"Isä oli hyvin taitava veistämään, ja kaikki puusta tehty oli minusta hienoa. Puu on niin lämmin ja muotoiltava materiaali, että minusta sen käsittely on aina ollut ihanaa. Sen takia en ole koskaan voinut ymmärtää, miten kukaan saattaa kohdella vaivaisukkoja huonosti."

"Kuinka niitä voidaan ryöstää ja kuinka niiltä voidaan repiä käsiä? Niitä on jopa kivitetty ja ammuttu; Nurmijärven ukkokin jouduttiin siirtämään sisätiloihin, kun sitä ammuttiin. Ja se on sentään tehty vasta vuonna 1939."

Joidenkin mielestä köyhien ryöstäminen kuuluu kriisiaikoihin ja ainoastaan valtion oikeuksiin. Menetelmää on viime aikoina kutsuttu juustohöyläksi. Sen sijaan jos yksityisen ihmisen moraalia on se, että vain isompiensa kimppuun on lupa käydä, vaivaisukkojen historia on myös kappale huliganismin arvotonta historiaa. Vuosien myötä moni köyhien avuksi veistetty vaivaisukko on itse kolhittu yhä vaivaisemmaksi.

Jo vanhin säilynyt ukko Hauholla on sotavammainen. Ukosta on merkintä kirkonkirjoissa vuodelta 1713. Tuolloin oli menossa Pohjan sota, ja Hauholla liikkui venäläinen sotilasjoukko, joka ryösti vaivaisukon ja löi sitä miekalla päähän. Vamma on yhä näkyvissä. Ukko löytyi myöhemmin metsästä heitteille jätettynä.

Sota on oma maailmansa, mutta Pöytyällä ei sodittu silloin, kun kolme poikaa ryösti sikäläisen vaivaisukon. Tapaus oli harvinainen sikäli, että pojat jäivät kiinni ja saivat merkinnän rikosrekisteriinsä.

"Ikaalisten ukko on minusta järkyttävä. Silmät on kaivettu pois ja nenä veistetty! Kuinka kukaan voi veistää silmät pois veistokselta? Se tuntuu aivan kaamealta ajatukselta. Ihmisen täytyy olla aika kieroutunut tai sitten humalassa, kun tekee tuollaista."

"Ja sama tilanne on Kestilän ukolla. Sekin piti siirtää kirkon eteiseen, kun koululaiset kävivät vääntämässä sen kättä ja koettivat repiä siltä rahaa. Ja sitäkin on kivitetty."

Santaholma kysyy ja ihmettelee ihmisten hävyttömyyttä niin vilpittömän järkyttyneenä, että tekisi mieli vastata hänen kysymykseensä, mutta jos tähän nyt menisi sanomaan, että siinä vaivaiset sortavat vaivaisia, niin kävisikö asia siitä sen selvemmäksi? Santaholma itse on joka tapauksessa tehnyt sen, mitä asialle tehdä voi:

"Jos tämä näyttely ja kirja aiheuttavat sen, että niiden ryöstely hiukan vähenisi ja kunnossapito paranisi, niin silloin minun hommani ovat täyttäneet tehtävänsä."

Virkauran huipennus

Samaan aikaan kun vaivaisukkojen näyttely ehti Seinäjoelta, Etelä-Pohjanmaan museosta Helsinkiin, Rakennustaiteen museoon, Kaija Santaholma oli jäämässä eläkkeelle yliarkkitehdin virastaan ympäristöministeriöstä. Santaholman työnä on ollut muun muassa rakennussuojelu; vaivaisukot ovat seuranneet mukana lähes elinikäisenä harrastuksena.

Tästä intohimosta syntyi näyttelyn lisäksi kirja Vaivaisukot. Tummatukka ja kirkonäijät (Sarmala Oy/Rakennusalan kustantajat 2001); ja kyse tosiaan on intohimosta.

Monet asiat tuntuvat olevan sattumasta kiinni, ja sattui niin, että Veitsiluodossa asuvien Santaholmien mummola oli Lapualla, ja siellä veistämiseen innostunut lapsi kohtasi kansantaiteilijoiden veistoksia.

"Kun isällä oli lomaa, me kävimme katsomassa mummua, ja kun minä olin niin hirveän pienikasvuinen, niin aina kun halusin antaa vaivaisukolle rahaa, isän piti nostaa minua, että ylettyisin."

"Ja siitä minulle jäi… Isäni ei kovin herkästi näyttänyt tunteitaan, ja tuntui aina hirveän hyvältä, kun hän nosti minut antamaan sitä rahaa. Isä oli kyllä erittäin kiltti ihminen, mutta tunteiden näyttäminen oli harvinaista."

Ja sehän taas ei ollut ensinkään harvinaista tuon ajan miesten Suomessa ja Pohjanmaalla, joten nuo herkät kohtaukset sinetöivät Santaholman voimakkaan tunnesiteen ikivanhoihin puuveistoksiin niin, että ehkä juuri sen ansiosta tämä merkillinen ja supisuomalainen kansantaiteen laji on lopulta lähdössä kiertämään myös Euroopan museoita.

"Muistan, miten minusta aina oli hirveän kivaa, kun ajettiin sitä matkaa Veitsiluodosta Lapualle ja takaisin. Tiet kulkivat yleensä läheltä kirkkoja, ja vähän väliä näkyi jokin vaivaisukko. Sieltä on peräisin rakkauteni niitä kohtaan."

Suhde on ollut kestävä, ja se on saanut kehittyä virkauran rinnalla; Temmeksen vaivaisukko on kirjaimellisesti seurannut Santaholmaa suurena valokuvana työhuoneesta toiseen niin, että tutut jo välillä ovat kyselleet, että yhäkö sinulla on tuo ruma ukonkuva seinälläsi, johon Santaholma tietysti on vastannut, että eihän se ruma ole vaan oikein ihana.

Santaholman työtehtäviin ovat kuuluneet asemakaavat, rakennussuojelu ja rakennusperinnön hoitaminen, ja virkamatkoilla on ollut mahdollista aina ohikulkiessa valokuvata ukkoja ja seurata niiden kuntoa.

"Kun täällä museossa pidettiin läksiäisiäni ympäristöministeriöstä, sanoinkin, että jos joku virkaurallaan pystyy toteuttamaan melkein koko uran mittaisen haaveensa, niin voi olla onnellinen. Olen saanut päättää virkaurani aivan loistavaan huipennukseen."

Suomalainen erikoisuus

Vuonna 1649 kuningatar Kristiina sai idean köyhyyspaketista. Hänen esityksestään julkisiin paikkoihin alettiin asettaa vaivaistukkeja, ja pian ihmisiä alettiin herkistää suurempaan armeliaisuuteen koristelemalla tukit veistoksilla. Taiteen varjolla rahaa on aina kerätty hyviin tarkoituksiin.

Niin syntyivät vaivaisukot ja pari akkaakin. Noiden vuosisatojen vaivaiset olivat usein Ruotsin suurvaltasodista selvinneitä sotavammaisia, jotka olivatkin luonteva lähtökohta kansantaitelijoiden veistoksille. Monelta veistosukolta puuttuu käsi tai jalka. Ne jotka pitävät laajoista kaarista, voivat miettiä, mitä yhteistä jos mitään näillä on kauppojen ovipielissä kerjäävien yksikätisten rosvojen ja muiden peliautomaattien kanssa.

Kristiina-kuningattaren direktiivi tehosi ennen kaikkea Suomeen ja nimenomaan Pohjanmaahan. Ruotsissa tiedetään olleen 15 vaivaisukkoa, ja niistä jäljellä on yhdeksän. Santaholman kyselyiden perusteella Suomessa on ollut ainakin 146 vaivaisukkoa ja kaksi akkaa, ja näistä toimivat yhä yksi akka, tai pikemminkin tyttö, ja 146 ukkoa.

Miksi nämä ovat siis juuri suomalainen erikoisuus? Sitä Santaholmakaan ei tiedä, mutta arvailla voi aina.

"Ehkä se johtuu siitä, että kun Ruotsin kuningatar määräsi vaivaistukkeja pantavaksi julkisiin paikkoihin, niin suomalaiset todella noudattivat kuuliaisesti määräystä aivan samoin kuin me nykyisin noudatamme tarkasti EU-määräyksiä."

Tällaisen asenteen voi ajatella nöyryydeksi hallitsijan edessä, mutta itse vaivaisukoissa ei ole mitään erityisen nöyrää, eikä aina erityisen vaivaistakaan. Pohjanmaalla kurjuudessakin näyttää olleen jotakin suurta, ja vilua ja nälkää on kärsitty sentään lievetakissa.

Nöyryyden ja kurjuuden vaikutelmaa vaivaisukkoihin tulee vasta viime vuosikymmeninä, kun ammattitaiteilijat ovat tunkeutuneet kansantaiteen alueelle. Alkuperäiset ukot vaikuttavat aika itsetietoisilta. Ilmeet eivät ole mitenkään anelevia vaan pystypäisiä, ja monen herraskainen nuhreus tuo mieleen Charles Chaplinin kulkurihahmon.

"Lievetakit muistuttavat ehkä pelimannia tai ehkä herraa joka on menossa juhliin", Santaholma arvelee. "Esimerkiksi Kortesjärven ukko on aika varma itsestään. Hän ikään kuin tietää, että hänellä on oikeus kerjätä. Eikä Haapajärven ukko tai Kestilän ukko näytä mitenkään erityisen vaivaisilta, kädet ja jalatkin ovat tallella."

Monen ukon kasvot ovat myös sillä tavalla ilmeikkäät, että on helppo arvata veistäjän ottaneen ystävänsä tai vihamiehensä malliksi. Tässä sarjassa tunnetuin on se ukko, joka aikanaan oli Keuruun Vanhankirkon ovipielessä. Sen veisti lavastaja Karl Fager Vaivaisukon morsian -elokuvaa varten, ja se muistutti kovasti Tauno Paloa. Palo näytteli Ansa Ikosen parina tuossa T. J. Särkän elokuvassa, joka ei Santaholman sanojen mukaan "paljonkaan edistänyt kansantaiteilijoiden tekemien, koruttomuudessaan vaikuttavien vaivaisukkojen kunnioitusta".

Nykyisin Keuruulla on taiteilija Eino Räsäsen tekemä vaivaisukko, ja muutamassa muussakin seurakunnassa on turvattu ammattitaiteilijoihin. Ammattilaisuus ei aina ole ollut eduksi.

"Minun lempiukkojani ovat kyllä kansantaiteilijoiden tekemät vanhat ukot. Näistä uudemmista on usein tullut vähän puleerattuja tai tietoisesti karskeja ja yksinkertaistettuja."

"Minulla on monta suosikkia. Yksi on Raippaluodon ukko, jota näyttelyä pystyttäneet arkkitehtiopiskelijat alkoivat kutsua Jeesukseksi, ja Hauhon ukolla on tietysti erityisasema, kun se on tiettävästi vanhin."

Raippaluodon ukko on saanut nimensä siitä, että se löydettiin Raippaluodon rannasta jäiden seasta, ja se tosiaan hiukan muistuttaa kirkkotaiteen Jeesus-hahmoja. Näyttelyssä se on vastakkain Hauhon ukon kanssa, jolla puolestaan on mongolin piirteitä. Hauhon ukon alkuperästä ei kukaan tiedä muuta kuin että se ei alun perin ole ollut vaivaisukko ensinkään.

Matkalla Eurooppaan

Kun Edinburghin kansallisen muotokuvagallerian johtaja Skotlannista kävi Seinäjoella katsomassa vaivaisukko-näyttelyn, hän päätyi haluamaan puolet ukoista Edinburghiin. Se on kontillinen ukkoja. Kun näyttely siirrettiin Seinäjoelta Helsinkiin, kuorma-auton lavalla oli kaksi konttia, joissa oli 34 ukkoa ja Soinin akka, tai pikemminkin tyttö.

Edinburghin lisäksi myös Schlesvig-Holsteinin Maakuntamuseo Saksassa on ilmoittanut haluavansa tämän näyttelyn. Merkit viittaavat siihen, että Kaija Santaholma on muutamaksi vuodeksi varsin työllistetty eläkkeelle jäätyään.

Raha on ongelma. Näyttelyn kierrättäminen pitkin Eurooppaa on kallista, ja paljon riippuu siitä, pääseekö näyttely mukaan Euroopan kulttuurivaihto-ohjelmaan ja EU:n rahoittamaksi projektiksi.

Kaikki tämä on tietysti oikein ja komeaa, mutta kuten Santaholma itsekin toisessa yhteydessä sanoo, "silloin kun ukko viedään museoon, se irtaantuu omasta henkisestä ympäristöstään, ja siitä mikä en tykkää".

Santaholma tarkoittaa paikallisia museoita, joihin muutama ukko on siirretty kirkon ovipielestä turvaan. "Mieluummin näkisin, että ne olisivat kirkkoeteisessä tai vaikka kirkkosalissa, missä ne olisivat nähtävissä."

Vaivaisukkoja eivät ole uhanneet vain ryöstelijät. Seurakunnatkaan eivät aina ole pitäneet niistä huolta. "On varmaan unohdettu, että tämä onkin suurempi ilmiö; jos näkee vain oman ukkonsa jossakin, ei ehkä tule ajatelleeksi, että tämä onkin merkittävä asia."

"Mutta nyt ne on koottu yhteen ja kun on tämä kirja, kaikki voivat nähdä, että kyseessä on kokonainen ajatusrakennelma ja jokaikinen näistä on tärkeä. Minusta on merkittävää, että tämä on yhä elävää historiaa. Nuorin ukko on tehty vuonna 1999."

Kristiina-kuningattaren aloitteesta on jo yli 350 vuotta, ja siinä onkin armeliaisuuden perinnettä sen verran, että asia melkein vaatii ylevää loppunousua. Sellainen on nykyisin vähän vaikeaa, joten kun ei voi omasta päästä ottaa, täytyy lainata.

Pyhäjoen puukirkko paloi kesäkuussa 1967. Pääoven vieressä ollut vaivaisukko saatiin pelastettua. Ruotusotamies Kalle Närki veisti ukon vuonna 1855, ja nyt se seisoo katoksen alla uuden kirkon tiilimuuria vasten. Sotilaalliselta näyttää ukkokin. Venäläiset sotilaat ammuskelivat sitä 1910-luvulla, jonka vuoksi sille tehtiin panssari rintaan ja käteen.

Pyhäjoen vaivaisukolla on siis yllään pikkuisen sotilaallista haarniskaa tätä kovaa maailmaa vastaan, mutta hyvässä maalissa se on. Valkoisiksi vedetyt kasvot muistuttavat italialaista teatterinaamiota. Katoksen otsalaudassa on fraktuuralla kirjoitettu teksti, yksi jae Mooseksen viidennestä kirjasta: