Kodin Pellervon kotisivulle


Uusin lehti
Uuden lehden sisältö
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

TAMMIKUU, 19.1.2006

Porkkala saatiin takaisin


Siuntionjoen Sjundbynkosken vieressä, asemakylän itäpuolella on ollut tämä komea Sjundbyn kartanolinna jo 1500-luvun puolivälistä lähtien. Se on kuulunut Tott-, Sparre-, Creutz- ja Adlercreutz-suvuille. 
Yhdentoista vuoden ajan isäntänä oli puna-armeija. Sillan takana rakennusten seinissä on runsaasti venäläistä kirjoitusta.
Kuva Risto Lounema

Neuvostoliitto perusti vahvan merisotilaallisen tukikohtansa Porkkalaan, Suomen pääkaupungin kylkeen. Tammikuun 26. päivänä tulee kuluneeksi 50 vuotta alueen palauttamisesta. Tapahtumat muistetaan, monestakin näkökulmasta. Risto Louneman kokemukset Porkkalanniemestä ovat omakohtaisia, ensin koulupoikana, sitten kuvaajana ja toimittajana.

Mitäkö tiedän Porkkalasta, Kirkkonummesta? Pian puolen vuosisadan aikana olen käynyt siellä satoja kertoja, olenpa asunutkin mierona neljänä kesänä.

Luontoakin rikastuttavampia ovat olleet ihmiset, joihin olen tutustunut, muutamien kanssa ystävystynytkin, vaikka he kaikki ovat puhuneet vierasta kieltä ja heidän kulttuurinsa on ollut pääkaupunkilaisnuoren vinkkelistä erilaista.

Pala maailmanhistoriaa

Talvella 1955–56 kierteli pihlajissa paljon tilhiä. Kuvailin niitä ja kävin siinä sivussa lukiota. Yhtenä tammikuun päivänä Porkkala sitten iski minunkin tajuntaani. Isä kertoi saaneensa käskyn osallistui sotilaskomennuskuntaan, joka marssisi luovutuksen jälkeen vuokra-alueelle.

Kivenlahden sillalla oli ollut paljon lehtimiehiä. Kyseessä oli kansainvälinen mediatapahtuma: sillalla tehtiin maailmanhistoriaa. Vuosia myöhemmin kuulin, että oli siellä ollut yksi nuorimies, joka puomin noustua oli lähtenyt painelemaan kohti Kirkkonummea.

Isä palasi pian tältä komennukselta. Vuorossa oli äitini. Hän oli kansakoulunopettaja, jolla ei ollut työpaikkaa, koska olimme äskettäin muuttaneet Helsinkiin. Häntä tarvittiin, sillä palaavien perheiden lapsille piti antaa opetusta. Hän ryhtyi Tolsan koulun opettajaksi syksyllä 1956. Seuraavaksi vuodeksi hän sai paikan Helsingistä.

Tolsassa oli 12 alakoulun ja 11 yläkoulun oppilasta. Lisäksi oli keittäjä. Muistelen, että äiti vietti yleensä viikon koululla, josta kävimme hakemassa hänet kotiin rätti-Sitikalla. Reissu oli mielenkiintoinen, kuin matka ulkomaille. Kaikki näytti hylätyltä, ränsistyneeltä.

Punainen alakoulun rakennus sijaitsi Drusibackenissa, jonka alta nykyinen tie 51 kulkee. Siihen aikaan Helsingistä tultiin Kivenlahden sillan kautta Jorvakseen, josta vanha tie kiemurteli kirkolle. Ennen sitä käännyttiin Heikkilään ja ajettiin mutkaista ja historiallista Rävelin tietä pari kilometriä.
Koulurakennuksessa oli toiminut vuokra-aikana apteekki. Kummastusta herätti, että opettajain huoneen lattiassa oli aukko. Siitä oli ulostettu kellariin. Sitä varusmiehet olivat ammentaneet tyhjäksi viikkokauden.

Seuraavana syksynä Tolsassa oli jo ahdasta. Oppilaita oli 57. Ennuste lupasi rutosti lisää. Kunta korjautti pitäjän vanhimman, 1871 rakennetun koulurakennuksen, Heikkilän. Sinne palkattiin syksyllä 1958 kaksi nuorta ruotsinkielistä naisopettajaa. Heistä toisen esittelen myöhemmin.

Linnut, ne linnut

Helsingin lintupoikien keskuudessa liikkui tieto, että Porkkalassa oli talvisin paljon pöllöjä ja jopa muutama kotka. Tunsin luontohenkisen automyyjän, jonka kanssa kävimme kahlaamassa hankia kotkan nähdäksemme. Onni ei potkinut. Retket kyllä jäivät mieleen, mutta muista syistä. Kerrankin Mersu – ajettiin kesäkumeilla – suistui ojaan Heikkilässä tiukassa alamäen mutkassa suuren navetan kohdalla. Toisen kerran juutuimme kinokseen Friggesbyn peltoaukealla puna-armeijan lentokentän kohdalla. Sen kiitorata oli muuten päällystetty teräslevyillä. Tätä pidemmälle tietä ei aurattu.

Kevätreissut geologian opiskelukaverini Tapio Mikkolan kanssa Porkkalanniemen kärkeen olivat eksoottisia kokemuksia. Seurasimme arktisten hanhien muuttoa ja asuimme Sopu-teltassa. Muistaakseni 1961 teimme ensimmäisen retken, ja muutto olikin vilkasta. Palatessamme kohtasimme polun varrelta savuavana rauniona Nedergårdin tilan päärakennuksen. Paikalla on nykyisin ulkoilualue.

Noina keväinä Kärjessä kävijöitä oli vain muutamia. Nykyisin heitä on satoja kerralla. Ennen kuljettiin bussilla, jonka kääntöpaikka oli siinä, missä se on nytkin. Vuoroja oli vain muutama viikossa. Ajat ovat muuttuneet. Lintujen muuton kulkiessa kiivaimmillaan toukokuun 20. päivän tienoilla täyttävät henkilöautot kaikki paikat.

Tähän luonnonilmiöön liittyy minunkin ensimmäinen retkeni pikku-Fiiulla keväällä 1963; tien loppuosa oli niin pahasti kelirikon runtelema, että auto piti jättää Porkkalan kaupalle.

Se on muuten puoti, josta Junnu Vainio on tehnyt hellyttävän laulelman. Siinä toistetaan, että samat on evväät Soomen ja Vennään, pojat kun olivat soutaneet Virosta meren yli ruokaa hakemaan ja todenneet kaupan ikkunat umpeen naulatuiksi.

Hirvien tuttavaksi 

Saatuani opinnot päätökseen päätin ottaa hajurakoa lintupoikiin. Jo ihan alusta lähtien olin kuvannut jokaisen Porkkalassa kohtaamani hirven. Niitä oli siellä selvästi enemmän kuin muualla. Ne olivat lisääntyneet nopeasti, kun vuokra-ajan jälkeen suomalaissotilaat olivat ampuneet kulkukoirat, joita sanotaan kertyneen ”autokuormittain”.

Päätin paneutua hirviin. Ostin tarkoitukseen metrisen peilitelen, joka olikin kova sana. Enemmän kuitenkin surisutin Beaulieu-merkkistä filmikameraani. Otoksista tein 1972 television Ihmeellinen luonto -sarjaan ensimmäisen dokumenttini, nimeltään Hirvi.

Ilman paikallisten apua en olisi filmiä saanut aikaan. Tutustuin riistanhoitoyhdistyksen toiminnanjohtajaan Algot Rehniin. Hän järjesti minut sellaisiin jahtiporukoihin, joissa kuvaamiseen tarjoutui parhaat mahdollisuudet.

Hirvihommat sujuivat kommelluksitta, mutta heti kun matkustimme Itä-Afrikkaan Turkanajärvelle, seitsenmetrinen niilinkrokotiili oli yllättää meidät!

Erinomainen hirvikeidas oli Saltfjärdenin kosteikko Gunnarskullan ja Estbyn välissä Räävelintien länsipuolella. Sain luvan pystyttää telttani Estbyhyn Fräsarsin kartanon entisen kanalan kivijalalle. Yhäkin isäntä Hans Öfverström muistelee HPY:n puhelinmonttöörien ilmeitä, kun he tulivat huhuilemaan, kaksi eri kertaa, että onko todella tarkoitus vetää puhelinlinja kanalaan. Oli, ja puhelin soi siinä vielä seuraavanakin kesänä.
Kabanovin sotatie

Fräsars sijaitsee komealla paikalla. Siinä toimi panssarirykmentin esikunta, jossa komentoa piti eversti Batalgin. Hän ei nappaskengissään saveen astunut. Hänen vaununsa sen sijaan mylläsivät vuosisataisen kulttuurikylän pellot pohjia myöten niin, että kallioihin ajoteiden kohdalle syöpyivät syvät urat.

Paljastui, että Fräsarsin isäntä Hans Öfverström oli se nuorimies, joka katosi omille teilleen Kivenlahden sillan mediatapahtumasta puomin noustua. Hän kertoi piileskelleensä synnyinpaikkansa Kärraksen katon alla muutaman yön lapsuuden muistojen keskellä.

Kotitalosta ei ollut enää asuttavaksi. Lisäksi aivan sen vieritse oli rakennettu nupukivillä päällystetty sotatie. Se tunnetaan Kabanovin tienä, tukikohdan komentajan, kenraali Sergei Ivanovits Kabanovin mukaan. Perhe osti läheisen Fräsarsin, joka oli ollut suvun hallussa vuodesta 1665.

Kartanon emäntä sattuu olemaan toinen niistä nuorista opettajattarista, jotka palkattiin ensimmäisinä kuntaan 1958. Hän on pitkän elämäntyön tehnyt Margareta Wadenström, sittemmin Öfverström, Hansin puoliso.

Estbyn teltasta siirryin hirvi- ja lintukosteikon itäpuolelle Gunnarskullaan Räävelintien varteen. Sain yöpyä kartanon puutarhurin tyhjilleen jääneessä mökissä aina etelässä ollessani – asuin perheineni Rovaniemen lähistöllä – ja käydä kuvaamassa valtion lehmiä.

Muistan kuinka isäntä, iäkäs rakennusneuvos Alex Malmsten usein odotti minua kesäaamuisin kolmen jälkeen lähteäkseen mukaan hirviä kiikaroimaan. Myös hänelle se oli mieluisaa ohjelmaa.
Muutos näkyy

Pian kaksi vuotta sitten vietin 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Perhe sanoi, että vaikka olet Suomen ja Lapin kolunnut, oikea juhlapaikka on Porkkalanniemi.

Ystävien kanssa sinne tilausbussilla mennessä tuli katseltua näkymiä. Edellisestä bussimatkasta oli yli 40 vuotta. Tavattomasti, uskomattomasti on Porkkala muuttunut siitä, millaisena sen minäkin näin pian palautuksen jälkeen.

Kehitys sen kuin kehittyy. Lähes tuhatvuotiset kulttuurimaisemat muuntuvat, metsät sirpaloituvat, rannat mökittyvät ja asutus tunkeutuu kaikkialle. Suurimittaista teollisuutta on monessa paikassa. Liikenne on vilkasta.

Ruotsinkielinen alkuperäisväestö on jäänyt vähemmistöksi. Mutta vanhat tavat ja kulttuuri ovat säilyneet. Nyt, vanhempana, osaa olla kiitollinen, että on hieman päässyt kaikesta tuosta osalliseksi.

TekstiRisto Lounema
Sähköposti


Sivun alkuun | Tekstit 1/06 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |