Heikon nurmisäilörehun tunnusmerkit

Nurmen ja säilörehun laatua tutkitaan monenlaisilla analyyseillä. Paras kertoja rehun laadusta on kuitenkin lehmä itse.

Valion säilörehuasiantuntija Tiina Sirkjärvi sanoo, että mitä paremmin säilörehu lehmälle maistuu, sitä turvallisemmalla alueella ollaan säilörehun laadun kannalta. Säilörehu on huonoa, jos se ei sisällä kaikkia lehmälle tärkeitä aineita tai siinä on jotakin lehmälle haitallista.
Suoranaisesti myrkyllisiä aineita säilörehussa on harvoin, jos rikkojen torjunta nurmipelloilla on hoidettu kunnolla ja säilörehu on hyvin säilynyttä. Nurmipellossa voi kasvaa joitakin hyvin myrkyllisiä rikkakasveja, kuten myrkkykeisoa tai suokortetta. Myrkkykeisoa löytyy vesistöjen lähistöltä, ja se on tappavan myrkyllinen niin ihmiselle kuin lehmällekin.
Monet rikkakasveista eivät ole myrkyllisiä, mutta haittavaikutuksia niilläkin on. Esimerkiksi voikukka leviää nopeasti, jos sitä ei ole asianmukaisesti torjuttu. Voikukka ei näy säilörehun D-arvossa, mutta mineraalianalyysissä se näkyy. Voikukan kaliumpitoisuus on suuri. Liiallinen kaliumin saanti aiheuttaa erilaisia terveydellisiä haittoja eläimelle.
”Monilla rikkakasveilla on negatiivinen vaikutus säilörehun maittavuuteen, mikä laskee syöntimääriä”, sanoo eläinlääkäri Kaisa Hartikainen Savonia-ammattikorkeakoulusta.
Säilörehun D-arvo, eli sulavan orgaanisen aineen määrä, on tärkein yksittäinen tekijä rehun maittavuuden ja energiapitoisuuden kannalta, ja se kertoo myös rehun säilönnän onnistumisesta. D-arvon yksikkö on grammaa kilossa kuiva-ainetta.

Rehun energiapitoisuus tärkeää

Sirkjärven mukaan ihanteellinen D-arvo on 680–710 grammaa kilossa kuiva-ainetta. D-arvon jäädessä alle 650:n lehmien syömä säilörehun määrä tipahtaa rajusti.
”Säilörehun NDF-kuidun määrällä on negatiivinen yhteys sen D-arvoon. Korkea D-arvo voi siis tarkoittaa, että kuitua on säilörehussa liian vähän”, Sirkjärvi sanoo.
Lehmien ruokinnassa karkearehusta saatavaa kuitua tulisi olla vähintään 25–30 prosenttia rehun kuiva-aineesta. Mikäli kuitua on ruokinnassa vähemmän, paras konsti sen riittävyyden takaamiseen on yleensä väkirehun määrän vähentäminen.
Liian matala D-arvo johtaa syöntimäärien romahtamiseen, mistä voi aiheutua pötsiongelmia, kun väkirehun suhteellinen osuus ruokinnassa kasvaa. Väkirehussa on runsaasti helposti sulavia hiilihydraatteja, jotka hajoavat pötsissä maitohapoksi happamoittaen pötsiä, eli pötsin pH laskee.
”Pötsin happamoituminen voi johtaa puhaltumiseen tai juoksutusmahan siirtymään”, Sirkjärvi toteaa.
”Säilörehun syönnin väheneminen johtaa myös energian saannin vähenemiseen, mikä voi johtaa rasvakudoksen kataboliaan eli hajoamiseen. Tästä seurauksena voi olla asetonitauti, mikä voi huonontaa lehmän hedelmällisyyttä. Asetonitauti myös huonontaa lehmän ruokahalua entisestään ja edelleen vähentää energian saantia”, Tiina Sirkjärvi sanoo.
Eläinterveyden kannalta on tärkeää, että rehun joukkoon ei pääse multaa. Sirkjärven mukaan mullan pääsyä rehun joukkoon ehkäistään parhaiten jättämällä tarpeeksi pitkä sänki niiton yhteydessä. Myös pellon kunto ja sen tasaisuus vaikuttavat mullan pääsyyn rehun joukkoon.
Säilörehun teossa kriittisin vaihe on rehun säilöntä. Varsinkin siilosäilönnässä on tärkeää, että rehu tiivistetään kunnolla, jotta rehu ei pääsisi kosketuksiin hapen kanssa. Anaerobisissa, eli hapettomissa oloissa maitohappobakteerit saavat aikaan säilörehun pH-arvon alenemisen, joka on edellytys säilönnän onnistumiselle.
Huonosti säilötty rehu voi menettää jopa 40 prosenttia ravintoarvostaan. Huono säilöminen voi johtaa myös rehun homehtumiseen. Homehtunutta rehua ei tietenkään saa karjalle syöttää.
Säilönnän epäonnistumisesta ja rehun pilaantumisesta kertoo esimerkiksi liian korkea ammoniakkiluku. Ammoniakkiluku tarkoittaa ammoniakkitypen osuutta kokonaistypestä. Korkea ammoniakkiluku kertoo virhekäymisestä, missä rehun sisältämä valkuainen on hajonnut ammoniakiksi. Huono tiivistäminen tai liian korkea pH voivat aiheuttaa tällaista virhekäymistä.