Isäni setä, Paul Lindberg, asui perheineen naapurissa. Paul Lindberg oli iso, vahva ja aina hymyilevä. Ainakin minut nähdessään. Olin kuullut, että hän oli juossut harjoittelematta aikanaan sotaväessä 100 metriä vähän päälle 11 sekuntia ja voittanut divisioonan kädenvääntökisat vasemmalla kädellä. Ihailin häntä kovasti.

Aina kun tulin mummolaan suuntasin askeleeni naapuriin kaveriani Guggea, Paulin poikaa tapaamaan. Muistan, kuinka Paul istui aina tuvan penkillä oikea jalkaterä vasemman reiden alle taivutettuna. Hän istui aina noin, todennäköisesti myös puku päällä ollessaan.

Hän tervehti minua aina samalla tavalla. Hän hymyili leveästi ja sanoi, että "kenraali tulee". Tämä johtui siitä, että kerran hän oli kysynyt, mikä minusta isona tulee. Olin vastannut, että "kenraali". Se kuulosti hauskalta, koska hän sanoi "ärrän" sorauttaen, suomenruotsalainen kun oli.

Kenraaliksi kai olin halunnut, koska kaupunkiasuntomme naapurissa asui kenraali Järventaus, joka aina haettiin aamuisin komealla mustalla valtion autolla. Sellainen tekee vaikutuksen myös lapsiin.

Paul oli minua kohtaan aina tavattoman myönteinen, ja se tuntui mukavalta.

Myöhemmin elämässä Paul loukkaantui ja halvaantui traktorionnettomuudessa ja joutui sairaalaan loppuiäkseen. Muistan, kun kävimme katsomassa häntä ollessani jo yli kahdenkymmenen. Hänelle oli tullut puhevamma, afasia, mutta silloinkin toispuolisesti halvaantuneena sängynomana hän hymyili terveellä kasvonpuoliskollaan ja yritti tapailla sitä "kenraalia". Paulissa oli potkua.

Tämä tuli mieleeni, kun ajattelen nykyään ihmisten käyttäytymistä. Minulla on sellainen tunne, että ihmiset eivät enää huomioi toisiaan samalla tavalla kuin ennen. Kiire täyttää elämämme ja kuljemme kuin ravihevoset, laput silmillä keskittyneinä seuraavaan haasteeseen.

Arjessa ehtisi tehdä niin paljon rakentavaa.

Bussiin astutaan mykkinä ja vakavina. Kuljettajaa ei tervehditä eikä matkan jälkeen kiitetä vaikkapa tasaisesta ja joutuisasta ajosta. Minä aloin toimia päinvastoin kauan sitten, kukaties Paulin vaikutuksesta.

Minut innosti siihen eräs nuori teknisen korkeakoulun opiskelija, joka opiskelulainat välttääkseen ajoi aamuisin linjaa, joka vei minut töihin. Hän aloitti tervehtimisen ja tervehdystä sävytti aina iloinen hymy. Koska tapaamiset olivat säännöllisiä käyttäessäni aina samaa vuoroa, keskustelimme lyhyesti kuulumisia. Viiden sekunnin keskusteluista kertyi vuosien aikana vuoropuhelu, jonka avulla sitten tutustuimme toisiimme.

Muutettuamme päätin jatkaa samalla tavalla ja aloin tervehtiä uuden linjan kuljettajia. Eräs heistä on varsin puhelias ja aina hyvällä tuulella. Saatamme tarkastella lyhyesti matkan aikana jotain ajankohtaista aihetta.

Näin voisi toimia muissakin tilanteissa, missä ihmiset joutuvat lähekkäin. Hisseissä seistään totisina sen sijaan, että vaihdettaisiin muutama sana. Kauppojen tiskijonoissa toraillaan vuoroista sen sijaan, että oltaisiin leppoisia.

Kiireisyys on tarttunut meihin. Itse olen tykönäni tutkinut tätä kiirejuttua ja todennut, että oikeasti kiire on vain silloin, kun on hengestä kiinni. Muulloin voi rauhassa istahtaa, turista mukavia ja suunnitella asioiden sujuvaa hoitamista.

Kuluneet pari vuotta liike-elämässä kertovat hosumisen voimasta. Sonera olisi voinut olla hätäilemättä miljardeja maksaneiden lupiensa kanssa, ja muutama tuhat IT-alan innostujaa olisi voinut kypsytellä ideaansa rauhassa, omalla rahalla.