Kodin Pellervon kotisivulle


Uusin lehti
Uuden lehden sisältö
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

JOULUKUU, 15.12.2005

Enkeleiden kanssa


Hankasalmelainen Maria Juudin keskittyy nyt käsitöihin. Kuva Ari Korkala

Naurava enkeli ja lohduttava enkeli. Jouluenkeli ja arkienkeli. Kaikkien niiden koti on Villa Mathilda, taide- ja käsityötalo Hankasalmella. Täällä emännöi Maria Juudin, joka uskaltaa sanoa, että jouluun kuuluu myös vaikeita ja kipeitä asioita.

Aluksi se oli tavallinen kotimatka käsityökurssilta. Sitten huopa- ja nukketaiteilija Maria Juudinin alta hajosi auto. Ohikulkija kutsui paikalle vävynsä, joka korjasi auton ja totesi, ettei yksikään kohtaaminen ole sattumaa.

”Nuori mies kysyi, onko minulla jotain erityistä mielessäni. Kerroin, että harkitsen vanhan koulun ostamista”, Maria, 57, muistelee. ”Hän sanoi, että jos haluan, voimme rukoilla asian puolesta. Ventovieraan ehdotuksena se tuntui aika hämmentävältä.”

Tuosta hetkestä on nyt kulunut reilut kaksi vuotta. Niiden aikana Sauvamäen vanha kyläkoulu Hankasalmella on muuttunut käsityö- ja taidetalo Villa Mathildaksi, Marian ja hänen miehensä Mikael Juudinin yhteiseksi, ympäri vuoden toimivaksi yritykseksi.

”Autonkorjaaja oli yksi niistä arjen enkeleistä, joita kohtaamme, mutta emme usein oikein edes enkeleiksi huomaa”, Maria miettii ja asettelee Villa Mathildan ikkunoille villa- ja pellavaenkeleitä. Avautumassa on talon ensimmäinen joulunäyttely – aiheena tietysti enkelit, joita Maria ja hänen järvenpääläinen taiteilijaystävänsä Vuokko Tammi ovat tehneet eri materiaaleista.

”Myös Vuokko on yksi minun arkienkeleistäni: ihminen, joka jaksaa seisoa rinnalla ja tukea suurissakin elämänmuutoksissa”, Maria iloitsee.
Kaukana romanttisesta

Marian tie käsityöyrittäjäksi oli pitkä. Lapsuuskodissa keskisuomalainen maalaistyttö kasvatettiin kovalla kurilla kovaksi työntekijäksi. Aikuistuessaan Maria valitsi sosiaalialan ja hoiti ensin näkövammaisia lapsia, sitten kodinhoitajana vanhuksia. Viisikymppisenä Maria ymmärsi, ettei voi jatkaa samalla tavalla.

”Tunsin itseni tyhjäksi ja uupuneeksi. Se oli turhautumista, koska todelliset kykyni jäivät käyttämättä, ja luova minäni voi huonosti. Onneksi Mikael kannusti vaihtamaan ammattia, tavoittelemaan unelmiani.”

Maria koki jo tyttönä käsityöt henkireiäkseen, joten hän päätti opiskella artesaaniksi, erikoisalanaan nuket ja huovutus. Opiskeluaikana ilo elämästä ja työstä leimahti uudestaan liekkiin ja sitä tulta ruokkimaan löytyi myös Sauvamäen koulu.

”Kun ajoimme ensi kertaa pihaan, tiesimme heti, että pitkä etsintämme on päättynyt, jos vain ostajiksi kelpaisimme”, Maria ja Mikael muistelevat. ”Kaikki osui kohdalleen: koulu on hyvässä kunnossa ja tilaa riittää asumiseen, näyttelyiden ja kurssien järjestämiseen ja vielä pieneen kahvilaankin. Lisäksi sopivan matkan päässä sijaitsee ihmisten houkuttimeksi golf- ja laskettelukeskukset.”

Hankasalmen kunta ja Sauvamäen kylä ottivat Juudinit lämpimästi vastaan. Kyläläiset ovat muun muassa auttaneet remontissa, jossa Maria ja Mikael kuorivat 350-neliöisen ja 66-vuotiaan koulun seinistä ja lattioista monta kerrosta entistä elämää.

”Omin käsin maalasin lähes sadan ikkunan puitteet”, Maria naurahtaa. ”Nyt nautin ajatuksesta, että vaikka yritykselleni kävisi kuinka, ainakin nuo kauniit, vanhat ikkunat olen itse kunnostanut!”

”Mielikuvat entisellä koululla asumisesta ovat usein kovin romanttisia, mutta todellisuudessa tämä on kovaa työtä”, Mikael tietää. "Onneksi siihen jo lapsena totuin”, Maria hymyilee.

Kahdenlaisia kyyneleitä

Marian ja Mikaelin kanssa Villa Mathildassa asuu iso perhe Marian nukkeja ja seinätekstiilien hahmoja: ihmisiä, tonttuja, eläimiä, enkeleitä. ”Jokaisella heistä on oma tarinansa”, Maria kertoo.

”Aulassa majailee tietenkin Mathilda, eläkkeelle jäänyt, lapsirakas alakoulunopettajatar”, Maria esittelee teatterinuken, joka iloisesti rupatellen ottaa talon tulijat vastaan. Moni muu Villan asukkaista on Mathilda-opettajaa hiljaisempi ja vetäytyvämpi. Enkelikin saa täällä olla surullinen.

”Yritän tehdä kaikki työni herkästyi, jotta hahmot auttaisivat ihmisiä saamaan kosketuksen erilaisiin tunteisiinsa – ilon ja onnen lisäksi myös vaikeisiin kuten pelkoon ja yksinäisyyteen. Esimerkiksi joulu voi niiden vuoksi olla monelle suorastaan kamalaa aikaa”, Maria pohtii.

Vanhustyötä tehdessään hän ymmärsi, että käsittelemättömät surut tekevät ihmisestä katkeran. ”Elämän pettymykset ja kivut täytyisi työstää selviksi jo ennen vanhuuttaan, silloin kun siihen vielä riittää voimia.”

Marian mielessä elää jo nukke ja tarina nimeltä Ruusulapsi. Niihin hän aikoo punoa kokemansa äidin hädän, kun tämä pelkää pienen lapsensa kuolemaa.

”Tässä työssä saa iloita paljon, mutta usein saa myös silmiinsä kyyneleet. Liikuttumatta en pysty katsomaan, kuinka lapset kerääntyvät seinävaatteen huopaenkelin ympärille ja silittävät hiljaa sen hiuksia, antavat enkelin koskettaa jotain sisimmässään.”

Ei rahasta vaan ilosta

Villa Mathildan pihakuuseen Maria on ripustanut värikkäät jouluvalot. Sydäntalven pimeässä hohtaa sinistä, punaista, keltaista ja vihreää.
”Ne vievät minut erääseen lapsuuden jouluun. Seison kaupan pihassa ja näen kuusessa samanlaiset värivalot. Se on jotain ihan uskomatonta; pystyn yhä tavoittamaan muistostani tuon huikaisevan hetken äänet, tuoksut, värit ja ihmetyksen.”

Samantapaista kihelmöivää odotusta Maria koki viime kesänä, kun Villa Mathildan avajaiset lähestyivät.

”Jännitti ja hirvitti. Kouluaikana opettajani sanoivat, ettei minusta koskaan tule käsityöläistä enkä oppi palkkoja laskemaan. Ja minä sitten päädyin käsityöyrittäjäksi. Sellaiseksi joka pelkää kassakonetta”, Maria hymähtää. ”Jos olisin ennakkoon aavistanut ihmismäärät kassajonossa, olisin varmaan jänistänyt koko jutusta!”

Mikaelin otsalle tuskahiki tirskahti, kun näyttelysalista piti kiireellä avata kahvilaan kulkutie, ja seinän sisältä paljastui sykkyrällinen putkia ja johtoja. ”Siitäkin selvittiin. Äitini on tosin ennustanut, että kuolemme tässä hankkeessa nälkään ja makaamme lopulta lattialla, jalat taivasta kohti kuin kärpäset”, Mikael vitsailee.

Avioparin tärkeintä voimalähdettä ei kummankaan tarvitse sanoa ääneen: yhteisen unelman eläminen todeksi on asia, joka antaa sitkeyttä ja intoa. ”Tuntui hienolta, kun parikymppinen tyttäreni sanoi meistä oppineensa, että elämä ei lopu neli- tai viisikymppisenä, vaan sen voi vielä silloinkin kääntää uuteen suuntaan.”

”Tässä elämänvaiheessa päämäärä ei onneksi enää ole rikastuminen. Se riittää, että saa jokapäiväisen leipänsä jostain, mikä tuottaa itselle iloa. Ja jossa parhaimmillaan ehkä voi välittää iloa muillekin.”

TekstiTuija Manneri
Sähköposti


Sivun alkuun | Tekstit 12/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |