Pellervo


Uusin lehti
Juttuarkisto
Kuvapalvelu
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Julkaisupalvelu
Palaute

Uutiset
www.pellervo.fi
OT-Lehti

elokuu.gif (1276 bytes)

Myönteisen ajattelun itsepetos

Haluatko oppia pettämään itseäsi kunnolla? Osta paikka positiivisen ajattelun kursseille! Hyökkäys ihmisen ikuista mutta katteetonta optimismia vastaan on alkanut, ja tulenjohtajana on filosofi Timo Airaksinen.

Lopultakin ovat myönteisen ajattelun bumtsi bum -profeetat Jari Sarasvuo ja Marco Bjurström saaneet haastajansa. Timo Airaksinen, käytännöllisen filosofian professori Helsingin yliopistosta, pitää positiivisuutta lähinnä itsepetoksena. Airaksisen mielestä kielen tärkein sana on kieltosana, ja sen sanan ikuiset optimistit ovat unohtaneet. Jos ihminen ei osaa sanoa ei, hän päätyy hahmottomaan ja kaoottiseen maailmaan. Ilman kieltosanaa me kadotamme sekä elämän rajat että, kumma kyllä, myös vapautemme.

Kun positiivinen ajattelu tuntuu pikemminkin irtaantumiselta ikiaikaisesta suomalaisesta surkeudesta, Airaksisen väitteet tuntuvat sen verran oudoilta, että professori saa nyt luvan vähän selittää. Siinä työssä hän onkin poikkeuksellisen hyvä. Hyvä on hänen tuore kirjansakin Minuuden rakentajat (Otava 1999).

"Ihmiset yrittävät hirveän vahvasti torjua tiedon, että asiat olisivat huonosti, ja siksi he ovat usein aivan liian positiivisia. Loppuun asti yritetään suojata minuutta ja vakuuttaa, että eihän tässä mitään hätää ole", Airaksinen kuvaa lahjakkuuttamme itsepetoksen taidossa.

"Ilman tätä katteetonta positiivisuutta ihminen ei kestä arkielämän kärsimyksiä. Ajattele niin yksinkertaista asiaa, että jollakulla on huvila Turun saaristossa ja sitten hän ajaa sinne Helsingistä, eikä millään voi myöntää, että se tie on täysin katastrofaalinen. Kaikki tietävät, että Turun tie on kamala, mutta jos on sattunut hankkimaan huvilan siltä seudulta, tätä tosiasiaa ei voi myöntää."

Tämä kuulostaa johdonmukaiselta, mutta entäpä jos myös jatkuva surkeuden korostaminen on itsepetosta ja Airaksinen siis myös väärässä? Eräässä tutkimuksessa suomalaisesta surkeudesta vedotaan sosiologi Erik Allardtin vanhaan näkemykseen, jonka mukaan suomalaiset kokevat kielteiset tunteet tavallista vahvemmin ja myönteiset tavallista laimeammin. Eikö myös tällainen surkeilu tunnu itsepetokselta?

Samaisen tutkimuksen mukaan suomalainen surkeus näkyy itsemurhina, sisäänpäin kääntymisenä ja vaikkapa iskelmien ruikutuksina. Siihen liittyy ahdistuneisuutta, elämänilon kieltoa ja negatiivista ajattelua. Ihmiset vähättelevät saavutuksiaan, ja positiivisia ihmisiä katsotaan karsaasti.

"Tuo juuri on se tavanomainen, kulttuurinen minäkuvamme. Suomalaisen minäkuvan huippu onkin, että meillä on tällainen yleinen minäkuva", Airaksista naurattaa. "Mutta loppujen lopuksi suomalaiset ovat hyvin reipasta ja optimistista väkeä."

Airaksisen mielestä tutkimus ei heijasta tavallisen kansan tuntoja. Se on akateemisten ihmisten kuva suomalaisuudesta. "Sikäli suomalaisilla tosiaan on kova tarve hävetä itseään, että meillä on ammattivalittajia kuten Paavo Haavikko, Pentti Linkola ja Georg Henrik von Wright. Tuo tutkimus kuuluu samaan sarjaan."

"Toisaalta meillä on sitten ammattioptimisteja kuten Esa Saarinen ja Sarasvuo, mutta se taas on suoraan amerikkalaista lainaa. Sieltähän saa ostaa varmaan vaikka jokamiehen optimismin käsikirjoja. Joka kirjakaupassa on hyllykaupalla näitä ole oman elämäsi herra -teoksia."

Tässä vaiheessa Airaksinen on pudottanut kuulijansa lopullisesti rattailta, sillä itse hän kirjoittaa tuoreessa kirjassaan:

"Ihmisen elämä täällä murheen laaksossa on vaarallista, murheellista, typerää ja tylsää. Sitä pätkii vain keinotekoinen ilo, kemiallisten aineiden tai unen tuoma tajuttomuus. Yhteiskunta on sietämätön paikka elää, vankila ilman kaltereita, bordelli ilman asiakkaita."

"Joka toinen päivä optimisti"
Tämä on komeaa, melkein raamatullista tekstiä, ja on helppo ymmärtää, että positiivisen ajattelun arvostelija kirjoittaa näin, mutta eikö teksti ole jo koko elämän, ei vain suomalaisen surkeuden julistusta? Eikö Airaksinen mene vielä pidemmälle kuin Linkola tai Haavikko?

Sinunkin kirjastasi tulee vaikutelma, että kulttuurimme on saavuttanut turmeltuneen täyttymyksensä?

"Nimenomaan meidän kulutuksen ja viihteen kulttuurimme on sen saavuttanut. Olen toisaalta siinä itse mukana, mutta toisaalta olen aika vieras sille niin kuin jokainen on. Kulutuksen ja viihteen kulttuuri on sellaista, että jokainen kokee sen omakseen ja samalla vieraaksi."

Sinulla on niin tyly näkemys mediastakin, että eikö ole vähän kummallista, että teemme tässä tätä juttua?

"Kyllä, mutta minä olen dialektinen ajattelija eli olen vakuuttunut siitä, että maailma on peruuttamattomasti ristiriitainen. Kaikki meidän eettiset ongelmamme ovat ratkeamattomia ja suuret kysymykset, jotka esitämme, ovat täysin mahdottomia. Silti me epätoivoisesti yritämme painia niiden kanssa, jotta löytyisi jokin vastaus jonka pohjalta toimia."

Airaksisella on siis kätevä selitys enimmille asioille: maailmaa voi haarukoida ristiriitojen eri puolilta ja epäilemättä tästä mahdottomasta maailmasta voi myös kirjoittaa miten vain kunhan kirjoittaa hyvin eli perustellusti. Airaksinen vetoaa esimerkkinä Jugoslavian sotaan.

Sillä aivan kuten presidentit Martti Ahtisaari ja Mauno Koivisto esittivät sodasta aivan vastakkaisia näkemyksiä, omista lähtökohdistaan, niin vastakkaisuudestaan huolimatta molempien näkemykset olivat myös perusteltuja. Saman tapaisesti optimismi ja pessimismi tuntuvat olevan Airaksiselle vain vaihtoehtoisia työkaluja:

"Ja siksi olen joka toinen päivä optimisti ja joka toinen päivä pessimisti. Riippuu tilanteesta. Eikä minua kiusaa yhtään, jos pitää kirjoittaa ensin synkkä kirja ja sen jälkeen pitää optimistinen esitelmä. Miksi sillä olisi niin suurta merkitystä? Eihän niitä töitä välttämättä minuun tarvitse liittää. Oikeastaan minun varmaan täytyykin seuraavaksi kirjoittaa optimistinen kirja…"

Tällä kohdin Airaksinen tosin havahtuu huomaamaan, että positiivisuus on kuitenkin aika tylsää ja pessimismi paljon kiehtovampaa; ja ajatus saa hänet nauramaan niin iloisesti kuin vain synkkyyden valinnut filosofi saattaa hohottaa.

Yritetään tiivistää. Airaksisen mielestä suomalaiset ovat siis pohjimmiltaan reipasta väkeä, joilla vain on surkea yleiskuva itsestään, ja ennen kaikkea sitä surkeutta pitävät yllä akateemiset ammattivalittajat. Toisaalta sitten ovat nämä onnen ammattilaiset, jotka myyvät yksittäisille ihmisille myönteisyyden itsepetosta, jotta ihmisten ei tarvitsisi kohdata Turun tien surkeutta ja elämän muita katkeria asioita, vaikkapa itseään.

Tämä ei ehkä ole kerralla aivan selvää, mutta juuri siksi Airaksisen kirjaa on ilo lukea. Hän ei tarjoa kakkureseptejä eikä mielen huoltokäsikirjaa, vaan monitahoista, nokkelaa ja ehkä ristiriitaistakin ajattelua vailla valmiita ratkaisuja. Hän on sopivasti ongelmallinen, ja on sitä varmaan joka päivä.

"Himo, halu ja toive ajavat"
Tämän synkeän ilottelun jälkeen onkin aika siirtyä Airaksisen painavimpaan sanomaan. Pahinta positiivisessa ajattelussa nimittäin on, että se on tuottanut ihmisen, joka on kuin Risto Jarvan vanhasta elokuvasta Mies joka ei osannut sanoa ei. Kun ihminen tämän kyvyn kadottaa ja kieltosana katoaa, häviää, kumma kyllä, myös vapaus. Kieltoa ei ole, kaikelle sanotaan kyllä, ja silti tässä vaihtoehdottomassa maailmassa jokainen valvoo poliisina itse itseään.

Vapaus edellyttää valintaa eli toisen vaihtoehdon hylkäämistä. Ihminen joka sanoo kaikelle kyllä, kadottaa itsensä ja valinnanvapautensa. Hänen maailmastaan tulee hahmoton, kaaosmainen ja merkityksetön. Juuri näin Airaksisen mielestä lapselliseksi muuttuneessa kulttuurissamme on tapahtunut, ja yksi syyllinen on juuri positiivinen ajattelu, tämä viihteen ja kaupan maailma jossa ihminen voi kuvitella tekevänsä itsestään minkälaisen tuotteen tahansa ja määrätä hintansa.

Meiltä ovat kadonneet vanhat antiikin hyveet eli itsensä tunteminen, kosketus todellisuuteen ja kohtuullisuus, väittää Airaksinen. Tilalla on halujensa riivaama, kohtuuton ihminen.

"Nuo antiikin hyveet ovat oikeastaan kaikki samoja asioita, ja kun tutkii itseään, sieltä pitäisi myös löytyä jotakin eikä vain pelkkää tyhjää. Ja se jokin on kontaktissa sosiaaliseen maailmaan, joka sekin on jotakin todellista, hyvää ja pahaa ja rakenteita. Mutta kun vaihtoehtoja ei ole, ei voi olla kieltoa, vapautta eikä valintaakaan. On vain tämä yksi putki."

Suurin piirtein näin on siis toteutunut Airaksisen mukaan nykyinen, lapsellinen maailmamme, jonka seitsemän vitsausta ovat mielikuvat, tyhjyys, normittomuus, pornografia, rakkaus, raha ja toiveet. Mielikuvat vieraannuttavat meidät todellisuudesta, tyhjyys on sisällämme, normittomuus yhteistä maailmaamme, porno, rakkaus ja raha yhtä ja samaa tyhjien toiveitten lapsekasta viihdemaailmaa.

Vapauden katoaminen merkitsee sitä, että kahdesta vaihtoehdosta me aina yritämme valita molemmat, mutta "kulutuksen ja tiedotuksen yhteiskunnassa meidän on pakko sanoa ei toiselle vaihtoehdolle, ja se tekee niin kipeää, yleensä me koemme, että meillä ei ole siihen varaa. On hirveän vaikea kieltäytyä mistään. Me ajattelemme, että voitamme lotosta ilmaista rahaa, saamme ilmaista menestystä, helppoa tätä ja helppoa tuota. Kyllä-sana tarkoittaa sitä, että meidät pannaan lentokoneeseen ja viedään Kanarialle saamaan halvalla aurinkoa."

"Näin todellisuudentaju hämärtyy. Oikeasti ei voi saada hyviä, vain itselle tarkoitettuja asioita halvalla. Silti näitä vain sinulle -tarjouksia me emme kykene hylkäämään. Tämä on väärin ymmärrettyä vapautta. Vapauden ydin on kielto."

Paljon Airaksinen puhuu myös viihteen ja tiedotuksen maailman nopeasta muuttumisesta. "On uskomatonta, kuinka paljon me unohdamme koko ajan, vaatemuotia, puheita, tapoja, ongelmia. Kulttuuri on niin kuin sää; eiväthän ihmiset enää muista edellisten vuosien säätä. Kulttuurissa todellista on vain se, mitä se sillä hetkellä on, mutta minkäänlaista menneisyyttä medialla ei ole."

"Epäsuorasti tämäkin liittyy kieltosanan katoamiseen. Himo, halu ja toive ajavat aina ihmistä eteenpäin, mutta jos myös tutkisimme itseämme, meidän olisi muistettava, minkälaisia olimme aikaisemmin. Mutta me haluamme vain lisää kiihdyttävää tulevaisuutta."

Airaksista henkilökohtaisesti tämä voi vähän lohduttaakin. Hän on juuri lähdössä vuodeksi pois Suomesta: "Silloin olen pakomatkalla. Ei yhtään kommentteja mistään. En minä muuten näitäkään kommentteja antaisi, mutta kun tiedän, että vuodessa unohtuu kaikki ja että sitten voi taas aloittaa puhtaalta pöydältä."

Näin Airaksinen, vähän tapansa mukaan, löytää surkeista asioista myönteisen tai ainakin hilpeän puolen, eikä hänen todellakaan tarvitse surra, että median muisti yltäisi vuoden päähän. Ei se yllä.

"Tyydytys puuttuu välttämättä"
Arvostellessaan positiivisuutta Airaksinen tarkoittaa nimenomaan kulutuksen ja viihteen kulttuuria, mutta taustalla on talouden nerokkuus. Koska ihmiset eivät voi koskaan saada kyllikseen, eivät pyörät pysähdy.

"Sillä tavalla yhteiskunta on rakennettu. Tyydytys puuttuu aina ja välttämättä. Siitä on hyvä esimerkki, että meille tavallisille ihmisille maksetaan juuri niin vähän palkkaa, että emme aivan saa sitä, mitä haluamme. Tämä on suoraan Marxin kurjistumisteoriasta. Tämä hienosäätö Suomessa on käsittämätöntä. Palkka, vero ja hinnat asettuvat maagisesti juuri oikeaan kohtaan."

"Eikä siinä mitään salaliittoa ole. Se on vain eri eliittien leikkiä näkymättömän käden päällä. On aivan käsittämätöntä, minkälaisilla palkoilla ihmiset joutuvat elämään ja minkälaisten hintojen paineessa, ja sitten heille vielä kierrätetään avustusta. Me elämme niin, että tavaraa olisi, rahaa ei ole, mutta avustustakin saa. Tämä on turvallisuutta ja tyydytystä, mutta siinä on myös hyvinvointivaltion hellittämätön tyytymättömyys ja tuska. Äsken kävin Vaasassa, ja ajattele, että siellä jokaisella on perämoottori, joka on vähintään 20 vuotta vanha…"

Jospa he rakastavat noita vanhoja koneitaan?

"Joo, he rakastavat moottoreitaan, koska kenenkään ei pidä soutaman! Valtionvarainministeriössä on päätetty, että kenenkään ei pidä soutaman! Mutta moottori sen sijaan voi olla kuinka vanha tahansa, ja jos he sitten hukkuvat sen takia, valtio on järjestänyt pelastusjärjestelmän!"

Airaksisen asenne hyvinvointivaltioon näyttää olevan hiukan samalla tavalla kaksijakoinen kuin hänen asenteensa suomalaiseen surkeuteen ja positiivisuuteen: maailma on ristiriitainen, eikä yksioikoisia ratkaisuja voi olla. Me siis haluamme ja tarvitsemme lisää mammonaa, mutta samalla tuo kalvava halu tuhoaa meitä.

"Amerikkalainen yhteiskunta on äärimmäisen erilainen. Siellä on jokaisella 200 hevosvoimaa, taikka sitten toisilla ei ole yhtään mitään. Suomi taas on hirveän hyvin organisoitu yhteiskunta. Siinä on jotakin suorastaan maagista. Tämä on hallitsevan eliitin rakentama kone, jossa ihminen ponnistelee yhtenä rattaana."

Mutta sehän on komea tulos vuosikymmenten punamullan kaudesta? Työstä ja taistelusta?

"Niin on, eikä Suomea voi ymmärtää ilman Neuvostoliittoa. Suomi on menestyksekkäin neuvostotasavalta, koska suunniteltu yhteiskunta onnistui täällä niin hyvin ja niin pitkän aikaa. Kirjoita se siihen juttuun vaikka et mitään muuta kirjoittaisi! Ja kun kansa sitten sai lähes kaiken, mitä halusi, nyt ihmetellään, mitä seuraavaksi. Mitäs nyt tehdään?

Jospa maailma nyt jarruttaisi: ehkä nyt se tyydytys olisi saatavissa?

"Mutta ei ole tyydytystä, kun ei ole uutta perämoottoria! Aina on saatava lisää ja lisää!"

Mutta sikäli kuin tyydytys on kuviteltavissa, se voisi olla juuri tässä ja nyt?

"Niin voisi. Paremmaksi tämä ei muutu. Mutta kaamea totuus on se, että kun bkt notkahtaa pikkuisen alaspäin, näin hyvin järjestetty maa on heti lähellä katastrofia niin kuin viime laman aikana nähtiin. Siksi on saatava koko ajan lisää. Niissä maissa missä köyhät ja kurjat voidaan hylätä, pieni notkahdus aiheuttaa vain sen, että siivotaan enemmän ruumiita kaduilta. Suomessa kaduilla ei ole ruumiita, ja siksi katastrofi on läpitunkeva. Meidän hyvinvointikoneistomme on niin paljon herkempi kuin perinteinen pahoinvointikoneisto."

"Jokainen pudottaa jätöksensä"
Mitä tämä jatkuva arvokeskustelun vaatimus tarkoittaa tätä tylyä ajatteluasi vasten?

"En minä oikein tiedä, vaikka käyn sitä keskustelua ammatikseni. Mitä on arvokeskustelu arvotyhjiössä arvoinvalidien kesken?"

"Ehkä sen mieli vain on se demokraattinen ajatus, että jokainen sanoo mielipiteensä julki ja siitä pitäisi syntyä yhteinen ja yleinen mielipide. Tähän voidaan päästä kommentoimalla toisten puheita, mutta Suomessa sitä ei ikinä tapahdu. Minä olen sitä kokeillut. Nimen mainitseminen tuottaa älähdyksen, mutta mielipiteen ilmaisu ei koskaan tuota järkeviä vastakommentteja."

"Olen kutsunut tätä anaaliseksi keskustelukulttuuriksi. Jokainen pudottaa oman jätöksensä ja poistuu sen luota, eikä kukaan halua katsoa sitä enää. Jokainen on innokas laskemaan omat jätteensä, mutta kukaan ei saa kommentoida niitä, koska se on rumaa, likaista ja tuhmaa."

"Sitten on toinen näkemys, että eliitti tuottaa yleisen mielipiteen, kun me ensin ilmaisemme itseämme. EU-keskustelu meni tasan, ja sitten eliitti teki päätöksen liittyä. Tästä on monta teoriaa, ja yksi on se, että eliitti tahtoo varmistaa, että kansalaiset purkavat paineensa ennen kuin eliitti tekee oman ratkaisunsa, jotta ei tule mitään hässäkkää."

"Meillä on Suomessa ammottava aukko eliittiteoriassa: Eliitti on ruma sana…Se näkyy siinäkin, miten kauhistellen optioista puhutaan. Kaikki eliitit ovat Suomessa määritelmällisesti tuomittavia. Tästä voisi käydä arvokeskustelua, joten eiköhän panna pystyyn keskustelu siitä, miten ja kuka on ja saa olla eliittiä!"

Airaksinen itse tietää olevansa eliittien ulkopuolella: professorit on jo kauan sitten syöty niistä joukoista pois. Hän kertoo vaasalaisesta taiteilijaprofessorista, jolla oli tapana humalapäin selittää Airaksisen äidille, että he ovat molemmat professoreita, mutta että hän, taiteilija, on ainut apukoulun käynyt professori. Airaksinen tosin epäilee, että maasta löytyy apukoulun käyneitä akateemikoitakin, mutta joka tapauksessa yliopistoeliitin palkka pudotettiin, työaikaa lisättiin, ja lopulta vanha kulttuurieliitti korvautui taloudellisella eliitillä. Ennen professorit suunnittelivat hallituksissa sotia. Nyt heitä ei voi ministereiksi kuvitella.

"Nyt Suvi-Anne Siimes, entinen oppilaani, on eliittiä, koska on parempi olla kädet pullataikinassa kuin musteessa, eikä tämä tarkoita, ettenkö iloitsisi oppilaitteni menestyksestä!"

Hyvä esimerkki uusien eliittien merkityksestä on Nokian Jorma Ollilan raivostuminen Helsingin yliopiston lehden pikku ilkeilystä. Asia saa Airaksisen todella tuohtumaan:

"Mua siis huimaa! Mua pyörryttää! Yliopiston rehtori menee antamaan varoituksen talon oman lehden päätoimittajalle, kun Ollila ensin on joutavan asian takia lähettänyt lakeijansa haukkumaan rehtorin! Tämä on loistava esimerkki siitä, miten eliitin painopiste on muuttunut ja mikä nyt on pyhää. Pyhää on se, jonka koskeminen tuhoaa sinut, ja Ollila on pyhä, joten jos kosket Ollilaan, tuhoudut. Luonnollinen taas on sitä, mikä tuhoutuu, kun sitä koskee."

Mihin tällaiset asiat voivat perustua? Eihän pääjohtajien arvovalta voi olla pikkujutuista kiinni?

"Siitä minulla ei ole aavistustakaan. Minä en kuulu siihen eliittiin, ja täytyy ymmärtää, että ei voi ymmärtää eliitin mielenliikkeitä, jos ei itse ole eliittiä. Turha edes yrittää. Tuo on minulle yhtä käsittämätöntä kuin että Ahtisaari-ressukka esittää, että Yleisradio pitäisi lopettaa, koska hänestä ja vaimostaan esitetään viihdeohjelmassa ikäviä kommentteja."

"Ei näillä eliiteillä ole mitään tuntumaa siihen, mitä tavallinen television katsoja kokee, ja miten voisi edes olla? Eliitti on jo määritelmän mukaan kaukana siitä, minkä eliitti se on."

"Siksi minä koen keskiverto keskiluokkaisena ihmisenä äärimmäisen kiusallisia tunteita, kun luen Helsingin Sanomia, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä tapahtuu. Me elämme sellaisessa lumemaailmassa, jossa me kuvittelemme, että meillä olisi jokin käsitys siitä, mitä on menossa. Silti yhtä hyvin pultsarit kuin valtaeliitti ovat yhtä kaukana meistä, yhtä käsittämättömiä. Me vain kuvittelemme, että ymmärrämme, miksi pultsari juo ja miksi eliitti päättää."

"Joku voittaa lotossa mutta…"

Eliitin käsittämättömyydestä on helppo siirtyä koko maailman käsittämättömyyteen eli pornografisuuteen. Airaksisen käsitys pornografiasta on vähintäänkin poikkeuksellinen. Se ei rajoitu miestenlehtiin. Hänelle pornografia merkitsee lasittunutta katsetta, joka tuijottaa kauhuissaan jotakin, mitä ei kykene ymmärtämään. Sen katseen voi nähdä vaikka filosofian luennolla, jossa kuulija ei enää ymmärrä, mistä opettaja puhuu.

"Siksi pornografia läpäisee koko elämän. Käsitykseni on, että pornografia on yleinen käsite, joka liittyy elämään sen kaikilla tasoilla. Pornografiaa voi olla vaikka autonäyttely, jossa tuijottaa jotakin, mitä ei käsitä."

Mutta elämähän on koko olemukseltaan käsittämätöntä?

"Niin on, ja siksi minun määritelmäni seuraus on, että elämä on pornografinen ja kammottava kokonaisuus."

Viimeistään tämän lausahduksen jälkeen jääkin mielenkiinnolla odottamaan Airaksisen lupailemaa positiivista kirjaa. Airaksinen jättää kuitenkin pienen aukon elämää hallitsevaan lasittuneeseen ja kauhun täyttämään katseeseen. Me sentään yritämme ymmärtää, ja jo yrittäminen saattaa riittää. Parhaiten tämän näkee lapsista, joiden katse on luonnostaan eloisa, ei lasittunut eli pornografinen. Sen sijaan television ääressä me vietämme tuntikausia lasittunein katsein, ja jos Airaksinen jotakin enemmän inhoaa kuin televisiota niin ehkä kotivideoita. Juuri television yksisuuntaisuus, katsojan mahdottomuus valita muuta kuin toistensa kaltaisia kanavia, tekee koko välineestä rivon.

Lapsekkaalla kulttuurillamme Airaksinen tarkoittaa paljolti atavismia, taantumaa tasolle jolla ihminen ei enää ole kiinnostunut muusta kuin seksistä, väkivallasta ja kuolemasta, ja kaikki tuo aineisto on median jokapäiväistä leipää ja siksi lasittuneen tuijotuksemme kohde.

"Vanha teoria on, että väkivalta on ihmisen tapa vapautua kulttuurin sietämättömistä kahleista: siksi on tehtävä itsemurhia, juotava viinaa, tapeltava kaduilla. Ja juuri suomalaiset ovat herkkiä ja luonnonmukaisia saarelaisia, jotka ovat istuneet rannalla ja katsoneet kauan ja kauhuissaan maailmaa. Me koemme kulttuurin paineen kovana ja taannumme helposti perheväkivaltaan ja tappeluun, jonkinlaiseen luonnontilaan."

Mutta eikö sentään ole hyvä, että se luonnontila on paketoitu televisioon?

"Mutta ei se ole! Ihmiset silti hakkaavat toisiaan! Teoria varmaan on, että pitää esittää niin paljon väkivaltaa, että ihmiset kyllästyvät siihen. Seksiä taas televisiossa ei saa esittää, koska päättäjät kuvittelevat, että seksiin ei kyllästy. Niitä jotka päättävät televisiotuotannosta, huvittaa väkivalta ja pelottaa seksi", Airaksinen tiivistää ja pääsee lopulta kaikkein kamalimpaan tekniikkaan:

"Kotivideot on kaikkein turhin asia! Ne muistuttavat vain omasta täydellisestä kyvyttömyydestä. On täydellistä häpeämättömyyttä esittää kotivideoita."

Ehkä kaikki mennyt muuttuu aina vähän häpeälliseksi, niin kuin vanha muoti?

"Kyllä. Vanhat ihmiset, vanhat työntekijät, kaikki vanha on häpeällistä, käsittämätöntä ja omituista. Aika muuttuu ikään kuin jätteeksi."

Kaiken tämän, ehkä ristiriitaisenkin synkkyyden jälkeen on katsottava, miten Airaksinen päättää kirjansa, ja loppuhan on suorastaan toiveikas:

"Olet mitä kulutat. Kun mies ostaa tyttölehtiä, hän on hetero. Kun hän leikkii TV:n äärellä napakymppiä, hän on lapsi. Kun nainen ostaa uusia vaatteita, hän on muodikas. Vain se joka luo, tuottaa ja myy ikoneiden avulla, jää vaille identiteettiä. Selityksenä on, ettei valta ole enää identiteetti. Joku on vapaa."

"Joo, joku on vapaa", Airaksinen lähes rienaa omia rivejään nyt. "Tuo on lottovoiton ajatus. Joku on vapaa, ja joku voittaa lotossakin, mutta se et ole sinä. Niin minulla on tapana pilkata niitä, jotka lottoavat. Joku voittaa, mutta se et ole sinä!"

*Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski


| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |