|
|
Helsingin pörssissä myytävien yhtiöiden yhteenlasketusta pörssiarvosta noin puolet on tällä hetkellä ulkomaisessa omistuksessa. Suomessa olevista ei-pörssinoteeratuista, ulkomaisten omistamista yhtiöistä suurimman ryhmän muodostavat ruotsalaiset, sen jälkeen tulevat amerikkalaiset.
Ulkomainen omistaja ei aina ole mitenkään huono omistaja. ABB tai Masa-Yards ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten suomalaisissa käsissä huonosti kannattanut yritys on saanut uuden elämän. Kun kotimaiselta omistajalta ovat loppuneet rahat, ideat ja miehet, on tieto ja taito onnistuttu aktivoimaan ulkomaisen omistajan avulla.
Mutta toisenkinlaisia esimerkkejä on . Elintarviketeollisuudessa tiedetään hyvin, että ulkomainen omistaja panee tehtaan kiinni Suomessa heti kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Tai kun ruotsalainen auto ei myy, suljetaan tehdas ensin Suomessa ja vasta sitten Trollhättanissa. Opetus on, että kun lama iskee, onkin kasvottomalla rahalla yht'äkkiä mitä selvin kansallinen identiteetti, tunteet ja sympatiat. Tottakai. Jostakinhan johtajatkin ovat kotoisin.
Mutta kykenemmekö pitämään edes osan Suomen talouselämän ytimestä suomalaisissa käsissä? Ja onko se edes välttämätöntä? Mistä löytyvät ne rahat, joilla yrityksiä omistetaan, jos omistajaohjauksesta halutaan pitää kiinni?
Maailmanluokan esimerkki löytyy varsin läheltä. Ruotsissa on Wallenbergin perhe jo viiden sukupolven ajan onnistunut säilyttämään otteensa talouden ytimessä. Pellervolaisillekin on Wallenbergin esimerkki mielenkiintoista opiskeltavaa, vaikka osuustoimintamiehestä ei olekaan kysymys.
Amerikkalainen David Bartal kirjoittaa kirjassaan "The Empire", että mikään toinen perhe ei ole nauti missään länsimaassa samaa vaikutusvaltaa tai auktoriteettia kuin Wallenbergit Ruotsissa. Tukholman pörssin päivittäisestä vaihdosta 40 % tapahtuu "wallenbergiläisten" yhtiöiden osakkeilla.
Kun lukua arvioidaan, kannattaa pitää mielessä, että Tukholman pörssi on monta kertaa suurempi kuin Helsingin. Tukholman pörssin kymmenenneksi suurimman yhtiön pörssiarvo on 50 miljardia kruunua. Edellä on yhdeksän suurempaa. Ruotsi on edelleen Pohjolan taloudellinen suurvalta, vaikka sitä onkin joskus vaikea uskoa lukiessaan suomalaisten lehtien taloussivuja.
Wallenbergin valta perustuu äänivaltaisiin osakkeisiin ja investointiyhtiöihin. Wallenberg omistaa yhtiöidensä kautta esimerkiksi Electroluxista vain 6,4 prosenttia osakkeista, mutta yli 90 prosenttia äänistä. Sama tilanne on Ericssonissa. Siellä ulkomaisten omistajien osuus on yli 50 prosenttia osakkeista, mutta vain hämmästyttävät 1,2 prosenttia äänistä.
Rolf H. Carlsson kirjoittaa kirjassaan "Ägarstyrning", että Wallenbergien henkilökohtainen omaisuus on itse asiassa hämmästyttävän pieni. Perheen omaisuudeksi arvioidaan "vain" 300-500 miljoonaa. Se on sen verran pieni luku, että Suomen rikkain ihminen, Helsingin Sanomien omistaja Aatos Erkko taitaa huoleti kilpailla heidän kanssaan henkilökohtaisen omaisuuden määrässä.
Carlssonin mukaan Wallenbergien omistajavallankäytön periaatteet ovat hyvin selkeät. Omistajat tuntevat ensinnäkin vastuuta hoidossaan olevasta kapitaalista. Toisekseen tarkoitus on tehdä hyvää Ruotsille. Omistajatoiminta perustuu pitkäjänteisyyteen ja sitkeyteen. Vanha raha ei etsi pikavoittoja. Kansainvälistyminen ja selviytyminen kansainvälisessä kilpailussa ovat tavoitteena. Yhtiöiden noteeraaminen pörssissä on tärkeää. Omistajat etsivät aloiterikkaita, luovia ja päättäväisiä johtajia, joiden avulla tarvittaessa voidaan siirtyä menneestä tulevaisuuteen. Yhtiöiden hallituksiin istutetaan hallitustyöskentelyn pitkän linjan ammattilaisia.
Mielenkiintoista on havaita arvojen joukossa kansallinen painotus. Tarkoitus on vahvistaa Ruotsia. Eräänlainen liian hyvin kehittynyt itsetunto, jota amerikkalainen Bartal nimittää julkilausumattomaksi snobismiksi, ja jonka me suomalaiset hyvin tunnemme, saattaa myös paistaa läpi.
Mutta jos Ruotsin kansainvälisin kapitalisti painottaa kansallisen omistajapolitiikan tärkeyttä, täytyy siihen sisältyä jotakin opiksiotettavaa meille köyhille maalaisserkuillekin. Omistajalla on sittenkin merkitystä. Ei Suomessakaan ole sama, kuka omistaa Nokian, UPM-Kymmenen, Sammon tai Ivo-Nesteen äänivaltaiset osakkeet. Ihan samalla tavalla kuin ei ole samantekevää, kuka omistaa Metsä-Serlan, OKO:n, HK-Ruokatalon, Atrian tai Valion.
Pellervolaisten kanta pitää päätösvalta omissa käsissään on tärkeä päätös. Se on teollisuuspoliittinen linjanveto, mikä merkitsee sitä, että pellervolaiset ovat valmiita satsaamaan määrätietoisesti omien yritystensä kehittämiseen. Pellervolainen teollisuus tähtää kasvuun ja laajentumiseen omistajiensa ohjauksessa.
Pellervolaiset menivät laman läpi luottamalla omaan osuustoiminnalliseen malliinsa. Lopputulos oli parempi kuin kenties monet odottivat. Strategia on sitä, että osaa myös erottautua.
Sen tiesi aikoinaan jo kirjailija Mark Twain, joka muuten oli ensimmäinen pellervolainen.
My son, buy land. They don't make it anymore!
Poikani, osta maata. Sitä ei valmisteta enää!
LAURI KONTRO