat navetassa ja jaloittelutarhassa ympäri vuoden.
Teuvalainen ayrshirekasvattaja Mirja Koljonen listasi suomalaisittain tärkeiksi ominaisuuksiksi eläinten sopivan koon, terveet sorkat ja maidon hyvät pitoisuudet. Terveys ja kestävyys ovat taloudellisuuden kannalta merkittäviä ominaisuuksia.
Koljonen kertoi tavoittelevansa eläimiä, jotka säilyttävät kuntonsa vakaana tuotantokauden mittaan ja joiden tuotos pysyy tasaisena, vaikka poikimisväli venähtäisi.

Mäki-Mattilan Inssi
muistetaan yhä

Punakirjavalla ayrshirekarjalla on runsaasti hyviä ominaisuuksia, mutta silti se on maailmalla joutunut väistymään tehokkaan holsteinjalostuksen ja -markkinoinnin tieltä. Tärkein syy löytyy tuotoksesta. Kun verrataan tuotettuja maitokiloja, mustavalkea lypsyrotu on vahvempi, ay-jalostajat myöntävät.
Uudessa-Seelannissa lehmien keskituotos on 4 014 litraa, ayrshirerodun lukema vain 3 711 litraa vuodessa. Suomessa tarkkailulehmät tuottavat keskimäärin 8 795 litraa maitoa, ayrshiret 8 500. Ero on samansuuntainen kaikkialla, missä holstein ja ayrshire kilpailevat keskenään, ja se vaikuttaa käytännön maidontuottajien eläinvalintoihin.
Holsteinia on myös jo pitkään jalostettu kansainvälistä yhteistyötä tehokkaasti hyödyntäen. Rodun sukusiitosaste on tämän vuoksi noussut: parhaita sonneja on käytetty niin laajasti, että nykyään Interbull-arvostelun saavista holsteinsonneista puolet polveutuu vain viidestä isäsonnista.
Ayrshirejalostus on pysytellyt pitempään kansallisella tasolla. Monissa maissa rotu on vähemmistönä maan lypsylehmistä, joten sukusiitosaste on noussut kansallisissa populaatioissa, mutta ei kansainvälisesti.
Suomalaisessa ay-jalostuksessa kautta aikojen merkittävin sonni on ollut Mäki-Mattilan Inssi. Alastarolaisen mahtisonnin vaikutus suomalaisissa ay-sonneissa oli 20 vuotta sitten 25 prosenttia, yhtä suuri kuin seuraavaksi eniten käytettyjen 10 sonnin vaikutus yhteensä.
Yhtä suurta vaikuttajaa rodun piiristä ei enää nouse, siitä jalostusneuvojat pyrkivät pitämään huolen. Sama tavoite on muissakin maissa: esimerkiksi Kanadassa rodun sukusiitosaste nousi 70-luvulta alkaen tasaisesti joka vuosi 20 vuoden ajan. Kun eliittisonneja alettiin tuoda Ruotsista ja Suomesta, nousu saatiin taittumaan loivemmaksi, ja pysäytettyä kokonaan viisi vuotta sitten.
Pohjolan sonnit ovat lunastaneet niihin Kanadassa asetetut toiveet: T-Brunon, Peterslundin ja B Juristin tyttärien tuotokset ylittävät maan keskitason. Tyttäret ovat myös rakenteeltaan pärjänneet kanadalaisten kovassa seurassa.

Jalostustavoitteena
hyvä terveys

Ayrshireväki totesi kongressin mittaan useamman kerran, että rodun markkinoinnissa ei tule ratsastaa maitokiloilla. Ayrshiren kilpailukyvyn kehittäminen vaatii, että rotua voidaan markkinoida kokonaistaloudellisena lypsylehmänä. Argumentoinnille löytyy pitäviä perusteita eri maista, esimerkiksi Ruotsista.
Ruotsin tarkkailuaineistoon perustuvat laskelmat päätyivät punakirjavan SRB:n ja holstein-friisiläisen eli SLB:n kohdalla täsmälleen samaan taloudelliseen lopputulokseen.
Maitokilot tulevat kalliiksi, jos ne joudutaan ostamaan karjan nopealla uudistusvauhdilla. Lehmien nopea kierto on erityisesti Suomen lypsykarjojen ongelmana: lehmän tuotantoikä on keskimäärin alle kolme vuotta. Uudistuseläimiä tarvitaan suhteellisen paljon, ja niiden kasvattaminen maksaa. Usein nuorehkon lehmän poiston syynä ovat utareterveys- tai tiinehtymisongelmat.
Terveyttä ja kestävyyttä voidaan jalostaa siinä kun muitakin ominaisuuksia. Niiden periytyvyys on tyypillisesti pieni, ja ne ovat usein haitallisessa vuorovaikutuksessa tuotosominaisuuksiin: jos jalostuksessa valitaan voimakkaasti hyvää tuotosta, terveys ja hedelmällisyys heikkenevät, ellei niitä oteta jalostusohjelmassa huomioon.
Suomessa on vuodesta 1982 lähtien käytetty karjan terveystietoja jalostuksessa, kertoi jalostusagronomi Jukka Pösö Faba Jalostuksesta. Eläinlääkärien tekemät diagnoosit ja hoidot rekisteröidään kattavasti: joka vuosi järjestelmään kirjataan 200 000 havaintoa. Tänä vuonna tietokantaan alettiin viedä myös sorkkahoitajien havainnot.
Jälkeläistiedot osoittavat, että sonnien välillä on eroja terveyden ja kestävyyden periyttäjinä. Parhaiden suomalaisten ayrshiresonnien tyttäristä vain prosentti on hoidettu ensikkona kliinisen utaretulehduksen takia. Heikoimpien sonnien ryhmässä hoidettujen osuus on 25 prosenttia. Näin suuri ero antaa jalostajille tukevan kahvan vaikuttaa lehmien utareterveyteen.
Kanadassa on aloitettu vastaava terveysjalostusprojekti vuonna 2006. Seurannan kohteina on kahdeksan maidontuotannon kannattavuuteen selvästi vaikuttavaa sairautta, jotka voidaan todeta ilman laboratoriovarmistusta ja joiden geneettinen muuntelu mahdollistaa valintajalostuksen.

Yhteistyöllä
tuloksiin

Rodun tulevaisuus on turvattu vain jos se on kannattava, edistyvä ja hyvin markkinoitu. Ilman markkinaosaamista hyväkin jalostusohjelma on turha, muistutti professori Asko Mäki-Tanila.
Suomi, Ruotsi ja Tanska ovat jo tarttuneet toimiin tehostaakseen jalostustyötä. Kolmen maan yhteinen sonnien jalostusarvostelu alkoi kuusi vuotta sitten. Sen myötä Suomen ayrshiret liittyivät osaksi 334 000 lehmän jalostuspopulaatiota. Holsteineja on yhteensä 590 000. Punakirjavia sonneja testataan joka vuosi 270 ja mustavalkeita 430.
Isomman eläinjoukon myötä jalostusarvostelut tulevat luotettavammiksi. Yhden ja saman sonnin tyttäriltä saadaan tuotos- ja terveystietoja kaikista kolmesta maasta. Eläimiä voi verrata nopeasti ja luotettavasti kolmen maan kesken.
Tiedot kerätään samalla tavoin, mutta jalostustavoitteiden asettelussa on edelleen kansallisia eroja. Suomessa painotetaan muita maita voimakkaammin utareterveyttä ja -rakennetta, hedelmällisyyttä ja maidon valkuaispitoisuutta. Yhteen yhteiseen jalostusohjelmaan on vielä matkaa.
Ayrshiren rajallisten markkinoiden laajentaminen käy parhaiten edistämällä ay-sonnien käyttöä suunnitelmallisessa risteytysjalostuksessa. Ulkopuolista eläinainesta tarvitaan niissä roduissa, joiden oma jalostuspohja on käynyt jo ahtaaksi. Seitsemän viime vuoden ajan maailmasta on kadonnut yksi karjarotu joka kuukausi. Uhanalaisia nautarotuja on satoja.
Risteytyksen tuoman elinvoiman lisäyksen ansiosta poikiminen helpottuu, kuolleita vasikoita syntyy vähemmän ja pikkuvasikoiden kuolleisuus vähenee, todistavat mm. Kaliforniassa tehdyt risteytyskokeet. Heteroosi verottaa hieman maidontuotantoa: puhtaaseen holsteiniin verrattuna kolmen rodun risteytysten tuotostaso aleni 4–5 prosenttia.

 

Paras lehmärotu?

Yllä oleva otsikko saa käyntiin massiivisen nettikeskustelun maatalouden nettisaiteilla. Kaikkien lypsyrotujen puolesta löytyy kiivaita argumentteja, ja joka rodulla on myös vastustajansa. Kumpuaako vastustus sitten periaatteesta vai epäonnisista käytännön kokemuksista, se ei aina käy nettikeskustelijoiden sivalluksista ilmi.
Kyllä lehmän pitää olla mustavalkoinen ja sillä siisti, sanoo yksi, perustellen kantaansa lehmien rakenteella ja tuotostasolla, maidon virtausnopeudella ja luonteella. Toisen mielestä ay:n lempeä luonne saa sydämen sulamaan, kolmannen mielestä taas juuri ne ovat tyhmää porukkaa. Viestiketjussa seuraavan kirjoittajan karjassa pöljyys on nimenomaan holsteinien sukurasitteena.
Aika monesta nykyaikaisesta suomalaisnavetasta löytyy myös maatiaisrotuja. Usein muutamaa länkkäriä, kyyttöä tai lapinlehmää pidetään lemmikkeinä ison karjan joukossa. Ne ovat terveitä ja kestäviä, lypsävät kelpo tuotoksia rehunkulutukseensa nähden ja tiinehtyvät vaikeuksitta, omistajat kehuvat. Luontainen sarvettomuus on noussut eduksi pihatoissa, parsinavetassa taas melko pienikokoiset lehmät sopivat vaikeuksitta parsiin, joihin kookasta holsteinia ei voisi ajatellakaan.
Holsteinin korkeampi tuotos saattaa just kuitata korkeammat lääkintä- ja ylläpitokustannukset, ynnäilee yksi. Toinen tietää, että ”ayssyyrit” on hedelmällisyysongelmaisia ja holsteinilla taas on korkeammat solut – ja jopa pahanmakuinen ternimaito.
Hyvin tavallista kuitenkin on, että mustavalkeat ja punakirjavat kyljet vilkkuvat karjassa sulassa sovussa, eivätkä lehmät itse karsasta laumatovereitaan karvojen värin perusteella. Molempi parempi, tiivistää moni käytännön maidontuottaja rotulinjauksensa. – RA