Suomalaisten suhde luontoon on aina ollut hyvin läheinen. Niin se on varmasti edelleenkin, mutta muutosta on havaittavissa. Tästä konkreettisia kokemuksia on esimerkiksi luontoon tehtävien elämysretkien vetäjillä. Monta vuotta erilaisia porukoita luotsannut opas kertoikin mielessään ryhmitelleensä erilaisia retkeilijätyyppejä. On niitä, jotka vain nauttivat luonnossa samoilusta, katselevat, kuuntelevat ja haistelevat metsän tuoksuja. Jotkut taas haluavat tietää tarkalleen eläinten ja kasvien nimet sekä tarkat elinolot. Jotkut puolestaan kokevat luonnossa liikkumisen ennen kaikkea kuntoa kohottavana urheiluna. Varsinkin ulkomaalaisissa ryhmissä on ollut niitäkin, jotka pelkäävät metsää, eivätkä uskaltaisi olla siellä hetkeäkään yksin.

Kaiken kaikkiaan suomalaiset tuntevat metsänsä vielä hyvin ja suurin osa kaupunkilaisistakin suorastaan kaipaa luonnon pariin. Kauan ulkomailla asuneet suomalaiset kertovat usein ikävöivänsä Suomesta eniten saunaa, järveä ja koivuja.

Entä sitten alussa mainitut kivikylien kasvatit, jotka eivät erota ruohoa puusta, saatikka sitten mäntyä kuusesta? Eihän ketään voi pakottaa luonnon ystäväksi eikä vastaavasti ketään voi pakottaa nauttimaan suurkaupunkien vilinästä ja melusta. Mutta ymmärtämys ja tieto puolin ja toisin olisi suureksi eduksi meille kaikille.

Aitoon ja tulokselliseen luonnonsuojeluun tarvitaan pohjaksi sekä tietoa että tunnetta.

Suomalaiset luonnonsuojelijat ovatkin olleet varsin realistisia verrattuna pidemmälle kaupunkilaistuneiden maiden kollegoihinsa. Viime aikoina on kuitenkin meilläkin ilmennyt outoa luonnonsuojelua, jonka tuloksia on vaikea nähdä luonnolle hyödyksi. Ehkä yksi syy on näiden suojelijoiden vieraantuminen luonnosta.