"No entä ketkä oli sen papan vanhemmat", poika jatkaa juttua, joka mukavasti siirtää nukkumaanmenoa.

"Kuule, minä en itse asiassa oikeastaan tiedä. Mutta jutellaan lisää joskus päivällä", päätän jutun. Asettelen peiton mukavasti ja unilelut oikeisiin paikkoihin, suukotan pehmeää poskea ja mietin, ketä kummaa poika muistuttaa. Silmät ovat isältään ja anopilta, mutta muuten hän on ihan omanlaisensa.

"Haluaisin kertoa lapsille, millaiseen sukupolvien ketjuun he kuuluvat, mutta kun tiedän isäni suvusta niin vähän", jupisen itsekseni, kun kaivan varaston hyllyltä vanhan kenkälaatikon, jossa isävainajani säilytti valokuviaan.

Kultakiemuraisista kehyksistä katsoo kaksikymppinen nainen kahden pienen pojan kanssa. Isänäidin hiukset on huolellisesti kiharrettu ja leninki silitetty, pojat taisivat jähmettyä jännityksestä 1930-luvun alun valokuvaamossa. Mutta millainen ihminen tämä Salli-mamma oikein oli, entä hänen miehensä, vanhempansa, appivanhempansa? Millaisen elämän he elivät?

"Lähde Hämeeseen, Forssaan, sieltä löydät suvun juuria", neuvoo Sirpa Lindfors, isäni nuorin sisko.

Varaan kalenterista päivän toivioretkelle.

Työmiehen poika pääsee seurapiireihin

Harmaapäinen mies heilauttaa kättään Forssan hautausmaan kiviaidan takana. Pekka Heikkilä ei ole sukulainen, eikä edes Forssasta, vaan sen naapurista Tammelasta. Sukuni on kuitenkin hänelle tuttu ja siksi hän lähtee oppaaksi.

"Kuulin Lindforseista ensi kerran 1970-luvulla, kun toimin paikallisessa kuvataideyhdistyksessä", Pekka juttelee ja johdattaa suurten, ryhmyisten vaahteranrunkojen välistä vanhalle haudalle.

"Taidemaalari Johan Albert Lindfors. Syntynyt 1860, kuollut 1922", kertoo tumma kivipaasi. Syksyn lehdet peittelevät hiljaa lasteni vaarinvaaria ja vaarinmuoria. Jokin säie minusta juontuu tästä vieraasta kaupungista ja näistä vieraista ihmisistä, jotka kauan sitten rakastivat ja vihasivat, itkivät ja nauroivat. Ehkä juuri näillä jalansijoilla.

"Ainakin aika lähellä, sillä Albert Lindfors maalasi esimerkiksi tuon vanhan hautakappelin sisäkoristeet", Pekka osoittaa kaunista jugend-tyylistä rakennusta, joka pilkottaa puunlehvien välistä. Ovi on lukossa, voi harmien harmi!

"Mutta ensi keväänä näet hänen taulujaan näyttelyssä, jota järjestelen Forssaan Matti Lindforsin kanssa", Pekka lupaa.

Ai sen Matti-serkun kanssa, joka asuu Thaimaassa? Hänhän taisi minulle Johan Albertista jotain puhua silloin kun ainoan kerran tapasin hänet ylioppilaskeväänäni. Vieläkö hän on esi-isästämme kiinnostunut?

"Aina vaan. Olen vuosien varrella kerännyt Albertista kaikki tiedonmuruset, joihin olen törmännyt", vastaa Matti sähköpostilla maapallon toiselta puolelta ja tarinoillaan pyöräyttää aikaa yli sata vuotta taaksepäin. Näen 13-vuotiaan Albertin, Forssan puuvillatehtaan lasimestarin vanhimman pojan lähdössä Turkuun koristemaalarin oppipojaksi. Kisälliksi valmistuttuaan hän kiertää Eurooppaa milloin kirkkomaalarin apulaisena, milloin Wienin keisarillisen oopperan kulissimaalarina, opiskelee piirustusta ja maalausta Tukholman Teollisuuskoulussa ja Taideakatemiassa. Kunnianhimo, luova polte ja varmaan silkka sisukin ajavat nuorta ja vähävaraista miestä eteenpäin kunnes hänet lopulta tapaa maisemamaalarina samoista näyttelyistä ja taiteilijapiireistä kuin Akseli Gallen-Kallelan kaltaisen suuruuden. Ja ison taiteilija-apurahan turvin hän pääsee vuosiksi Pariisiin opiskelemaan.

Siellä missä Pirunmylly kolkkaa

Forssan kivitalojen välistä Pekka Heikkilä kurvaa autollaan vanhaan puutalokortteliin. Loimijoki virtaa hiljaisena rannassa, jonne Johan Albert perusti kodin ja perheen palattuaan oppi- ja rillutteluretkiltään maailmalta. Tuossa rapistuneessa vanhassa talossa ehkä syntyi Ahti-pappa, Albertin vanhin poika. Tontin laidalle Albert rakensi mykkäelokuvia esittävän teatterin. Sen tuotolla hänen kasvava perheensä eli, kun isä maalasi taulujaan.

"Forssan Elävienkuvien teatteri on perustettu vuonna 1906. Se oli ensimmäinen elokuvateatteri Suomen maaseudulla ja nyt se on maailman vanhimpia toimivia elokuvateattereita", kertoo Ville Koivisto, forssalainen elokuvaohjaaja, joka saapuu avaamaan teatterin ovia.

"Lumieren veljekset järjestivät maailman ensimmäisen elokuvanäytännön Pariisissa vuonna 1895. Albert oli samaan aikaan siellä opiskelemassa, joten teatteri-idea juontaa varmaan noilta ajoilta. Forssassa Albertin ystävä, kartanonomistaja Carl Meyer rahoitti teatterin, mutta möi pian osuutensa takaisin Albertille", tietää Ville, jonka vapaa-aika täyttyi monet vuodet teatterin entisöimisestä.

"Sen säilyminen on oikeastaan pieni ihme. Rakennus kuului vuosikymmenet yksinäiselle naisihmiselle, joka ei halunnut myydä taloa. Kaupunki sai sen lopulta perintönä ja Forssa Eläväksi ja kauniiksi -yhdistys ryhtyi entisöintityöhön. Löysimme kaiken roinan alta alkuperäisen elokuvasalin", Ville esittelee seiniä, jotka on somistettu pastellisävyillä ja marmoria jäljittelevillä koristemaalauksilla.

"Albert suunnitteli ja maalasi kaiken itse. Tuo vanha elokuvajulistekin on hänen siveltimestään, sillä hän maalasi myös mainokset," Ville näyttää. Istahdan puupenkille ja kuulostelen menneisyyden kaikuja. Melkein näen Albertin, joka aina kesän tullen lopettaa elokuvanäytökset ja tekee teatterista ateljeensa. Ja Ahti-papan, joka poikana myy pääsylippuja katsojille heti kun on työhön tarpeeksi vanha. Koulussa hän käy lähinnä kivittämässä ikkunoita, mutta elokuvateatterin ihmistungoksessa, valkokankaan kuvavilinässä hän taatusti viihtyy.

"Isompana Ahti myös soitti mandoliinia elokuvien taustamusiikiksi", Pekka Heikkilä kertoo ja tietää, että talon tienoilta kantautui näytösiltoina kylälle kova mekkala.

"Pitäjässä oli sähköä vain Forssan puuvillatehtaassa, joten teatterin pihaliiterissä oli oma höyrykone, joka tuotti sähkön ja piti hirveää meteliä. Pirunmyllyksi teatteria kutsuttiinkin ja paheellisena paikkana pidettiin", Ville naurahtaa.

Teatteri palaa, mutta taiteilija maalaa

Elokuvateatterin lempeässä hämärässä mietin, millainen mies näitä seiniä maalasi.

"Albertia kuvaa varmasti hyvin tarina teatterin kattopalosta. Kaikki muut ryhtyivät sammuttamaan liekkejä, mutta taiteilija itse asettui pihalle maalaamaan näkyä", Ville hymähtää ja tuumii, että nyt on Albert saanut arvoisensa muistomerkin entisöidystä teatterista ja siellä kesäisin järjestettävästä Mykkäelokuvafestivaalista.

"Vaikka Albert taitaisi kyllä näistä puheista pyörähtää haudassa ympäri. Tai ehkä hän nostaisi sille pienen viinin, senkin tavan hän oli Euroopassa oppinut."

"Työläistaustastaan huolimatta hän oli kaupungin ruotsinkielisissä seurapiireissä ja herrojen metsästysseuroissa hyväksytty jäsen, huvimestari ja tarinankertoja", Pekka muistaa lukeneensa paikallishistoriasta. Minä unohdun ajattelemaan Albertin vaimoa, miestään 15 vuotta nuorempaa Emma Mariaa, joka taisi tulla aluksi taiteilijalle taloudenhoitajaksi.

"Tai ehkä rakastajattareksi. Ei kai Albert taloudenhoitajaa olisi tarvinnut, koska hänen äitinsä oli vielä voimissaan. Lapsia Albertille ja Emma Marialle syntyi monta, mutta suvussa kerrotaan, että naimisiin he menivät vasta Albertin jo maatessa kuolinvuoteellaan", Sirpa-täti tarinoi puhelimessa.

Ei ollut Emma Marian elämä leskenä ja monen lapsen äitinä varmaankaan helppoa. Tuli pula-aika ja äänielokuvat, Elävienkuvien teatteri oli myytävä ja vanhin poika Ahtikin meni ja otti aivan sopimattoman vaimon, nuoren Sallin.

"Oli melkeinpä skandaali, kun pikkukaupungin porvarisperheen poika nai punikin tyttären", Sirpa-täti valaisee isovanhempieni rakkaustarinaa.

"Nuoren parin äidit suuttuivat liitosta niin, etteivät ikinä tervehtineet toisiaan, vaikka asuivat samassa kaupungissa. Mutta nyt nämä matamit lepäävät hautausmaalla rauhassa, ihan lähekkäin", täti naurahtaa.

Mäkeen vaan, se on punaisia

Sirpa-täti taitaa tietää kaiken sen vähän, mitä kukaan enää tietää suvun vaiheista kansalaissodassa:

"Sallin äiti Ida oli Forssan puuvillatehtaalla töissä koko ikänsä. Sallin isä Juho taas oli puuseppä, joka vuoden 1918 kauhuissa teloitettiin kuopan reunalle. Salli sanoi aina, että isä oli viaton punaterroriin ja koki saman syyttömän kohtalon kuin räätäli Halme Väinö Linnan romaanissa Täällä Pohjantähden alla."

Hyvin todennäköistä, uskon minäkin muutaman päivän päästä, kun lasken käsistäni Tauno Tukkisen kirjasen Mäkeen, mäkeen vaan, joka kertoo Forssan seudun tapahtumista vuonna 1918. Punaisten kolmen kuukauden valtakauden aikana kaupungissa ammuttiin toistakymmentä valkoista. Sen jälkeen vallan ottivat muualta tulleet valkoiset joukot, jotka teloittivat punaisia ainakin 200. Kirjoittaja arvioi, että yhtä laajoja "puhdistuksia" valkoiset järjestivät vain muutamilla vankileireillä ja että Forssan sotaoikeuden pöytäkirjat hävitettiin myöhemmin, koska ne eivät kestäneet päivänvaloa.

Millaisista oloista ja pelosta syntyykään näin paljon vihaa puolin ja toisin, mietin itsekseni. Tästä vaarinvaarista voin kertoa lapsille vasta joskus vuosien päästä, kun he jo jaksavat ymmärtää aikaa, jossa esi-isästä jää vain muutama traaginen sana: ampumalla teloitettu vuonna 1918, syy, aika ja paikka tuntemattomat, ehkä Forssa. Ei ihme, ettei Ida-leski muutaman vuoden kuluttua ihastunut Salli-tyttären avioliitosta herraskaiseen valkoiseen perheeseen.

"Idan paheksuntaan liittyi säätyerojen lisäksi sitäkin, että hän olisi halunnut Sallin pysyvän kotona tienaamassa leipää pikkusisaruksilleen sen sijaan että tämä perusti oman perheen", Sirpa-täti miettii.

Muotokuvasta katsoo tuttu suu

Salli ja Ahti. Ida ja Juho. Emma Maria ja Albert. Nimet ja kohtalot kiertävät päässäni. Miten uskomattoman rohkeita ja henkisesti vahvoja heidän jokaisen on täytynyt olla, ajattelen kun Pekka Heikkilä opastaa kohti puuvillatehtaan kehräämön pihaa. Näiden tiiliseinien sisällä Ida siis ahkeroi vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Hän oli ehkä niitä naisia, joista luin Forssan puuvillatehtaan historiasta: työ suurissa tehdassaleissa alkoi usein jo pikkutyttönä, vain vähän vanhempana kuin on oma ekaluokkalaiseni, joka nyt leikkii nukeilla ja opettelee yhteenlaskua.

Totisesti – kyllä melkein jokainen esiäiti ja -isä ansaitsee, että heistä kerrotaan suvun uusille jäsenille. Ja tulevat polvet ansaitsevat, että pysähdymme kirjaamaan, mitä suvulle tässä ajassa tapahtuu. Edes jotain, vaikka vain muutama sana kalenterin reunaan silloin tällöin.

"Tai muutama kuva", huokaisen onnellisena, kun Pekka näyttää minulle vanhan muotokuvan nuoresta miehestä. Lyijykynän piirrot ovat ikuistaneet kovaksi tärkätyt valkoiset kaulukset, pienet keikaroivat viikset ja leukaparran. Vakavan katseen ja huulet, jotka äkkiä näyttävät kovin tutuilta. Siinähän on poikani suu, Johan Albertin kasvoissa vuonna 1888.

"Malja teille, vaarit ja mummut, isovaarit ja isomummut, vaarinvaarit ja vaarinmuorit!" ajattelen illalla, kun keltainen täysikuu kohoaa loistamaan metsän takaa. Tiedän, että samanlaisen hohteen löydän Albertin maisematauluista, kun ne ensi keväänä ripustetaan näyttelysalin seinille. Hän katseli kuuta Ranskassa, minun kotimatkaani se valaisee pohjoisella Pirkanmaalla.

Tummuvassa yössä, autoradion pulinassa rauha laskeutuu sydämeeni. Vihdoin tiedän, millaisista juurista kasvan.

Teksti: Tuija Manneri
Sähköposti: