JOULUKUU,
15.12.2005
Kyll Room o ain Room
Roomaa sanotaan ikuiseksi kaupungiksi. Riittääkö siis vain puolen vuosisadan takainen koulukirja oppaaksi? Ei se ihan riitä, mutta kiehtovan ristiriitaiseksi matkaevääksi siitä on.
 Forum Romanumilla. Kuva Jarmo Uusi-Rintakoski |
”Ruhtinas Rainierin perhe on ainoa, jonka tragedioita voi verrata Kennedyjen perheen tragedioihin”, sanoo rouva, joka teepaitansa mukaan on kruisaillut sen seitsemällä merellä.
Kennedyjä ammuttiin hengiltä ja heitä tippui taivaalta, Grace Kelly kolaroi, mutta ruhtinas itse kuoli 81-vuotiaana. Mitä muuta? En kehtaa kysyä tarkennuksia, kun muistan vain Hymy-lehden paparazzi-kuvat alastomasta Carolinesta, jonka epäiltiin olevan lihomaan päin…
Entä mitä suomalaisella olisi lyödä nokkiin tässä loisteliaitten kärsimysten kisassa? Keksin Koskeloiden perheen Pohjantähdestä, mutta Koskelat tietysti ovat paitsi lattean demokraattisia myös pelkkää sepitettä. Toisaalta pelkkää sepitettä minulle on Monacon Grimaldienkin suku.
Välimeren aurinko paahtaa, ja niin paahtavat myös jenkit: menossa ovat elämän kolhimat Caroline ja Jackie Kennedy. Helteessä ei oikein jaksa miettiä, ovatko he Kreikan ja Rooman jumaltarustojen perillisiä. Ehkä ovatkin, ja emmekö me itse asiassa Rooman pesänjakajia ole kaikki?
Ylimalkainen silmäys kertoo, että enimmät Paavin aarteiden luokse jonottajat ovat kypsemmässä keski-iässä eli sukupolvea, joka varmaan kaikkialla ikävystyi samojen historianläksyjen äärellä. Läksyistä oppi, että maailman kulttuuripääkaupunkeja ovat Ateena ja Rooma. Hollywood oli vasta nousussa.
No, ehkä tuolle japanilaiselle ei sitä opetettu. Eikä tuolle intialaisellekaan. Mutta näkyykö jonossa turkkilaisia, jotka kovasti tahtovat eurooppalaisiksi? Konstantinopoli jatkoikin aikansa kristillisen Rooman perinnettä, ja toisaalta moni turkkilaisista voisi jo nyt siteerata John F. Kennedyä: Ich bin ein Berliner – Olen berliiniläinen!
Murhattua presidenttiä onkin Vatikaanin jonossa hyvä muistaa, eikä vain siksi, että hän oli katolinen. Kesäkuussa 1963 Kennedy piti Länsi-Berliinissä ehkä kuuluisimman puheensa:
”Kaksi tuhatta vuotta sitten suurin ylpeilyn aihe oli Civis Romanus sum. Tänään, vapauden maailmassa, suurin ylpeilyn aihe on Ich bin ein Berliner!”.
Se oli kylmän sodan retoriikkaa: kaikki vapaat ihmiset, missä tahansa elivätkin, olivat siis berliiniläisiä. Olen roomalainen taas on lause, jonka Matti Klinge pani tuossa latinalaisessa muodossaan kirjansa nimeksi, ja Klinge taatusti onkin oikea roomalainen.
Jono imaisee yli kynnyksen ja läpi turvatarkastuksen. Jostakin syystä huomaan äkkiä hyräileväni yhtä Kari Tapion unohtumattomista…
Sono Finlandese?
Vähän myöhemmin, kun ihastelemme Belvederen torsoa, mieleen hiipii sama epäilys, joka nakersi jo edellisenä päivänä Pantheonissa, kaikkien jumalien temppelissä.
Keisari Hadrianus rakennutti temppelin 100-luvun alkupuolella, ja – käsi sydämellä – tuntuuko nyt todella, että olen henkisesti kotopuolessa? Vastaus on ristiriitainen.
Näkymä Piazza Rotondalle ja Pantheoniin on hämärästi tuttu, vuosikymmenten takaa.
Ei, maailman seitsemän merta eivät koskaan aiemmin ole viskanneet minua Italian rannoille. Näkymä muistuttaa jotakin, joka painui mieleen Suomessa, oppikoulun alaluokilla. Tavallaan tämä tapahtui viime tipassa, sillä Oskari Mantereen ja Gunnar Sarvan harmaa ja iloton Historian oppikirja keskikouluille (WSOY, I:n osan 14. painos 1959) oli 1960-luvun alkupuolella jo väistymässä, eikä hetkeäkään liian aikaisin.
Eihän siitä paljon selvää saa. Itse olisin ottanut – ja otinkin – pystykuvan, missä näkyy myös oculus, 43,3 metrin korkeudessa oleva kupolin aukko, josta luonnonvalo pääsee sisään.
Eivät painotekniikan puutteet olleet Mantereen Oskarin vika, mutta jostakin syystä kirjan harmaus oli omaksuttu myös opetuksen pääperiaatteeksi. Silti nuo käsittämättömät jumalat jäivät mieleen: Juppiter, Juno, Neptunus, Pluto, Minerva, Mars…
Ja täällä Pantheonissa niitä palvottiin, joten tunnenko nyt olevani juurillani? En kyllä piru vieköön tunne mitään sellaista, ja on helpottavaa lukea Leif Salménin viime kirjasta (Palatsi Bosporin rannalla, Teos 2005), ettei hänkään usko meidän voivan ymmärtää antiikin monijumalaisesta maailmasta tuon taivaallista. Se on ja pysyy käsittämättömänä.
Mutta jokin kiero juonikkuus Rooman reissuun sisältyy. Tulemalla tänne huomaan ainakin puoliksi matkustaneeni 1960-luvun alkupuolen Suomeen ja kouluun, jossa sivistyksen alkeita koristeltiin tällä mihinkään liittymättömällä rihkamalla niin, että 2 000 vuoden takaisen italialaisen kaupungin historia tunnettiin paremmin kuin Porin taikka Rauman historia.
Jälkimmäiset olivat kotikulmilla, mutta sivistymisen tulos oli, että nekin muuttuivat vähän vieraiksi, historiaan kuulumattomiksi.
Tiiraan oculuksesta tulevaa valoa, niin kuin tiiraavat ympärillä kymmenet muutkin ihmisen taikka kameran silmät ja ihmettelen, oliko historianopetuksen tarkoituskin irrottaa maalaispoika juuriltaan ja kouluttaa hänet kelpo virkamieheksi, mikä ilmeisesti vaati harhakuvitelmaa antiikin ymmärtämisestä ja todellista kyvyttömyyttä ymmärtää kotikulmien historiaa.
Yhtä kaikki, ne olivat unohtumattomia vuosia, ikävä kyllä, joten totta kai pakkasin Mantere–Sarvan reppuuni, oppaaksi ensimmäiselle Rooman-matkalle. Ehkä sillä jopa pärjää täällä?
Selailen kirjaa ja erityisesti kuvaa, jota koskaan en ole unohtanut.
Mikä noissa kasvoissa kuvasti Rooman rappiota? En ikinä ymmärtänyt sitä; senaattori Sulla näytti ihan tavanomaiselta, vähän kuin yhdeltä tutulta herastuomarilta. Silti muistin Sullan ja Rooman rappion merkit heti, kun Colosseumin laidalla näin legioonalaiseksi pukeutuneen miehen, joka savuke suussa jutteli kännykkään.
Silmäilen kirjaa, ja nyt sen arvomaailma melkein häkellyttää. Kaikki antiikin tarinat näyttävät olevan kasvatusta urhoollisuuteen ja vaatimattomuuteen… Joskus on tuntunut kummalliseltakin, että kun Eurooppa todella yhdentyy, vanhaa eurooppalaista yleissivistystä ei enää pidetä erityisen tärkeänä, mutta eipä taideta pitää antiikin arvomaailmaakaan?
Ja vaikka Rooman väitetään olevan ikuinen kaupunki, ei sielläkään ihan Mantere-Sarvalla pärjää.
Reppuun kannattaa siis poimia pari tuoreempaa: Näe ja koe Rooma (Tammi 2005) tarjoaa hyvät kartat ja perusjutut ravintoloista, ajanvietteestä ja nähtävyyksistä, ja Pirkko Peltonen-Rognonin Italia vuonna nolla (WSOY 2005) on ammattitoimittajan sujuva katsaus siihen, mitä Silvio Berlusconin maassa nyt todella tapahtuu.
On Roomassa Piazza Navona, ajosirkus muinainen…
Reumasta kärsivä Joel Lehtonen viihtyi Rooman lämmössä, ja hänen illuusioton runonsa antaa yhä näkökulmaa sekä Gian Lorenzo Berninin suihkulähteeseen että vanhenevan miehen sielun poltteisiin. Hyvästijättö Lintukodolle -kokoelma ilmestyi 1934, samana vuonna jona Lehtonen hirttäytyi.
Runossaan Lehtonen on joutunut Piazza Navonalle yöllä – kai hiukkasen juovuspäin, joten kun tulemme keskellä päivää torin laidalle jäätelölle, runon tunnelma kieltämättä tuntuu etäiseltä. Lehtonen ihailee Berninin veistosta – työ sensualistinen, herkkä ja leikkivän vallaton – muistaa kuollutta rakastettuaan, ja kun aamumaljaansa sitten yökulkija baarissa juo, hän löytää hetken lohtua vieraasta, viisaasti katsovasta naisesta…
Berninin veistos niveltyy Lehtosen kokemuksiin, ja miksei niin voisi käydä vieläkin, mutta nyt Neljän joen suihkukaivo, Fontana dei Fiumi, on sivuosassa. Pääosassa torilla ovat afrikkalaiset kauppiaat, jotka myyvät kaikkea sitä roinaa, mitä maailman kaikilla toreilla trokataan ja mitä kukaan ei koskaan näytä olevan ostamassa. Ehkä täältä ei löydy väärennettyä Pradon laukkua mutta väärennetyt Guccin aurinkolasit taatusti.
Ja paitsi myyjät ovat myös markkinat sikäli mustat, että kun jostakin kiirii sana poliisin lähestymisestä, tavarat katoavat nyytteihin ja kauppiaat väkijoukkoon vain palatakseen ennen pitkää takaisin. Piazza Navona on edelleen ajosirkus.
Vuosikymmeniä Roomassa asunut tuttava valittaa katkeran hilpeästi, miten kaupunki on muuttunut. Se on nyt siistimpi, kun jätteitä ei enää viskota ikkunoista kaduille, mutta toisaalta ”laittomat maahanmuuttajat, afrikkalaiset ja albanialaiset, vievät leivän italialaisilta taskuvarkailta ja prostituoiduilta!”
”Muistan ikuisesti, miten italialaiset tytöt ennen aikaan odottivat kaduilla nuotioilla. Niitä oli vaikka kuinka paljon siinä, missä nyt on Termini Caracalla.”
Rooma on talvisin kostea ja kylmä, ja samoja nuotioita voi nähdä vaikka Fellinin Rooma-elokuvassa. Oikeasti niitä ei tietysti näe enää missään.
Roomassa lähes jokainen valittaa siirtolaisista; silti heidän määränsä lisääntyy koko ajan. Eurooppa vuotaa pitkiltä merirajoiltaan, ja jokaisella taksikuskilla on asiantilalle myös selitys:
”Joku heistä hyötyy. Ei heitä muuten olisi.”
Varsinaisen rikollisen rahan liikkeistä on vaikea tietää, mutta hyötyjiä ovat ainakin varakkaat vanhukset. Nyt on helppo palkata laiton albanialainen omahoitaja lykkimään rullatuolia kaupungilla.
Vain Vatikaanin jonossa ei laittomia siirtolaisia olettaakseni näy, ja paremmin kuin vanhat romanus sum -iskulauseet he saattavat tuntea brittiläisen bändin Pop Will Eat Itself, joka siirtolaisia puolustaessaan mukaili Kennedyä: Ich bin ein Ausländer – Olen ulkomaalainen.
Mutta entä Berninin työ, tuo sensualistinen, herkkä? Ei sitä enää mahdu Lehtosen tavoin katselemaan, tai ainakin tänne pitäisi tulla yöllä, hiukkasen juovuspäin.
Piazza Navonan nykyinen ajosirkus pilkkaa neljän maanosan virtoja kuvaavaa veistosta, ja koko näkymässä on jotakin syvästi tekopyhää ja kaksinaismoraalista, mitä ei heti oikein näe, koska kaikkea kietoo moderni, edistyksellinen ja muodikas suurkaupungin henki ja imago.
Eikä Mantere–Sarvasta, tuosta eurooppakeskeisen historiankirjoituksen unohtuneesta perusteoksesta, ole yhtään apua.
”Ehkä ei olisi kovin kivaa asua keskellä historiaa”, virnistää amerikkalainen nuori mies Capitoliumin portaiden päässä katsellessaan Forumin rauniota. Ehkä ei olisikaan.
Rooma on kiehtova ja hämmentävä, ja on vähän vaikea sanoa, mitä muutamasta päivästä muuta jää käteen kuin päätös tulla kaupunkiin ajan kanssa. Myös Vatikaani on hämmentävä. Palatsivaltio on kooltaan 44 hehtaaria, pienehkön maatilan kokoinen, joten siihen nähden on ehkä luontevaa, että paavien vanha makuuhuonekin on tilavuudeltaan yhtä suuri kuin rintamamiestalo.
Sellaisessa öiden ei uskoisi ahdistaneen, vaikka elämäntapa-poikamiehiä saattoi ahdistaakin. Ehkä lohduksi Rafael maalasi makuuhuoneen kattoon ne kuuluisat enkelinsä, jotka ovat antaneet muodon myös laulaja Pekka Ruuskan ikävälle.
Ja juuri makuuhuoneessa iskee täysin järjenvastaisesti vanha luterilainen kiukku. Vatikaani on aika vastenmielinen, ja tuntuu, että nyt on aika heittää rukous nasaretilaisen puusepänpojan suuntaan ja toivoa, että ikimaailmassa ei maltalaisten ja muiden pyrkimys toteudu eikä tämä arvomaailma nouse Euroopan unionin perustuslakiin saakka.
Katsastamme antiikin veistoksia, joiden voima ja suoruus on vavahduttavaa, ja siirrymme Pietarinkirkkoon, jonka suuruus on amerikkalaisillekin tavoittamatonta. Jono Johannes Paavali II:n arkun ääreen on kuukausien jälkeen yhä pitkä. Sitä ei tee mieli kommentoida; yllättäen vain tekee mieli palata Pantheonin yksinkertaiseen valoon. Siksikö sitä voi ihailla, ettei sitä käsitä?
Mutta kyllä Vatikaaniinkin tekee mieli palata, ja ehdoton syy on Michelangelon maalaukset. Niille mitkään kuvajäljennökset eivät tee oikeutta.
Etelä-Euroopan kirkoissa on usein outo kalman ja luidenpalvonnan henki, jota tulee ajatelleeksi, kun katsoo Michelangelon maalauksia vahvoista ja alastomista, elävistä ihmisistä. Ehkä siksi, ehkä jostakin muusta syystä, mestari itsekin näyttää Mantere–Sarva II:n kuvassa kovin kiukkuiselta:
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:
Sivun alkuun | Tekstit
12/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute
| www.pellervo.fi |