Kodin Pellervon kotisivulle


Uusin lehti
Uuden lehden sisältö
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

JOULUKUU, 15.12.2005

Olen kotona

Kaukana kaikesta. Kauppa- ja postireissu vaatii 40 kilometriä Nellimiin. Asiantynkä viranomaiselle Ivaloon vie kokonaisen päivän. Kämpän ikkunassa kynttiläntuikku, jossakin poron kellon hento kilkutus. Hiljainen pihapiiri. Mutta täällä asuu joku!

Tsurnuvuonon viimeinen perukka Inarin järven koillisosassa on erämaan eläjä Terva-Pekan oma koti ja vapaaehtoinen valinta. Mies on juuri sen näköinen pöydän päässä kuin Lapin äijän olla pitää: hiestä ja ylimääräisestä nesteestä tyhjäksi puristettu kairan kiertäjä.

”Ei ole koskaan ollut ylipaino-ongelmia, eikä tule”, Terva-Pekka vakuuttaa. ”Ihmiselle riittää, kun on ruokaa. Suolaa, sokeria ja jauhot kauppareissulta. Vettä on molemmin puolin kenttää, puhdasta Lapin koskivettä kahviin ja saunan kiukaalle. Porot, kalat ja hillat löytyvät nurkan takaa. En ole täällä viihtymässä, olen kotona.”

Äijän sormissa sätkä seuraa toistaan ja silmät tutkivat terävinä. Täällä kun tähän aikaan vuodesta ei juuri vierasta kohtaa, turistitkin eksyvät vasta keväthankien ja valon myötä, ja moni kohtaa täällä elämänmuodon, jota ei luulisi enää olevan.

Nurkassa hehkuu vanha rautauuni ja katossa Tilley-lamppu. Ei ole koolla pilattu neljä kertaa neljän elonpiiri. Täällä kierrätys on ollut muotia ennen kuin sana edes keksittiin. Siitä merkkinä narunpätkät, korkit, paperit ja mitä erilaisimmat tilpehöörit seinillä ja työkalut kämpän ainoalla pöydällä.

”Hyvää ei ole missään, huonoa on aina mukana. Miksi kaiken pitää olla suurta ja komeata? Eihän sitä pysty ihminen hallitsemaan, ei tässä iässä enää liikepaikat innosta. Elettyä elämää on jo sopivan matkaa yli seitsemänkymmenen. Aikaisemmin sitä jaksoi lähteä vaikka kaljalle kesähelteellä 40 kilometrin päähän Sevettijärvelle. Karttaa en matkalle tarvitse, ihmisen täällä on tiedettävä mistä ovista kulkee ja minkä oven avaa.”

Tervaniemen suku on vaeltanut porojen kanssa Jäämeren rannalta talvisotaa pakoon Tsurnuvuonoon. Niistä ajoista Terva-Pekka ei muista kuin ainaisen lähtemisen ja pitkät pysähdykset karujen tunturikoivikkokojen suojissa.

Täällä tätäkin päivää hengitetään luonnon tahdissa; lähteminen kauppareissulle voi kestää aikomuksineen useamman päivän, ja silloin Terva-Pekalla on sanojensa mukaan jo kiire. Matkalle lähdetään talvella moottorikelkalla, kesällä Inarinjärveä pitkin veneellä.

Aikaisemmin liikuttiin talvella porokyydissä ja postiveneellä. Nyt kun porotilat on paketoitu ja ihmiset naapureista menneet maalikyliin, apu löytyy kännykällä haaverin sattuessa. Ja kun luonto oikein hurjistuu, tehdään tulet ja käydään porontaljalle yön yli rauhoittumaan.

Erämaan eläjästä huokuu luja usko omiin kykyihin ja usko ympärillä olevaan. Rauhallisuus, kiireettömyys on miehen toinen nahka. Kuinka moni meistä pystyy elämään näin luonnon armoilla?

”Jokainen löytää uskossaan pirun jos kaikkea rupeaa kuuntelemaan. Ei sitä pirua pidä lähteä etsimään. Uskon kaikkeen mitä näkyy tästä ikkunasta. Ei täällä ole pelkoa, maalikylillä ei tiedä, mikä ampuja tulee vastaan. Täälläkin kerran viuhahti ja osui tuohon kämpän seinään. Ajattelin ensin ottaa raudan tuosta oven pielestä. Luovuin kuitenkin enkä alkanut. Siitähän minä olisin linnaa istunut”, Terva-Pekka tuumii.

”Pieni kullanruskea pystykorva Nätti on minulle hyvä vahti ja ikuinen kaveri. Seurakoira se on kairassa niin kuin porotkin. Niille kun hiljaa puhuu, ne tykkää. Minut ne tuntee jo kaukaa äänestä ja hajusta.”

Miten ihminen täällä kestää itsensä kanssa?
”Minä olen kasvanut yksinäisyyteen. Olen yksinäinen penikka. Lähin naapuri Paltto Veikkokin tuolta parin kymmenen kilometrin päästä on lähtenyt Ranskaan kaamoksen ajaksi. Minun ei tee mieli maailmalle lähteä. En ole Helsingissäkään käynyt. Sotaa kävin paossa Kalajoella ja kerran vaihtamassa junaa Tampereella, silloin tosin oli matkaseuraa”, muistelee Terva-Pekka.

Yllättäen Pekka kysyy itseltään hitaasti ja filosofioiden, mikä on kaukana ja mikä lähellä? ”Se on siitä kiinni mihin katsoo ja mihin päin selkä osoittaa.”

”Ivalossa käyn muutaman kerran vuodessa. En viihdy siellä, meteli ottaa korviin eikä uni tule. Autoja kulkee keskellä yötä sitä yhtä
riemukaarta ja ympyrää.”

Tsurnun erämaaneläjä lähtee notkeasti pöydän takaa ulkohuussiin. Liikkeessä on eläimen ketteryyttä ja joustavuutta. Ikkunasta näkyvät kotiporojen hahmot pimeydessä, aitauksen suojissa. Kentällä on useampia varastorakennuksia, seinillä riippuu juttukavereista muistoja: poronsarvia, taljoja ja kantturoita. Omavaraisuus ja kätten taito on täällä hengissä pysymisen ehto. Sitä puuttuvaa rautanaulaa ei hevin lähdetä hakemaan.

Kämpän ovi narahtaa ja pieni mies täyttää kämpän huoneen, jossa piisin, sängyn ja työpöydän ei tarvitse etsiä toisiansa. Sitkeästi roikkuu sätkä suussa, huulet eivät liiku. On tilaa ajatella; tilaa on Lapin muija tänne kairaan suonut. Maailman muutosta Pekka seuraa ääniradiosta, joka hiljakseen ja omaan tahtiinsa puhuu kirjahyllyllä.

”Meno on maailmassa kiihtynyt”, päättelee Terva-Pekka.
”Mikähän se on tuo EU? Ei niin mistään kotoisin. Kaiken pitäisi maailmassa olla samanlaista, pykäliä ja määräyksiä peräjälkeen. Täällä Lapissa EU pykälineen on vienyt monelta leivän. Tulkoon EU-herrat porojen seuraksi jänkälle. Poro menee minne tahtoo, ei kulje direktiivien perässä.”

”Täällä kuljetaan porojen ehdoilla – ja mitä herrat edes tietää porojen teurastuksesta? Ei mitään, vaikka luulevat. Poronhoitokin on mennyt väärinpäin pykälien takia. Hinnat laskeneet”, mies tuhisee ja ihmettelee saman tien: ”Toisaalta, mihin minä täällä rahaa tarvitsen?”

Päästään puhumaan Inkasta, Pekan nyt jo pois menneestä naisesta. Mutta rakkaus on erämaan erakollekin vaikea asia.

”Pölkyt sen morsiamen pitäisi saada halki, oikeaoppisesti tulet hellaan ja vesi saunaan. Työtä vuonon perukoilla on tehtävä. Vaan osasihan Inka, porotkin tunsi. Elämänsä oli niiden kanssa laavuilla ollut. Ruokoa Inkan kanssa tuotiin järvestä porojen eväiksi. Nyt sekin on hoidettava omin voimin, niin kauan kuin jaksaa.”

Eränkävijän äänestä kuuluu kaipausta ja ikävää. Puheen rytmi hidastuu entisestään, näistä asioista puhutaan tässä kämpässä kiertoilmaisuin.
”Tähän kun saisi jäädä loppuiäksi ja vielä terveyttä piisaisi hetken. Se riittäisi minulle, ja luontohan täällä hengittää minunkin jälkeen.”

Hernepurkin päällä kynttilä vähän lepattaa, kun yksinkertaisista ikkunoista käy tunturituuli. Kaamoksessa on valoa enemmän kuin tiedetään.

TekstiSeppo Konttinen
Sähköposti


Sivun alkuun | Tekstit 12/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |