Norjan mallista apua Suomen laitamaille?

Norjalaiset yrittävät pitää syrjäseutunsa asuttuina erityistukien avulla. Pohjoisimmilla alueilla on poistettu työnantajamaksuja, kevennetty verotusta ja annettu anteeksi opintolainoja.
   Mihin Suomessa ryhdytään, jahka hallitus syksyn mittaan päättää uudesta aluepoliittisesta ohjelmastaan?

Väestömäärän, pinta-alan ja harvan asutuksen puolesta neljän miljoonan asukkaan Norja muistuttaa Suomea, mutta talousrakenteeltaan se on aivan erilainen. Öljyn, varustamoiden ja kalastuksen painoarvot kansantaloudessa ovat suuret. Käytännössä koko Norjassa vallitsee lähes täystyöllisyys. Työvoimaa on haalittu öljykentille ja sairaaloihin ulkomailta, Suomestakin.

Harvan asutuksensa vuoksi Norja ja Suomi poikkeavat EU:n ydinmaista; Keski-Euroopan näkökulmasta molemmat ovat lähes kokonaan syrjäseutua. Asutuksen säilyttäminen maan eri osissa on ollut Pohjoismaisen aluepolitiikan keskeinen tavoite, ja erityisen korostunut se on ollut Norjassa. Unionin rakennerahastopolitiikka puolestaan lähtee tilapäisiksi katsottujen rakenteellisten ongelmien lievittämisestä verraten tiheästi asutuilla alueilla.

Vuoden 1994 kansanäänestyksessä norjalaiset päättivät jo toisen kerran, että maa jää EU:n ulkopuolelle. Norjalaisilla näyttäisi ainakin periaatteessa olevan laajemmat mahdollisuudet päättää asioistaan unionin ulkopuolella. Alkutuotannon, sosiaalipolitiikan ja verotuksen osalta Norja onkin jatkanut aiempaa omaa politiikkaansa. Sen sijaan esimerkiksi unionin vapaakaupassa se on täysillä mukana. Norjan ja EU:n välillä vuonna 1991 solmittu ETA-sopimus on johtanut Norjan osittaiseen EU-integroitumiseen.

Maan pohjoisimmissa osissa yritystuet ovat korkeimpia ja työnantajamaksu on poistettu siellä kokonaan. EFTA:n tuomioistuin on jo ehtinyt kieltää Norjassa sovelletun työnantajamaksujen alueellisen porrastuksen ETA-sopimuksen vastaisena, koska tuki vääristää liiaksi yritysten välistä kilpailua. Toisaalta syrjäisten seutujen yrityksillä on kilpailuhaittana korkeammat kuljetuskustannukset. Työnantajamaksujen alueellinen porrastus onkin edelleen käytössä Norjassa.

Norjan aluepolitiikassa pyritään muun muassa verotuksellisin keinoin pitämään koko maa asuttuna ja estämään elinkeinoelämän alueellinen keskittyminen. Osana kansallista aluepolitiikkaa on Norjan pohjoisimmissa osissa vuodesta 1990 alkaen toteutettu erityisiä aluepoliittisia tukitoimenpiteitä.

Satoja kilometrejä napapiiristä pohjoiseen sijaitsevalla Finnmarkin ja Pohjois-Tromssan muodostamalla vajaan 100 000 asukkaan alueella on työnantajamaksujen poiston lisäksi alennettu sähkömaksuja sekä yrityksissä että kotitalouksissa, poistettu rakennus- ja laitehankintojen investointimaksuja, kevennetty henkilöverotusta, korotettu lapsilisiä ja luovuttu opintolainojen takaisinperinnästä. Työnantajamaksujen alueelliseen porrastukseen perustuvaa tukea on myönnetty syrjäseutujen korkeiden kuljetuskustannusten kattamiseen.

Käytössä olleella erityisellä aluepoliittisella tukimallilla onkin Norjan pohjoisimpiin osiin saatu uusia yrityksiä ja poismuuttoa hillittyä. 1990-luvun jälkipuoliskolla muuttoliike on kuitenkin jatkunut. Erityisesti nuorta väkeä on lähtenyt Osloon tai myös Tromssaan opiskelemaan. Ilman erityistoimenpiteitä väestökato olisi saattanut olla vielä suurempaa. Aluepolitiikassa panostukset pohjoiseen ovat edelleenkin tärkeitä. Hallitus on päättänyt perustaa tätä aluetta varten oman aluepoliittisen valiokunnan.

Norjalaistutkimuksen mukaan työnantaja-, sähkö- ja investointimaksujen poiston vaikutuksiksi arvioidaan vuonna 1995 Finnmarkissa ja Pohjois-Tromssassa 2 390 työpaikkaa. Selvästi suurin merkitys oli työnantajamaksujen poistamisella. Toisaalta valtiolle kertyy veronalennuksista, työnantajamaksun puuttumisesta ja opintolainojen mitätöinnistä tulonmenetyksiä vuosittain noin 650 miljoonaa markkaa.

EU:n aluepolitiikalle on asetettu tavoitteeksi alueiden välisten kehityserojen tasoittaminen. Myös Lipposen II hallituksen hallitusohjelman aluepoliittisiin tavoitteisiin kuuluu aluetalouksien vahvistaminen.

Tavoite on hyvä, mutta pääkaupunkiseutu ja Oulun kaltaiset kasvukeskukset imevät osaavaa nuorta väkeä sekä maaseudulta että maaseutukaupungeista. 1990-luvun työttömyys on vaikeuttanut valmistuneiden nuorten paluuta kotiseuduilleen. Vielä lohduttomammalta näyttää syrjäseuduilla, kun viimeisetkin maatilat ovat lopettamassa toimintaansa.

Vuoden 1996 Itä-Suomi-työryhmä esitti yrityksien investoinneille määrävuosiksi vapaata poisto-oikeutta. Vuonna 1998 valmistuneessa Pohjois-Suomi-työryhmän ehdotuksessa esitettiin Norjan mallin mukaisia alueellisia verohelpotuksia.

Menneenä kesänä Lapin, Kainuun, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan, Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon liitot sekä muita maakuntien toimijoita jätti valtioneuvostolle kirjallisen esityksen. Määräaikaisiksi, vuoteen 2006 saakka ulottuviksi toimenpiteiksi esitettiin muun muassa sotu-maksun poistamista, alv-maksun porrastamista, ylimääräistä poisto-oikeutta, syrjäseutuvähennystä ja opintolainojen takaisinmaksuhelpotuksia.

Kuntien verotuloja pitäisi tasoittaa nykyistä voimakkaammin. Yritys- ja henkilöverotukseen kohdistuvat toimenpiteet tulisi esityksen mukaan kohdentaa kaikkein voimakkaimmin poismuutosta kärsineille seutukunnille. Kustannukset tukipaketin laajuudesta riippuen olisivat 200–500 miljoonaa markkaa vuodessa eli muutama prosentti luvatusta veroalesta.

Norjan mallin soveltamisen ongelmina on pidetty alueen rajaamista ja valtiolle aiheutuvia kustannuksia. Esimerkiksi koko Itä- ja Pohjois-Suomen kattava EU:n 1-tavoitealue olisi liian laaja, koska näin rajatulla alueella asuu miljoona suomalaista, siis kymmenen kertaa Norjan erityistukialueen väestön verran.

Henkilökohtaisten verohelpotusten on arveltu vaarantavan kansalaisten yhdenvertaisuutta. Toisaalta syrjäseutujen ihmisillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia käyttää verovaroin tuotettuja palveluja kuin kasvukeskuksien asukkailla.

Norjan mallissa niiden, jotka muuttavat asumaan ja työskentelemään syrjäseuduille tietyksi ajaksi, ei tarvitse maksaa opintolainojaan takaisin. Tämä tukisi myös Suomen hallituksen aluepoliittisia linjauksia. Mutta olisiko syrjäisempien seutujen asuttuna pitäminen maksamalla opettajien, lääkärien ja muiden koulutettujen henkilöiden opintolainat verovaroista kansantalouden kannalta perusteltavissa?

Vaikka Norjan mallia tuskin sellaisenaan voi soveltaa Suomen olosuhteisiin, voisi se tarjota joitakin lähtökohtia keskustelulle. Pohjois-Norjassa vallitsee käytännössä – toisin kuin Suomen 1-alueilla – lähes täystyöllisyys. EU:n säädöksiinkään malli tuskin suoraan istuisi. Toisaalta Pohjois- ja Itä-Suomi ovat EU:n rajaseutuja, joiden asuttuna pitäminen olisi myös unionin etu.

Kirjoittaja toimi vuonna 1999 kolme kuukautta vierailevana tutkijana Norjan kansallisessa kaupunki- ja aluetutkimuksen keskuksessa.

Teksti: Yrjö Palttila
Sähköposti: Yrjo.Palttila@tilastokeskus.fi

| Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |