Pellervo

Mehukkaat luumut kypsyvät

Suomen kesän kasvattamat luumut maistuvat makeilta ja mehukkailta. Omasta puusta kerätyt hedelmät ovat erityisen herkullisia. Siro luumupuu mahtuu mainiosti pienelle pihalle ja viihtyy hyvin jopa kivikkoisella mäenrinteellä.

Kun kotipuutarhuri suunnittelee hedelmä- ja marjakasvivalikoimaa pihalleen, on maamme eteläosissa mahdollisuus valita yhdeksi satoa tuottavaksi kasviksi luumu. Hyvin talvehtinut puu saattaa tuottaa lämpimän kesän päätyttyä sankokaupalla herkullisia luumuja. Ne on syötävä aika nopeasti parempiin suihin, sillä luumut säilyvät viileässä ja kosteahkossa varastossa vain parisen viikkoa. Tuoreena syötävät luumut säilyvät myös viileällä kuistilla etenkin, jos ne on kerätty puusta ennen täyttä kypsyyttä. Ylikypsistä hedelmistä voi puolestaan keittää luumuhilloa. Kivet on helppo saada erilleen hillosta pusertamalla keitos harvan lävikön lävitse.

Suomessa on myynnissä 10-15 erilaista luumulajiketta, joista osa on tuotu ulkomailta ja osan kotimaiset taimistot ovat itse lisänneet ja kasvattaneet. Lämpöä vaativa luumu menestyy parhaiten I-II-vyöhykkeillä, mutta jotkut maatiaislajikkeet ehtivät kypsyttää sadon ja ovat talvenkestäviä vielä Tampereen ja Mikkelin korkeudella asti.

Isohedelmäiset jalostetut lajikkeet tulevat satoikään melko nuorina, jo 3-4 vuoden kuluttua istutuksesta, ja hedelmiä saadaan aika tasaisesti joka vuosi. Valitettavasti niiden talvenkestävyys on heikonlainen. Maatiaislajikkeet ovat puolestaan kestäviä, mutta niiden satoa saa odotella pitempään ja sato saattaa vaihdella huomattavasti vuosittain. Ihan viime vuosina myyntiin tulleet virolaiset luumulajikkeet saattavat olla kestäviä ja satoisia, mutta niistä on vielä vähän kokemuksia.

Aurinkoinen ja
lämmin kasvupaikka
Luumupuulle valitaan pihan aurinkoisin, lämpimin ja tuulensuojaisin paikka. Kasvukauden tulisi muodostua mahdollisimman pitkäksi, jotta luumut ehtivät kypsyä. Kylminä ja sateisina kesinä varmatkaan lajikkeet eivät ehdi kypsyttää satoaan, kun syksy saapuu liian aikaisin. Kovien yöpakkasten uhatessa voi lähes kypsät luumut kerätä varastoon, missä ne jälkikypsyvät syömäkelpoisiksi.

Luumupuu viihtyy parhaiten kevyessä ja humuspitoisessa maassa, jossa ei ole liiallista pohjakosteutta. Istutettaessa savimaalle on salaojituksen oltava kunnossa. Kasvualusta saadaan kevyemmäksi lisäämällä maahan hiekkaa tai turvetta. Matalaan kohopenkkiin istutettu luumupuu kasvaa hyvin, kun sen juuret eivät ole liian kosteassa ja puu talvehtii paremmin. Kumpareessa puulla on myös paremmat lämpöolot ja kasvu on tasaisempaa. Kivinen mäenkumpare on luonnostaan sopiva paikka luumulle, sillä kivet varastoivat lämpöä ja kasvualustassa on yleensä niukasti ravinteita. Pienikokoiselle luumupuulle saattaa löytyä paikka kivikkoisella rinnetontillakin, sillä se tarvitsee tilaa vain muutaman neliön.

Istutus keväällä
onnistuu parhaiten
Luumupuu on sen verran arka kasvi, että se on paras istuttaa aina keväällä. Kesän aikana puu ehtii juurtua kunnolla ja selviää paremmin talvesta. Luumupuu menestyy parhaiten niukkaravinteisessa maassa eikä se kaipaa kovin paljon lisälannoitusta myöhemminkään. Istutusmultaan lisätään kourallinen vähätyppistä puutarhalannoitetta ja pari kolme kourallista kalkkia.

Luumupuu, samoin kuin kaikki hedelmäpuut tarvitsevat lähes neutraalin kasvumaan, jonka pH on 6,5-7,0. Istutuskuopan pohjalle ei pidä laittaa lantakerrosta, vaikka se olisi hyvin palanuttakin. Ensimmäisenä kesänä kasvu on rehevää lannan sisältämän typen ansiosta, mutta syksyllä puu ei asetu talvilepoon tarpeeksi ajoissa ja saattaa menehtyä kokonaan talvella pakkasvaurioihin. Liian voimakkaasti lannoitetussa maassa kasvu on voimakasta, mutta kukkia muodostuu vain vähän. Luumupuussa muutenkin viihtyvät kirvat iskeytyvät hanakammin meheviin ja pehmeisiin rehevästi kasvaviin versoihin ja lehtiin.

Luumupuuta leikataan
vain vähän
Myynnissä olevat luumupuut ovat lähes poikkeuksetta hyvin haaroittuneita astiataimia, jotka ovat sellaisenaan istutuskuntoisia eikä niitä juuri tarvitse leikata istutuksen yhteydessä. Luumupuut tarvitsevat leikkauksia myöhemminkin hyvin vähän, sillä ne kasvavat yleensä sopivan malliseksi itsestään.

Kuivuneet ja kuolleet versot poistetaan, samoin toisiaan hankaavat oksat. Kovin pitkäksi kasvaneita vuosiversoja voi joutua typistämään, jotta niihin muodostuisi riittävästi sivuoksia. Eräät jalostetut lajikkeet saattavat kasvattaa nuoruusvaiheessa hyvinkin pitkiä suoria versoja ilman sivuoksia. Satoa muodostuu puolestaan parhaiten hentoihin sivuoksiin. Jotkut puut kasvavat monihaaraisiksi ja liian tiheiksi, jolloin päärungon kanssa kilpailevat pystyt versot on syytä poistaa kokonaan.

Aikaisemmin luumu- ja kirsikkapuiden oikea leikkausajankohta oli loppukesä ja syksy. Nykytietämyksen mukaan luumupuut ja muut luumarjaiset hedelmäpuut onkin viisainta leikata aikaisin keväällä ennen kuin puun nestevirtaukset alkavat liikkua. Luumupuun versot maistuvat jäniksille ja saattaakin käydä niin, että töpöhännät tekevät kevätleikkauksen suojaamattomille puille. Nestevirtauksen alettua ei pidä enää katkoa oksia, sillä leikkauspinnat vuotavat liikaa. Vähäisemmästä nestevirtauksesta huolimatta syysleikkauksia ei siis suositella, sillä leikkauspinnat ovat syksyllä alttiita erilaisille taudinaiheuttajille.

Vanhoja lajikkeita
ja maatiaiskantoja
Viktoria on hieno englantilainen lajike, jonka punakeltaiset hedelmät kypsyvät vasta syyskuun puolivälissä tai sitäkin myöhemmin. Sen kasvattaminen onkin mahdollista vain eteläisimmässä Suomessa. Lajike on täysin itsepölytteinen ja se on myös hyvä pölyttäjä muille lajikkeille. Viktoria tulee satoikään varhain ja antaa jopa ylisuuria satoja, koska se varistaa itse heikosti raakileita. Jotta puu ei käyttäisi kaikkia voimavarojaan sadon muodostamiseen ja menehtyisi seuraavana talvena, on sille tehtävä raakileharvennus. Sentin kokoiset raakileet harvennetaan kesäkuussa 6-7 sentin etäisyydelle toisistaan.

Yleinen Punaluumu on talvenkestävä lajike, jonka kellan- tai ruskeanvihreät punaisen värin peittämät hedelmät ovat erittäin mehukkaita ja makeita. Valitettavasti lajike on jaksottaissatoinen ja altis ikävälle muumiotaudille. Lisäksi hedelmät halkeavat herkästi sateiden jälkeen. Yleinen Punaluumu on jalojuurinen lajike eli sitä voidaan viljellä omajuurisena, mutta vartettujakin taimia on myynnissä. Omajuurisen lajikkeen maasta työntyvät vesat ovat samaa lajiketta kuin emopuu ja niistä voidaan kasvattaa uusia taimia. Lajike on itsepölytteinen, mutta sadosta tulee parempi, jos lähellä on toinen luumupuu. Yleinen Punaluumu menestyy I-III-vyöhykkeillä.

Hillittykasvuisen Yleisen Keltaluumun syyskuussa kypsyvät keskikokoiset hedelmät ovat kellanvihreitä ja kapean munamaisia. Maultaan ne ovat makeita, mutta melko mietoja. Lajike on omajuurinen, mutta myynnissä olevat taimet on yleensä vartettuja, jolloin ne eivät muodosta niin paljon juurivesoja kuin omajuuriset puut. Yleinen Keltaluumu vaatii ehdottomasti lähelleen toisen lajikkeen pölyttyäkseen ja tuottaakseen hedelmiä. Pihan ainoaksi luumupuuksi sitä ei voi istuttaa, ellei lähinaapurissa kasva satu kasvamaan esimerkiksi Yleistä Punaluumua tai Yleistä Sinikriikunaa, jotka ovat sopivia pölyttäjiä.

Reine Claude d'Oullins on vanha ranskalainen lajike, joka menestyy vain ihan eteläisimmässä Suomessa. Hedelmät ovat kypsinäkin vihreitä, mutta ne ovat hyvin mehukkaita ja aromikkaita. Myöhään satoikään tulevan lajikkeen taimia on edelleen myynnissä. Myös norjalainen Opal ja ruotsalaiset Herman ja Koetarhan Väskynä ovat vanhoja lajikkeita, joita on edelleen myynnissä. Ne menestyvät vain I-vyöhykkeellä lämpimällä paikalla.

Keski-Suomesta löydetty Sinikka-lajike on nopeasti yleistynyt kotipuutarhojen hyötytarhoissa. Sinikka on täysin itsepölytteinen, satoisa jo nuorena ja menestyy hyvin vielä III-vyöhykkeellä. Elo-syyskuun vaihteessa kypsyvät hedelmät ovat tummansinisiä, pitkulaisia ja maukkaita, mutta jäävät kooltaan suhteellisen pieniksi.

Kuntalan Luumu, Kuokkalan Luumu ja Leenan Keltaluumu ovat kotimaisia maatiaiskannoista valittuja luumulajikkeita, joita on yleisesti myynnissä. Lajikkeista Kuntalan ja Kuokkalan luumut ovat punahedelmäisiä ja Leenan Keltaluumu nimensä mukaisesti keltainen. Kaikki lajikkeet ovat itsepölytteisiä, kylmänkestäviä ja satoisia nimenomaan kotipuutarhaan sopivia, ja ne menestyvät vyöhykkeillä I-III.

Yleinen Sinikriikuna on oikeastaan kriikuna, jonka pienet, pyöreät, tummansiniset ja vahapintaiset hedelmät kypsyvät syyskuussa. Kriikunat eroavat luumuista siten, että niiden kasvutapa on usein pensasmainen ja hedelmät ovat pieniä, lähes marjamaisia. Kriikunoiden hedelmämalto ei irtoa siemenestä kuten luumuilla. Kriikunat ovat kestäviä, itsepölytteisiä ja niitä viljellään yleensä jalojuurisina.

Teksti: Leena Nurmi