Kodin Pellervon kotisivulle


Uusin lehti
Uuden lehden sisältö
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

LOKAKUU, 19.10.2006

I S O   V I H A
vain muutaman hopealusikan tähden

Kustaa Lillbäck oli sotarosvo, jonka maine eli pitkään Pohjanmaalla. Kustaa H.J. Vilkuna on historioitsija, joka palauttaa mieleen isovihan hirvittävyyden ja romuttaa sissiromantiikan.

On vähän hämmentävääkin istua Kustaa H.J. Vilkunan kanssa jyväskyläläisen kulttuuriravintolan nurkkapöytään ja ryhtyä ihmettelemään oululaisen Kustaa Lillbäckin elämää.

Pahojen tekojensa tähden Lillbäck tuomittiin ja teloitettiin niin, että häneltä ensin katkaistiin oikea käsi, sitten kaula. Lopuksi hänen ruumiinsa teilattiin; se paloiteltiin ja jätettiin tukholmalaisyleisön nähtäväksi.

Taustaksi
Suuri Pohjan sota käytiin 1700–1721, ja siihen päättyi Ruotsin suurvalta-asema. Ruotsia vastassa oli liittouma, johon kuuluivat mm. Venäjä, Tanska ja Saksi-Puola.
Suurimmat taistelut Suomessa käytiin Pälkäneen Kostianvirralla 1713 ja Isonkyrön Napuella 1714. Riilahden meritaistelu Hankoniemen edustalla käytiin 1714.
Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi luovutti Inkerinmaan, Viron, Liivinmaan, Käkisalmen läänin ja Viipurin Karjalan Venäjälle.
Isovihan nimellä kutsutaan venäläisten miehitysaikaa 1714–1721 Suomessa.
Eniten miehityssotilaita oli Länsi-Suomessa, ja tuho oli suurinta Pohjanmaalla. Säätyläiset pakenivat Ruotsiin, tavallinen kansa metsiin. Siviilejä tapettiin arvioilta 5 000, ja 10 000 vietiin pakkotyöhön Venäjälle.
Suomalaisten sissien toiminnasta oli lähinnä haittaa: venäläiset kostivat iskut muulle väestölle, ja sissit ryöväsivät ylläpitonsa talonpojilta.
Pikkuvihaksi kutsutaan venäläisten myöhempää (1741–43) Suomen miehitystä. Tuolloin Ruotsi yritti revanssia mutta hävisi, ja sota päättyi Turun rauhaan. Ruotsi luovutti Venäjälle Kymijoen itäpuoliset alueet sekä Savonlinnan ympäristöineen. – JUR
Jyväskylässä ravintolan kaiuttimissa soi rokki, Kauppakadulla paistaa lempeä syysaurinko, ja muutama opiskelija on poikennut olutlasin ääreen nauttimaan verkkaisesta iltapäivästä.

Olemme tavallisessa suomalaisessa pikkukaupungissa, jossa mitään ei ole jäljellä muistuttamassa niistä ajoista jolloin Suomi oli miehitettynä ja kansanmurhan kohteena, jolloin kidutukset olivat arkipäivää, jolloin Karjalassa käytiin ortodoksien ja luterilaisten uskonsotaa ja jolloin Kustaa Lillbäck eli lyhyen ja jälkikäteen käsittämättömän tuntuisen elämänsä.

Toisin kuin vanhassa Euroopassa ei Suomessa noilta ajoilta ole paljon fyysisiä jälkiä, ei miljöitä ja rakennuksia, mutta jälkiä löytyy arkistoista, ja Lillbäckin kohdalla nimenomaan Tukholmasta, Ruotsin valtionarkistosta.
Parikymppisenä kuolleen nuorukaisen elämää käsiteltiin Turun hovioikeudessa peräti kahden ja puolen vuoden ajan.

Ja 285 vuotta ehti kulua Lillbäckin teloituksesta ennen kuin Vilkuna palautti hänet unohduksesta, osaksi kirjojaan ja suuren Pohjan sodan ja isovihan historiaa.

Paholaisen sota (Teos 2006) on kirja, jossa virtaa veri, mutta lukijansa veret se pyrkii seisauttamaan. Kustaa H. J. Vilkuna tuo sodan ja miehityksen hoveista ja esikunnista sinne, missä ne raskaimmin koettiin. Pääosassa on suomalainen rahvas, ja siksi Matti Konttila ja Erkki Paso Tyrnävältä nousevat nyt Suomen historiaan.

Pääsiäisen alla 1716 he olivat muiden tyrnäväläisten kanssa paenneet venäläisiä metsiin, mutta kun näytti, että viholliset olivat jo jatkaneet matkaansa, Paso ja Konttila palasivat Jaakko Suutarilan talolle ja ryhtyivät viluissaan lämmittämään saunaa.

Se oli ennenaikaista. Paikalle ratsasti kasakkapartio, jota Lillbäck johti. Runsas vuosi aikaisemmin tämä oli jäänyt venäläisten vangiksi ja ilmeisesti pakotettuna vaihtanut puolta. Hän oli hyväksynyt osansa ja toimi nyt vanhoilla kotiseuduillaan yhtenä ryöstelyn nokkamiehistä. Kaikista sotarosvoista ja ryssänrengeistä Lillbäckistä oli Pohjanmaalla tulossa pahamaineisin.

Paso ja Konttila lähtivät kasakoita pakoon, mutta Konttila jäi kiinni. Tyrnävän metsistä venäläiset tavoittivat myös Aapo Sipolan sekä Iisakki Suorsan kaksi aikuista poikaa, Matin ja Heikin.

Sipola tapettiin heti. Pojat marssitettiin yöksi Mällin taloon, ja aamulla ryhdyttiin lämmittämään uunia. Ensimmäinen kidutettava oli Matti Mällisen poika Jaakko.

Ensin Jaakkoa roikutettiin ilmassa, kädet taakse sidottuina, sitten hänet tungettiin uuniin, mihin hän menehtyi. Myös Suorsan veljeksiä kidutettiin palavilla vastoilla ja uunissa, palvaamalla eli elävältä paistamisella. Tarkoituksena oli saada selville rahojen ja hopeoiden kätköpaikat.

Tällä tavalla Vilkuna jatkaa. Sivu sivun jälkeen Paholaisen sodassa ja viimevuotisessa, perusteellisemmassa Viha-kirjassa (SKS 2005) palautetaan muistiin ihmisiä, joista on jäänyt arkistoihin jälki, joko raakuuksien kohteina tai joskus tekijöinäkin.

Kirjoitustapa tehoaa. Miehityssotien luonteesta löytyy tuoreempiakin uutisia, mutta tämä kaikki tapahtuu tutuilla seuduilla ja ihmisille, joilla on tutunoloiset nimet, eikä veri vuoda rintamalla vaan kotisaunoilla ja tuvissa, kylänraiteilla ja kaupunkien porvaritaloissa.

Hetkittäin tuntuu kuin Vilkuna kirjoittaisi meidän yhteistä sukututkimustamme, ja niinhän hän kirjoittaakin. Nimien käyttöä Vilkuna sanoo tärkeäksi valinnakseen, koska ihmisten historiasta on kyse, ja hänen omiakin esi-isiään esiintyy Viha-kirjassa parikymmentä.

Niinpä Vilkunan ei tarvitse edes vihjaista, että kaikki tuo sattui vain kymmenkunta sukupolvea sitten ja että jollakin tavalla se kuuluu meidän kaikkien menneisyyteen ja siihen, mitä me itse olemme.

Mutta koska tällainen tutuksi tekeminenkään ei välttämättä auta todella ymmärtämään, mitä Kustaa Lillbäck muutaman hopearahan tai viljakilon vuoksi Matti ja Heikki Suorsalle teki, sitä tulee etsineeksi selitystä läheltä, kulttuuriravintolan baaritiskin takaa, missä pullot kimaltelevat peilihyllyllä.

Sillä eihän tätä kaikkea julmuutta varmaan tehty ihan selvinpäin?

”Ei varmaan tehtykään”, Vilkuna vastaa.

Kustaa H.J. Vilkunan kirjat, Paholaisen sota ja Viha, jonka alaotsikkona on Perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta, sen sijaan on kirjoitettu selväpäisellä armottomuudella. Ja siinä missä lukija viipyy tapahtumien äärellä ehkä muutamia päiviä, kului tekijältä niiden parissa kymmenisen vuotta.

Tietysti vuosiin mahtui myös muuta työtä, mutta tylyjä tuomiokirjoja kahlatessaan Vilkunankin piti välillä muistuttaa itselleen, että ”minä en ollut siellä; nämä ovat ihan eri ihmisiä”.

Historiankirjoittaja on kuitenkin alansa ammattilainen siinä missä palomies omansa, ja vaikka molemmat ovat tekemisissä katastrofien kanssa, ”voin sanoa, että onnettomuuspaikalla minä olen hyödytön”. Näin Vilkuna kiteyttää eron. Hän ei pelasta ihmisiä kuolemalta vaan unohdukselta.

Ammattilaisuus tarkoittaa, että Lillbäck, Suorsat ja muut eivät vieneet Vilkunan yöunia, vaikka uniin tulivatkin, sillä ”aina hyvässä kirjoitusprosessissa asioita työstää myös öisin”.

Se ei ole ihme, sillä Vilkuna yrittää mennä aikakauden sisään, kieltä myöten. Hän yrittää tavoittaa ihmisten oman tavan kokea, selittää ja muistaa isovihan tapahtumat. Muistissa isoviha eli pitkään, ja juuri tätä tarinaperinnettä Vilkuna selvittää ja omalla tavallaan jatkaakin.

Ehkä tämä on myös helpottavaa. Meillä saattaa olla vaikeuksia ymmärtää tuon ajan elämää, mutta aikalaisilla itsellään oli kirkas käsitys siitä, miksi kaikki kamala heille tapahtui, ja ellei ollut, esivalta kyllä teki asian selväksi. Kansa nimittäin oli itse syypää surkeaan kohtaloonsa.

Tässä ehkä on asia, jota on vaikeinta tavoittaa. Jokainen jotenkin aavistaa lihan piinat, vaikka ei olisi edes hankkinut tatuointeja ja lävistyksiä, mutta lähes ylivoimaista on tajuta, että Kaarle XII hävisi Pultavan taistelun Pietari Suurelle kesäkuussa 1709 siksi, että kansa rypi synnissä.

Näin tappio aikanaan selitettiin, ja sitä papit kansalle sunnuntaista toiseen saarnasivat. Kyse oli seitsemästä kuolemansynnistä, vaikka tuota ilmausta ei vielä 1700-luvulla käytettykään ja vaikka, kuten Vilkuna huomauttaa, ”ainakaan mässäilyyn tuskin syyllistyttiin, kun ei ollut millä mässäillä”.

Ilmeisesti kansa kuitenkin viljeli muita syntejä, irstautta, ahneutta, kateutta, ylpeyttä, laiskuutta ja vihaa, niin runsaasti, että Jumalan oli päästettävä Paholainen ja kaaos valloilleen, ja Ruotsin valtakuntaan Paholainen tuli Venäjältä.

Tätä kaikkea sopii ihmetellä, kun seuraavan kerran poikkeaa Tukholmassa Kungsträdgårdeniin ja näkee, miten Kaarle XII:n patsas yhä osoittaa vasemmalla kädellään kohti itää ja Suomea. Jos paikalle sattuu soturikuninkaan syntymäpäivänä, 17. kesäkuuta, patsaan luona todennäköisesti juhlii myös joukko uusnatseja.

Kustaa Lillbäck oli juuri täyttänyt viisitoista, kun hän uudenvuoden päivänä 1715 jäi venäläisten vangiksi. Kustaan isä oli Iin pitäjän nimismies, ja sinne, Lillbäckien Hiivala-nimiseen kotitaloon, venäläiset uudenvuoden aattona hyökkäsivät.

Kustaan kaksi veljeä jäi heti vangiksi, mutta hän itse ehti paeta ja hiihtää yön mittaan viitisenkymmentä kilometriä ennen kuin ratsain liikkuneet takaa-ajajat saivat hänet kiinni.

Kun Kustaa vuotta myöhemmin palasi Pohjanmaalle sotarosvona, hän käytti nimeä Vasili Lillbäck. Kasakkakorpraali Fjodor Fjodorovitš oli adoptoinut hänet rengiksi mutta lähes pojan asemaan, hän oli saanut ortodoksisen kasteen, ja väkivaltaan hänet oli kastettu Siikajoen taistelussa. Siellä Lillbäckin työnä oli ollut surmata haavoittuneita kirveellä.

Lillbäck oli vain yksi sadoista ryssänrengeiksi kutsutuista suomalaisista, mutta Pohjanmaalla hän oli pahamaineisin. Rosvon uran alkuun hän pääsi synnyinkaupungissaan Oulussa, ja vanhoja tuttuja olivat myös uhrit, Gabriel Teppelius ja hänen rouvansa Anna Yrjöntytär.

Pariskunta oli pidätetty Paavonpäivänä, 25. tammikuuta 1716, ja kun Lillbäck pari päivää myöhemmin ilmestyi paikalle, kidutus alkoi.

Ensimmäisenä päivänä Gabrielin kädet sidottiin selän taakse, hänet nostettiin kattohirteen roikkumaan ja häntä hakattiin. Toisena päivänä sama tehtiin Annalle, joka oli raskaana. Erityisesti Vasili Lillbäck raivostui, kun Anna puhutteli häntä vanhalla Kustaa-nimellä.

Tällä tavalla Lillbäckin nuoruus jatkui, eikä siinä ajan taustaa vasten ollut mitään kovin erityistä. Venäjän armeija oli raaka, mutta raakoja olivat olleet suomalaiset hakkapeliitatkin edellisellä vuosisadalla Keski-Euroopassa. Sotilaan elämään kuuluivat ryöstöt, kidutukset, raiskaukset ja juopottelu, ja 16-vuotiaana Lillbäckilläkin oli jo oma jalkavaimonsa, Liisa Ervasti Oulunsalosta.

Miehityksen aikana moni nainen joutui ryssänmorsiameksi, synnytti ryssänäpäriä ja saattoi parhaimmillaan pelastautua prostituoidun asemaan. Lapsia sotilaat ryöstivät myydäkseen heidät orjiksi Venäjälle. Aikuisena heitä myös jonkin verran palasi, moni suomenkielen jo lähes unohtaneina.

Kustaa Lillbäck jatkoi omalta osaltaan tsaarin suunnitelmaa ryöstää Suomi puhtaaksi ja autioittaa se vaarattomaksi. Pohjanmaalla kymmenien vauraiden talojen kylät kutistuivat lähes olemattomiin.

Lillbäck kierteli Oulun seutua. Osman eli Ahmaksen kylässä hän iski Mikko Kolimaisen kirveellä puolikuoliaaksi. Tuomas Aaponpoikaa hän kidutti palavilla saunavastoilla.

Limingassa hän kidutti Jaakko Vähää sekä vanhaisäntä Riskiä niin, että nämä paljastivat naapurinsa rahakätkön. Paljastuksesta huolimatta Riski murhattiin heti, ja Vähä kuoli vammoihinsa viikon kuluttua.

Vilkunan kirjoissa uhrien nimet seuraavat toisiaan: Pirkko Piipari, Pirjo Kosunen ja Simo Ervasti jäivät vangiksi Oulunsalossa, missä vaikutti myös varakas lautamies Simo Muikku, joka myöhemmin käräjillä oli keskeinen todistaja.

Ja käräjille Lillbäck tosiaan joutui, sillä kun venäläiset vetäytyivät etelään, Lillbäck teki merkillisen ratkaisun ja pakeni pohjoiseen. Hän loikkasi uudelleen, nyt sen hetkisten vihollistensa eli ruotsalaisten syliin. Tätä Vilkunakin jaksaa yhä hämmästellä.

”Kuinka voi olla niin tyhmä! Kuinka voi kukaan olla niin hölmö, että kuvittelee kaiken sen jälkeen voivansa palata kotiseudulleen ja ajatella, että hänet siellä riemumielin otetaan vastaan!”

Tuntuu, että juuri tällaiset käänteet innostavat tutkijaa. Vilkunan ei tarvitse Lillbäckiä tuomita, koska sen tekivät jo aikalaiset, eikä hän samaistu Lillbäckin kohtaloon, koska tutkija tavallaan samaistuu kaikkiin osapuoliin. Jäljelle jää aito ihmetys:

”Kun historioitsijana lähestyy tällaisia tarinoita, niin ihmeellistä on niiden ironia. Vaikka kaikki jo menee huonosti, niin senkin vielä voi ylittää. Sittenkin vielä voi tulla jotakin, jota ei voi käsittää.”

Ei tainnut myöskään Lillbäck käsittää tilannettaan. Ehkä todellisuudentaju oli hämärtynyt, ehkä hän liiaksi luotti isänsä, nimismies Gustaf Lillbäckin, mahdollisuuksiin suojella poikaa. Oikeudessa hän esiintyi uhrina ja väitti tehneensä kaiken pakotettuna. Todistajien mielestä venäläisetkin usein pelkäsivät Lillbäckiä ja kavahtivat hänen otteitaan.

Mutta miksi tämä kaikki pitää kertoa? Miksi Kustaa H.J. Vilkuna on vuosikausia tehnyt töitä selvittääkseen kaikki isovihan raakuudet?
”Et ole ensimmäinen joka sitä kysyy.”

”Minusta historia on arvokasta aivan sinänsä. Tietysti lähihistoriasta on tiedettävä enemmän, jotta tietäisi tästä päivästä, mutta sitten pitää mennä taaksepäin, jotta ymmärtäisi lähihistorian taustat.”

Pitkälle viime vuosisadalle isoviha eli tarinaperinteessä, ja sillä oli myös käyttöä niille, joille ryssäviha oli politiikan väline. Omien tutkimustensa tämäntapaista käyttöä Vilkuna kavahtaa, mutta pelkälle muistiin palauttajalle on nyt käyttöä.

”Viime sotien jälkeen tapahtui muutos, ja tarinaperinne päättyi. Ihmiset suuntautuivat eteenpäin. Ennen kuului asiaan kertoa menneestä, mutta ei minunkaan kotonani enää suvun tarinaa erityisellä tavalla kerrottu.”

Perinne katkesi myös kouluissa, joissa välillä oli vaihe, että vuotta 1809 edeltäneitä tapahtumia ei käsitelty juuri ollenkaan.

”Mutta kyllä minusta senkin voi tietää, minkälaista ankaran miehityksen aikainen elämä todella on. Eihän Suomea oikeastaan miehitetty kuin tämä kerran ja toisen kerran pikkuvihassa. Seuraavalla kerralla Suomesta tuli jo Venäjän autonominen alue.”

”Ja tärkeää on tietää sekin, että eivät isovihan aikaiset suomalaiset sissit mitään sotasankareita olleet, kaikkea muuta. Joillekin tämän kertominen on ollut sellainen juttu, että sitä he eivät ole voineet hyväksyä.”

Ja nyt päästiinkin olennaiseen. Vielä 1950- ja 1960-lukujen taitteessa moni poika luki Tex Willereitten, Carter Brownien ja Zane Greyn romaanien ohella kertomuksia suomalaississien, kivekkäiden, seikkailuista isovihan aikaan. Keskeinen kirja oli Kyösti Vilkunan Tapani Löfvingin seikkailut (1911), jonka tämä kirjoitti kapteeni Staffan Löfvingin päiväkirjojen pohjalta.

Alle kymmenvuotiaana luin sitä itsekin. Luin innokkaasti, eläytyen ja yhä uudestaan. Pientä historian ironiaa on siis myös siinä, että juuri Kyösti Vilkunan veljen pojanpoika Kustaa H.J. Vilkuna nyt puhkoo mielestäni viimeisiä, romanttisia harhakuvia metsäsisseistä.

Metsäsissit rosvosivat kansaa siinä kuin kaikki muutkin, ja juuri tässä pelkistyy isovihan suuri perintö. Suomalaiset alkoivat 1700-luvun mittaan mieltää kohtalonsa erillisenä ruotsalaisista ja itsensä omana kansanaan.
Paljolti miehityksen vuoksi tämä itseymmärrys syntyi vihassa.

Kyse oli paitsi ryssävihasta myös naisvihasta ja ennen kaikkea herravihasta. Vuodesta toiseen tavallisia ihmisiä olivat rääkänneet paitsi miehittäjät myös omat herrat, papit ja veronkantajat, ja siitä syntyi se viha, joka Vilkunan mielestä jäi keskeiseksi suomalaisessa identiteetissä. Naisten osana oli lisäksi joutua omiensa hyljeksimiksi, vaikka suhde viholliseen olisi syntynyt pakosta.

Herravihan ovat panneet merkille ulkopuolisetkin. Esimerkiksi brittihistorioitsija David Kirbyn mukaan Suomen historiaan on keskeisesti vaikuttanut kansalaisten synkkä uhma ja epäluottamus vallanpitäjiä kohtaan.

Kun kolmisensataa vuotta isovihan jälkeen ihmettelemme kaikkea tapahtunutta jyväskyläläisessä kulttuuriravintolassa, paikka tuntuu oikealta. 1970-luvulla täällä istui opiskelijoita miettimässä vallankumousta, ja Vilkunalla on selkeä näkemys heidän käyttövoimastaan.

”Opiskelijaliikkeen ja työväenliikkeen yhdistävä tekijä oli herraviha, eikä monta muuta yhdistävää tekijää sitten tainnut ollakaan.”

Joidenkin mielestä opiskelijaliikkeessä näkyi myös toinen suomalaisuuden kipeä kohta, vihollisen puolelle meneminen. Sama teema on mukana tämänkin syksyn kotiryssä-keskusteluissa, ja siitä oli kyse myös Kustaa Lillbäckin elämässä.

Herraviha ja omien kavaltaminen saattavat olla suomalaisuuden erityispiirteitä, mutta kipeämpi ja yleisempi kysymys on, miksi Lillbäck ja hänen kaltaisensa niin kiihkeästi kiduttivat, raiskasivat ja tappoivat.

Aikalaisilla oli hyvä selitys: Jumala päästi Paholaisen irti. Sama selitys elää monissa sodissa yhä. Tieteellisempi mieli hakee selitystä siitä, että sota on ryöstöä; Lillbäck kidutti muutaman hopealusikan tähden.

Hirmutöillä saattaa myös osoittaa valtansa, ja aika hirmuisiin töihin syyllistyivät myös rahvaan ihmiset siinä vaiheessa, kun esivalta isovihan aikana oli menettänyt mahtinsa ja valta tosiaan oli siirtynyt kansalle.

Ja ehkä raakuus sinänsä tuottaa tekijälleen myös nautintoa?

Ajatus on kiusallinen, koska se kertoo ihmisistä jotakin, mitä ei haluaisi tietää. Tätä kuitenkin voi miettiä, kun lukee Vilkunan opettavaisia kirjoja. Sillä voihan sentään sanoa, että Viha ja Paholaisen sota ovat opettavaisia?

”Voi sanoa, ja vähän toivoakin, mutta sen saat sinä sanoa. Minä en sitä sano! Minä ehdottomasti kiellän näiden kaiken mahdollisen poliittisen käytön!”

Tämä on Vilkunan reaktio siihen, että kirjoja on ehditty jo käyttää todisteena sekä suomenruotsalaisia että venäläisiä vastaan. Se ärsyttää tutkijaa. Kirjat on kirjoitettu, jotta tietäisimme, ei jotta käyttäisimme niitä omiin, usein poliittisiin tarkoituksiimme.

TekstiJarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti


Sivun alkuun | Tekstit 10/06 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |