Opintomatkailu avartaa. Jos esimerkiksi usko yhteistoiminnan voimaan alkaa horjua, kannattaa suunnistaa Italiaan, mielellään Emilia-Romagnan ja Toscanan seutuville. Siellä pikkukaupunkien pormestarit vannovat osuustoiminnan nimeen ja väittävät, että osuustoiminnan avulla vuoristoseudut pidetään asuttuina. Apenniinien vuoristoinen maaseutu on nimittäin kovaa vauhtia autioitumassa, kun väki vanhenee ja nuoret valuvat opintojen ja töiden perässä kaupunkeihin.

Italian osuustoiminnalla on vanhat perinteet ja yhteistoiminta on hyväksytty osa yritysmaailmaa ja erittäin vahva sosiaalinen ja taloudellinen vaikuttaja. Osuustoiminnan oikeutus ilmaistaan Italian perustuslaissa, jonka 45. artiklan mukaan osuustoiminnalla, joka tähtää yhteiseen hyötyyn eikä yksityisen edun tavoitteluun, on sosiaalinen arvo. Jo perustuslaki siis suosii osuustoiminnan kehitystä.

Osuuskuntia onkin Italiassa vaikuttava määrä, yhteensä 40 000, niissä 6 miljoonaa jäsentä ja 5,5 miljoonaa työntekijää. Osuuskunnat ovat vahvasti liittoutuneita neljään valtakunnalliseen järjestöön, joiden taustoilta löytyvät paitsi voimakas katolinen kirkko myös poliittiset puolueet. Lisäksi osuuskuntien tukena on valtakunnallisia, alueellisia ja paikallisia tukiorganisaatioita, jotka neuvovat, kouluttavat ja järjestävät rahoitusta.

Italiassa osuuskuntien järjestäytyminen, ja sitä kautta keskinäinen yhteistyö sekä tukiorganisaatiot ovat itsestäänselvyys. Meillä vain perinteiset osuuskunnat katsovat tarvitsevansa tuekseen järjestöjä, kun taas pienet uudet osuuskunnat kuvittelevat pärjäävänsä yksin ja suorastaan vieroksuvat organisoitua yhteistyötä, on se sitten paikallista, valtakunnallista tai toimialakohtaista. Osuuskuntien alueellisen neuvontaverkoston rakentaminenkin on Suomessa mahdoton tehtävä, neuvonta - tai sitten osuustoiminta - kun ei ole rahaa jakavien alueviranomaisten mielestä riittävän innovatiivista.

Italiassa ei puhuta uusosuustoiminnasta, sillä osuustoimintaa on koko sen satavuotisen historian ajan harjoitettu monella sektoreilla. Perinteen katkeamatta osuuskuntia on koko ajan perustettu lisää aina vain uusille toimialoille. Meillähän usko osuustoimintaan sai välillä pahoja kolhuja, kun osuuskunta leimattiin niin vanhakantaiseksi yritysmuodoksi, ettei sitä kenellekään varteenotettavana vaihtoehtona suositeltu.

Sosiaaliosuuskunnistaan italialaiset kertovat ylpeydellä, vaikka toki tunnustavat, että vaikeimmin työrajoitteisten ja pahasti syrjäytyneiden työllistäminen on äärimmäisen vaikeaa. Helpommaksi sen tekee yhteen hiileen puhaltava kumppanuuden henki; se että paikallishallinto tosissaan pyrkii yhdessä sosiaaliosuuskuntien kanssa auttamaan ongelmiensa kanssa kamppailevia ihmisiä pysymään työn syrjässä kiinni. Ja kun julkinen sosiaalipalvelusektori ei toimi eikä sinne palkata uusia työntekijöitä, tarvitaan rinnalle yksityisiä palvelutuottajia.

Italiassa on säädetty jo vuonna 1991 sosiaaliosuustoimintaa varten erityinen laki (381/1991). A-tyypin sosiaaliosuuskunnat järjestävät sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja; B-tyypin osuuskunnat harjoittavat tuotannollista toimintaa (esim. maatalous, teollisuus, kauppa tai palvelut) tavoitteenaan integroida työrajoitteista ihmisiä työelämään.

Toki sosiaalisesta yrittäjyydestä meilläkin puhutaan, mutta projekteja ja puhetta pitemmälle ei olla päästy, puhumattakaan pelisäännöt selkiyttävästä lainsäädännöstä.