Paarmana hengen ja aineen markkinoilla

"Me joudumme hoitamaan niitä haavoja, joita ihmiset saavat, kun ovat väärin toivein lähteneet menestystä lupaavien kelkkaan ja pettyneet."

"Opiskeluaikana mietin, onko minusta papiksi, koska olen ollut aina ujo ja arka, enkä ole tottunut esiintymään."

Arkkipiispa Jukka Paarman hengelliset juuret ovat herännäisyydessä, jonka Jumala on suuri ja ihminen vajavainen. Näkemys on hyvin kaukana nykyajan a lá carte -uskonnollisuudesta, mutta se antaa tukevan pohjan hajoavan yhteiskunnan kipupisteitten osoittamiselle.

Kaikki tosiaan on suhteellista. Kun kaupunki kasvaa ja täyttyy hotelleista ja kauppakeskuksista, vanhat vallan merkit kutistuvat. Turun tuomiokirkko näyttää pienemmältä kuin vuosien takaisissa muistikuvissa, ja komea piispantalo joka joskus sai rahvaan polvet vapisemaan, on nyt vain kaunis, melkein kodikas. Jos suomalainen unelma on omakotitalo järven rannalla keskellä kaupunkia, arkkipiispa Jukka Paarma on sen saavuttanut. Järven tosin korvaa läheinen Aurajoki, mutta toisaalta ei piispantaloakaan ihan pelkäksi omakotitaloksi voi sanoa.

Pilapiirtäjä Kari Suomalainen kuvasi kokoomuspuolueen kypäräpäisenä pappina. Kuva on vanhentunut sekä kirkon että kokoomuksen osalta. Paarma paimentaa 2000-luvun kirkkoa, joka kohtaa hengen alueella uskontojen sekavat onnellisuusmarkkinat ja aineen maailmassa "harjoitetun politiikan seuraukset". Ilmaus on Paarman, eikä tähän yhteiskunta-arvion ole päädytty kypärä ajatteluelinten suojana.

Harjoitetun politiikan seuraukset ovat leipäjonoja, ja jonot ovat kirkon ruohonjuurikosketus Suomen hajoamiseen. Talous, politiikka ja kulttuuri kansainvälistyvät, mutta solidaarisuus, yhteisvastuu, on aina ollut lopulta paikallista, ja niin on ollut seurakuntatyökin. Sellainen on nyt kirkon uusi toimintaympäristö, kuten yrityskielellä sanotaan, ja saattaa olla kirkolle hyväksi, että sitä johtaa sovitteleva, väritön hallintovirkamies. Näin Paarmaa kolmisen vuotta sitten kuvattiin.

Vuonna 1998 ei moni olisi lyönyt vetoa Paarman puolesta ja Kuopion piispa Wille Riekkistä vastaan. Paarma oli jo hävinnyt Turun piispan vaalit omalle alaiselleen, pääsihteeri Ilkka Kantolalle. Taustajoukkojen työ kuitenkin oli tehokasta; arkkipiispan vaaleissa tuli täpärä voitto: 417 – 396. Pienillä marginaaleilla valitaan niin arkkipiispat kuin presidentitkin, ja myös värittömiksi kuvitelluista alkaa erottua värejä, kun julkisuuden parrasvalot kirkastuvat.

"…mutta kun ruvetaan jakamaan markkoja"
Jukka Paarma nimitettiin arkkipiispaksi 1. joulukuuta 1998. Samana päivänä hän täytti 56 vuotta. Vuosi sitten Paarma ja kahdeksan muuta piispaa tulivat julkisuuteen yhteisellä kannanotolla Kohti yhteistä hyvää. Kirjanen oli yllättävän tiukka kannanotto hyvinvointivaltion puolesta ja hillitöntä markkinamenoa vastaan. Kirkon avoin yhteiskunnallisuus sai monet hätkähtämään, vaikka samantapaista pohdintaa oli kuultu jo John Vikströmiltäkin.

Viime helmikuussa Lapuan piispa Jorma Laulaja jatkoi valitulla linjalla. Valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksessa hän vaati päättäjiä estämään kansan jakaantumisen entistä syvemmin hyväosaisiin ja huono-osaisiin. Laulaja ei tyytynyt yleisen tason kritiikkiin vaan arveli, että laitoksissa ei vanhuksillekaan enää ehditä vaihtaa vaippoja kyllin usein.

Laulajan saarna oli vahvasti poliittinen sekä sisältönsä että esityspaikkansa vuoksi. Sana poliittinen ei kuitenkaan ole Paarman aktiivisinta sanavarastoa. Hän puhuu mieluummin kirkosta päättäjien omatuntona kuin oppositiona:

"Kirkon on pidettävä huolta siitä, että poliitikkojen omatunto pysyy herkkänä. He eivät ole ajamassa vain ryhmänsä etuja. Heillä on vastuu koko kansasta. Tätä tehtävää Laulaja saarnassaan hyvin toteutti. Ja jotta kirkko voisi toimia kansan omatuntona, se voi ottaa myös saman kannan kuin jokin poliittinen ryhmittymä. Silti kirkko ei voi sitoutua, ei hallituksen eikä opposition kelkkaan."

"Meillä on lisäksi vielä yksi hyvä peruste omatuntona toimimiseen. Kirkon ruohonjuuritaso on vahva. Eivät piispat vaan diakonissat ja diakonit kohtaavat ruokajonojen ja työttömien perheiden hädän. He näkevät, minkälainen on todellisuus sieltä katsottuna. Piispojen kannanotto ei olisi ollut mahdollinen ilman tätä kokemusta."

Penseimmin tähän diakoniatyöstä nousevaan politiikkaan suhtautui nuorsuomalaisten johto, Jukka Tarkka ja Risto Penttilä. He näkivät hyvinvointivaltion puolustamisessa uhkan markkinoiden vapaudelle. Nuorsuomalaisia ei enää ole olemassa; arvokeskustelu sen sijaan jatkuu ja jauhaa lisää keskustelua, joka on yhtä mielenkiintoista kuin jalkapallo-ottelu jossa kaikki potkivat palloa samaan maaliin. Arvot ovat pitkälti yhteisiä, mutta niillä ei välttämättä ole tekemistä toimien kanssa. Tällainen on työnjaon yhteiskunta. Piispat huolehtivat arvoista ja poliitikot toiminnasta, eivätkä ne usein kohtaa toisiaan:

"Meidän on helppo olla yhteisvastuun takana puheissa, mutta kun ruvetaan jakamaan markkoja, hienot periaatteet saavat usein väistyä. Hyvä esimerkki on kehitysapu. YK:n suositus on 0,7 prosenttia kansantuotteesta, ja siihen me olemme päässeet kai yhtenä vuonna. Me vetäydymme vastuusta, jonka muut rikkaat maat ovat hoitaneet ihan toisella tavalla kuin me."

Taloudellisena ja eettisenä toimijana kirkko on mielenkiintoisesti kaksijakoinen. Diakoniatyöllä se osoittaa armeliaisuutta niitä kohtaan, joilla ei enää ole poliittista voimaa ajaa etujaan. Kansakunnan omaksitunnoksi itsensä valinneena kirkko kantaa huolta niin kansainvälisestä solidaarisuudesta kuin sijoittamisen eettisistä periaatteista. Kirkko on myös itse taloudellinen toimija: sen eläkerahasto huolehtii vastuistaan sijoittamalla Nokiaan ja UPM-Championiin. Ne eivät aiheuta moraalista päänsärkyä varsinkaan nyt, kun UPM:n hankkeet indonesialaisen April-yhtymän kanssa ovat rauenneet.

Taloudellisena yksikkönä kirkko on sekä rikas että köyhä. Rikkautta on kiinteistöissä, mutta Turun tuomiokirkkoa ei oikein voi muuttaa rahaksi. Omaisuus on enimmiltään seurakuntien käsissä, ja on rikkaita seurakuntia, joilla on metsäomaisuuttakin, ja on köyhiä seurakuntia, jotka saavat apua rikkailta. Yhteisöveron tuotosta on kirkon osuutta jatkuvasti leikattu, ja se huolestuttaa. Jukka Paarmaa huolestutti hiukan myös sijoittamisen eettisten periaatteitten julkistaminen: se saattoi luoda harhakuvaa pörssissä pelaavasta kirkosta, jonka rikkaudet olisi oikeudenmukaisempaa jakaa köyhille.

"Ei kirkko ole puhdas pulmunen"
Siihen aikaan kun 24-vuotias Jukka Paarma vuonna 1967 vihittiin papiksi, kaikki asiantuntijat tiesivät, että kohta Suomi maallistuu ja uskonto menettää merkityksensä. Toisin kävi. Kun kirkon tutkimusjohtaja, äskettäin kuollut Harri Heino pari vuotta sitten selvitti, mihin Suomi uskoo, hän löysi 160 erilaista uskonnollista suuntausta.

Heinon selvitys osoittaa, että hengellisessä maailmassa katto on nyt korkealla ja seinät tuskin pystyssä. Perinteisten jumalien lisäksi Suomessa palvotaan niin saatanaa kuin itse ihmistäkin. Kristillisen Jumalan kanssa kilpailee liikkeitä reiki-hoidosta noita-ryhmiin ja Pohjoismaiseen Pakanaliittoon. Jukka Paarma on puhunut á la carte -uskonnollisuudesta ja valintamyymäläuskonnollisuudesta. Kuluttajat valitsevat hengelliseen koriinsa sen mikä miellyttää.

"Nykyajan ihminen haluaa tehdä itse omat valintansa ja välttää sitoutumista. Tässä on tiettyjä linkkejä presidentinvaaliin", Paarma vetää laajaa kaarta.

On siis liikkuvia uskovaisia kuten on liikkuvia äänestäjiäkin?

"Kyllä. Nyt ei ole muodissa, että on syntynyt johonkin uskontokuntaan, jolloin valinnan ovat tehneet vanhemmat. Ihmisille on tärkeää tehdä itse omat valintansa, ja joskus käy niin, että he ottavat soppaansa aineksia, jotka eivät sovi yhteen."

Uskotaan Raamatun Jumalaan mutta myös jälleensyntymiseen?

"Esimerkiksi. Ne ovat new age -liikehdinnän mukanaan tuomia, usein sisäisen minän kehittymiseen ja henkistymiseen liittyviä käsityksiä. Samaan soppaan pistävät lusikkansa jotkut filosofit ja psykologit, jotka myös julistavat ihmisen onnellisuusoppia ja järjestävät asiasta kalliita esitelmäsarjoja. Niissäkin on tietty uskonnollisviritteinen pohja."

Voinko tuosta aistia arvostelua a lá carte -uskovaisia kohtaan?

"Me elämme moniarvoisessa maailmassa, joten täällä saavat kaikenlaiset kukkaset kukkia. Lähinnä kritiikkini koskee niitä kirkon jäseniä, jotka valitsevat aivan toiselta pohjalta nousevia aineksia omaan uskonnolliseen vakaumukseensa."

Nehän ovat usein hyvin lohdullisia aineksia, joihin ei liity puhetta kärsimyksestä ja uhrista?

"Juuri sitä varten ihmiset niitä valitsevat. Menestysopit, jotka lupaavat terveyttä ja kauneutta, ikuista nuoruutta ja rikkautta, ovat suosittuja. Myös kirkon piirissä on suuntauksia, jotka lupaavat, että kun otat Jeesuksen elämääsi, kaikki muuttuu hyväksi. Yksi tällainen liike on Elämän sana. Siinä on selkeästi menestysteologian piirteitä."

Uskon kuvitellaan siis johtavan suoraan taloudelliseen menestykseen?

"Kyllä. Luvataan ruusutarhaa elämään. Se ei kuitenkaan sovi perinteiseen luterilaisuuteen, jossa me lähdemme siitä, että kristittyjenkin elämään kuuluu kärsimys, rikkinäisyys ja rosoisuus. On kärsimystä jota voidaan hoitaa, mutta on harhaa kuvitella, että elämä voisi muuttua puhtaaksi tästä kaikesta."

"Näiden erilaisten julistusten keskellä me joudumme toimimaan ja myös hoitamaan niitä haavoja, joita ihmiset saavat, kun he ovat väärin toivein lähteneet menestystä lupaavien kelkkaan ja pettyneet. Tällä en kuitenkaan halua sanoa, että luterilainen kirkko on puhdas pulmunen ja muut väärässä. Samanlaista ajattelua leviää helposti kirkonkin piiriin."

"Ylihengellinen liikehdintä aiheuttaa pettymyksiä"
Jukka Paarman arvostelema perinne alkoi Niilo Yli-Vainiosta. Yli-Vainio oli helluntailaissaarnaaja, joka vetosi myös pappeihin ja kirkon jäseniin. Myöhemmin karismaattinen liike järjestäytyi kirkon piirissä nimellä Hengen uudistus kirkossamme. Nykyisin sen tunnetuin keskus on Nokialla, jossa kirkkoherra Markku Koivisto vetää iltatilaisuuksiaan. Voimakas hengellisyys, kielillä puhuminen, hurmosilmiöt kaatumisineen ja rukouksella parantaminen ovat liikkeen selkeästi erottuvia piirteitä. Nokialla on rukouksin yritetty herättää henkiin jopa kuollutta lasta. Paarma on kriittinen mutta varovainen:

"En kiellä etteikö uskon kokemus voisi muuttaa koko ihmisen ja vaikuttaa parantavasti ja eheyttävästi. Myös rukouksen avulla voidaan parannustoimintaa tehdä, mutta hyvin helposti siihen tulee epäterveitä piirteitä."

Luvataan jotakin mikä ei ole ihmisen vallassa?
"Tässä juuri pitäisi olla hyvin tarkkana. Meillä on myös kiertäviä julistajia kuten Pirkko Jalovaara ja Seppo Juntunen, joiden toiminta taitaa olla suhteellisen terveellä pohjalla, mutta liepeille tulee helposti ylihengellistä liikehdintää, joka aiheuttaa pettymyksiä."

Ylihengellisten julistajien ohella kirkon murheena ovat nyt kuten aina alihengelliset, uskostaan vieraantuneet papit. Äskettäin Jorma Hietamäki Seinäjoella ilmoitti luopuneensa uskosta Jumalaan, mikä sai kirkon luopumaan Hietamäestä. Hietamäki erotettiin papin virasta. Paarman mielestä "on aika luontevaa, että kirkon pappina ei voi olla ihminen joka sanoo, että Jumalaa ei ole olemassa". Vähän samantapaisen ongelman aiheutti pastori Antti Kylliäinen, joka pari vuotta sitten arveli kirjassaan, että kaikki pääsevät taivaaseen.

Paarman mukaan tässä ei ole mitään uutta. Aina on ollut pappeja jotka hyppivät aisan ylitse. Tunnetuin heistä on Terho Pursiainen, joka 1960-luvulla erosi papin virasta, mutta on nyttemmin palannut kirkon yhteyteen. Radikaalit ovat vanhetessaan muuttuneet, ja niin on kirkkokin.

"Hyvä esimerkki on uusi presidentti, joka sanoi, että hän aikanaan erosi kirkosta sen vanhoillisten kannanottojen vuoksi, mutta nyt hänellä ei olisi mitään estettä palata kirkkoon."

"Jumala on suuri, ihminen syntinen"
Jukka Paarma löytää oman uskonkäsityksensä juuria herännäisyydestä, joten ei ole ihme, että hän tuntee valintamyymälästä hankitun uskonnollisuuden vieraaksi. Luterilaista kirkkoa onkin sanottu herätysliikkeiden kirkoksi eli "hengellinen ilmapiiri on vahvasti eri herätysliikkeitten hapattama", kuten Paarma luonnehtii.

"Itse olen kasvanut useammankin liikkeen piirissä, mutta herännäisyyden käsitys kristillisyydestä ja uskon harjoittamisen tyyli on minua eniten puhutellut."

Mikä siinä tyylissä Teitä viehättää?

"Siinä Jumala on hyvin suuri, eikä ihmisen omille uskonratkaisuille panna kovin paljon painoa. Todetaan, että ihminen on aika syntinen eikä voi juuri kerskua saavutuksillaan, vaan elää Jumalan armon ja hyvyyden varassa."

"Tämän koen läheiseksi. En koe, että omassa uskonvarmuudessa ja omissa kokemuksissa olisi paljon kehumista, mutta Jumala on armollinen, ja saan joka päivä luottaa siihen, että Jumala hyväksyy huonosti menestyvän ja syntisen, Jumalan tahtoa rikkovankin ihmisen."

"Tässä on se toivo. Joissakin toisissa liikkeissä on ihan toisenlaiset korostukset. Joissakin sanotaan, että kun minut on kastettu, saan sillä perusteella olla iloinen Jumalan lapsi. Tämä ei minua samalla tavalla puhuttele."

"Herännäisyys liikkeenä ei ole kovin kiinteä, ja meillä on papistossa paljon sellaisia, jotka ovat saaneet sieltä vaikutteita, mutta eivät juurikaan ole sen toiminnassa mukana. Itse olen arkkipiispana tietysti halunnutkin pitää etäisyyttä eri liikkeisiin. Siitä kuitenkin olen iloinen, että minulla on ystäviä useiden liikkeitten piirissä. Tehtäväni on olla yhdistämässä eri liikkeitä myös niissä kysymyksissä, joissa on vaikeita opillisia eroja kuten naispappeuden kohdalla. Itse olen aina ollut tiukasti naispappeuden kannalla, mutta yritän kehittää yhteistoimintaa myös niiden kanssa, jotka eivät sitä hyväksy."

Milloin meillä on ensimmäinen naispiispa?
"Nykyiset piispat ovat siinä iässä, että koko porukka vaihtuu kymmenen vuoden sisään. Pidän hyvin mahdollisena, että siinä vaiheessa jo voisi olla. Tänä vuonna on piispanvaali Oulussa, mutta sinne ei varmaan naispiispaa vielä valita, mutta kun Helsingin hiippakunta ilmeisesti jaetaan kolmen vuoden kuluttua kahtia, ehkä silloin jo valitaan. Nyt on kyse siitä, että löytyy kilpailukykyinen naisehdokas. Heistä on vielä pulaa, koska meillä on ollut naispappeus niin vähän aikaa."

"Oli vaikea lähteä samalle tielle kuin isä"
Paperilla Jukka Paarman ura näyttää suoraviivaiselta: ensin papiston apulainen, sitten kappalainen, sitten kirkkoherra, sitten tuomiorovasti, lopulta arkkipiispa, yhteensä yli 30 vuotta seurakuntatyötä.

Tosiasiassa Paarma on elänyt seurakunnan lähellä aina. Paarman isä oli pappi, tuomiorovasti Oskar Paarma, ja pappi tuli vanhemmasta veljestäkin. Eväät uralle olivat syntymälahjaa, ja se juuri tekikin uranvalinnan vaikeaksi.

"Totta kai murrosikäisenä haluaa löytää oman tiensä, kokeilla rajojaan ja kapinoida vanhempien oppia vastaan. Se että olin pappilassa kasvanut, teki vaikeammaksi valita teologiaa. Halusin tehdä ikioman ratkaisuni, johon ei isäni eikä veljeni ratkaisu vaikuta. Vasta kun olin armeijassa ja oli päätettävä, mihin lähden, tein lopullisesti päätökseni."

"Rippikoulu oli hyvin tärkeä hengellinen kokemus. Siihen asti olin toiminut ennen kaikkea urheilussa, mutta sen jälkeen löysin tieni seurakunnan yhteyteen. Jäljestäpäin näin sen Jumalan hyvänä johdatuksena. Kyllä rippikoulusta saakka oli selvää, että pappi tuosta tulee, mutta itse en sitä tiennyt ennen kuin kaksikymmenvuotiaana."

"Siitä lähtien asia on ollut selvä. Opiskeluaikana tietysti mietin, onko minusta papiksi, koska olen ollut aina ujo ja arka, enkä ole tottunut esiintymään. Tunsin itseni avuttomaksi ja araksi, kun aloitin pappisuran, mutta vähitellen olen papinhommiin tottunut."

Ujoutenne siis karsiutui?

"Pakostakin se karsiutui, kun joutui esiintymään, vaikka kyllä ujous ja arkuus ovat jossakin sisimmässä edelleen."

Mitä urheilua Te harrastitte?

"Olin koulun edustusjoukkueessa melkein joka lajissa. Pelasin koripalloa, vaikka olenkin tämmönen pätkä, ja jalkapalloa, ja koulun loppuvaiheessa löysin suunnistuksen. Harrastin kilpasuunnistusta vielä sotaväkiaikanakin."

Tuo kuulostaa muuten uskottavalta, mutta miten tamperelainen voi unohtaa jääkiekon? Siellähän oli 50–60-luvun taitteessa kolmekin SM-tason joukkuetta.

"Olin kaikissa muissa lajeissa koulun edustusjoukkueessa, koripallossa ja lentopallossa joukkueen kapteenikin, mutta yhdessä lajissa en ollut mukana. Se oli jääkiekko. Jääkiekko oli myös ainoa laji, jossa koulumme voitti Suomen mestaruuden. Jotenkin jääkiekossa minä en pärjännyt, vaikka kyllä minä sitä pelasin… Mutta silloin koulun joukkue olikin todella huippu. Siellä oli näitä Tapparan ja ennen kaikkea Ilveksen poikia, ja he voittivat mestaruuden, mutta siinä porukassa en ollut. Olin mukana näissä jotka pärjäsivät vähän huonommin."

Jääkiekko on aggressiivinen peli, mutta siitä olisi turhan helppo rakentaa aasinsiltaa Paarman nimeen. Asiaa on turha ottaa edes puheeksi, koska arkkipiispalle on vuosien varrella taatusti siteerattu toista Mooseksen kirjaa kyllästymiseen saakka. Raamatussa paarma oli neljäs Egyptin kymmenestä vitsauksesta, joilla Herra taivutteli faaraota:

"Herra teki niin: faraon palatsiin, hänen hoviväkensä taloihin ja koko Egyptiin tuli sankat parvet paarmoja, ja paarmat vaivasivat hirmuisesti koko maata." (2 Moos. (:20)

Värittömäksi moitittu Paarma on alkanut tunnustaa väriä, mutta vitsauksena meillä ovat pikemminkin eri pelikenttien ammattitaklaajat.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi

| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |