Lapsen ensimmäinen koulukirja ei unohdu aikuisenakaan. Sen huomasivat 1920–1940-lukujen kasvatit, jotka löysivät vanhat aapisensa Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista ja vaipuivat hetkessä kansakoulumuistoihin.

"No nyt se löytyi", hihkaisee tamperelainen Tapio Somero ja poimii iloisena hyllystä vanhan koulukirjan, jonka kannessa aapiskukko taluttaa pientä poikaa ja tyttöä koulutielle.

Tapio on juuri tunnin verran tutkinut Tampereella Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin yli tuhannen niteen aapis- ja lukukirjakokoelmaa ja etsinyt sitä aapista, jota hän tavasi ensiluokkalaisena Ylivieskassa vuonna 1943.

"Tämä on varmasti minun aapiseni: Kodin ja koulun ensimmäinen kirja. Muistan vielä melkein jokaisen kuvan", Tapio naurahtaa selaillessaan Martta Wendelinin kaunista värikuvitusta. O-kirjaimen kohdalla hän pysähtyy.

"Tämä sivu oli tärkein: On-ni on Oi-van o-ma ve-ne", Tapio lukee.

"Oiva-pojalla on kuvassa niin komea purjevene, että minunkin alkoi tehdä sellaista mieli, vaikkei Pohjanmaalla ollut järviäkään. Mutta kuvasta sai hyvän mallin, jonka avulla rupesin venettä kyhäilemään."

Jotain samanlaista koki myös Tapion tuttava Heikki Tommila.

"Minun lukukirjassani venettä rakentaa Jussi J-kirjaimen kohdalla", Heikki esittelee Aukusti Salon Uutta Aapista, jolla hän aloitti koulutiensä Korpilahdella vuonna 1935.

"Olin kuvan Jussille oikein kateellinen, koska hänellä oli työkalut, verstas ja mahdollisuus tehdä hieno vene."

Kun vuodet vierivät, elämä viskasi Heikin ja Tapion Tampereelle, missä he eläkepäivillään tutustuivat toisiinsa seurakuntien lähimmäispalvelukeskus Mummon Kammarissa. Sieltä he ja neljä muuta mummoa ja vaaria lähtivät yhdessä etsimään vanhoja aapisiaan.

Aapelus kylpee eväsmaidossa

"Tervetuloa", toivottaa toiminnanjohtaja Kaisu Rättyä Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin eteisessä kuudelle aapismatkalaiselle.

"Instituutti on saanut vanhat aapiset ja lukukirjat lahjoituksina ja niihin saa kuka tahansa ihan vapaasti tutustua aina kun kirjastomme on auki", johtaja kertoo ja opastaa oikeaan hyllykköön.

Ensimmäisenä oman oppikirjansa löytää Aune Koutonen. Kirjan kannessa aapiskukko osoittaa karttakepillä tiedon puuta, jonka lehdet kasvavat kirjaimia. Siviä Heinämaan Aapinen, Alakansakoulun lukukirja I ilmestyi vuonna 1928.

"Samana vuonna aloitin kouluni Nokian Siurossa ja osaan yhä ulkoa aapiseni runoja", Aune juttelee ja löytää runoista rakkaimman: "Äidin pieni armahainen koulutietä tepsuttaa. Silmä sirkku, mieli virkku, oppii työtä uutteraa. Kulje kera enkelten, äiti muistaa hellien", Aune lausuu. Ja muistaa, että taiteilija Venny Soldan-Brofeldtin kuvitus kuohutti ekaluokkalaisen tunteita.

"Hän oli piirtänyt äidin armahaisen koulupojaksi, jolla on reppu selässä ja karvalakki päässä. Minusta se oli aivan väärin, sillä kuvassahan olisi tietysti pitänyt olla pieni, soma koulutyttö!"

Aunen mieleen on painunut hyvin myös Immi Hellenin kirjoittama vuorokeskustelu, jossa kukko ja kana jutustelevat aamukahvilla.

"Hyvää huomenta punahilkka! Miltäs se maistuu kahvitilkka?", Aune aloittaa ja samassa Heikki jo jatkaa hänen selkänsä takaa:

"Ah, se on aivan liian kuumaa, kieltäni polttaa, päätäni huumaa."

"Esitin tämän luokkakaverini kanssa jossain koulun juhlassa ja muistan elävästi miten me keikuimme kukkona ja kanana pulpetin päällä", Heikki virnistää.

Kaikki hänen koulumuistonsa eivät ole yhtä hilpeitä.

"Vaikeaahan se koulunkäynti oli ja opettajat ankaria. Erikoisesti muistan, miten hirveän voimakkaasti ja yhteen ääneen meidän piti aapisesta tekstiä tavata paukuttaa."

"Kaikkia pikkupoikia taisivat muut kujeet kiinnostaa paljon enemmän kuin lukeminen. Aapinenkin kastui aina maitoon, kun leikit olivat niin rajuja, että eväspullo rikkoontui repussa", miettii Antti Vehkalahti, seurueen kolmas mies.

"Tämmöistä oli minun lukuintoni", Tapio näyttää vanhasta todistuksestaan. Ensimmäisen luokan jouluna hän luki ja kirjoitti kuutosten edestä, mutta keväällä opettaja piirsi paperiin seitsemäiset. Toisella luokalla karttuneesta taidosta kertovat jo hyvät kahdeksaiset.

"Minulla oli ensimmäisissä todistuksissa jopa niitä tuolia muistuttavia numeroita, mutta opettaja minusta silti lopulta tuli ja rehtorina jäin eläkkeelle. Koulua tulin käyneeksi yksin tein 54 vuotta", tarinoi Antti, joka aloitti koulu-uransa Lavian Riuttulassa vuonna 1946.

Aapiskukkoja jo 1500-luvulla

Aapishyllyjen kirjapaljoudesta Antin silmä poimii sinikantisen kirjan, jota hän istahtaa pöydän ääreen tutkimaan tarkemmin. Juuri tätä Aarni Penttilän Aapiskukko-kirjaahan hän alakoulussa luki. Sen kannessa komeapyrstöinen kiekuniekka röyhistelee ihan kuten Tapion, Heikin ja Aunen aapisten kansissa. Antin kukko pitelee kynsissään kirjaa ja siivellään korillista suklaamunia, sillä aapiskukko todella muni – muulloinkin kuin pääsiäisenä.

"Ainakin minun kaveripiirissäni aapiskukko palkitsi aina, jos oli oikein hyvin lukenut läksyt. Silloin saattoi aapisen välistä löytyä makeinen tai viisipenninen", Antti muistaa. Mutta kuinka kukosta oikein kasvoi lukemisen opettaja ja ahkerien lasten palkitsija?

"Aapiskukko on ollut lukukirjojen symboli iät ja ajat", tietää Kaisu Rättyä. Maailman vanhin säilynyt aapiskukko on painettu puolalaisen aapisen kanteen jo 1500-luvulla.

Suomalaisista aapisista tohtorinväitöskirjansa tehnyt Liisa Kotkanheimo paikallistaa aapiskukon juuria varhaiskristilliseen ja vielä sitäkin vanhempaan kuvakieleen. Muinaisessa Babyloniassa palvottiin aurinkoa ja muistomerkeissä papit rukoilevat idästä ilmestyvien kukkojen edessä. Myös varhaiskristillisistä marttyyrien hauta-arkuista ja -kivistä on löydetty kukonkuvia elämän vertauskuvina. Pohjolassa talon kukko oli jo 800-luvulla tärkeä aamun airut, tappelija ja kotieläin, joka kuvattiin kirkontorneihin luotettavana, pahaa karkottavana vartijana.

"Kukko kirkontornin huipulla on viittaus hengelliseen valoon, jota kirkossa julistetaan. Kun kukko laskeutui korkeuksistaan, sen symbolimerkitys muuttui: kukko esiintyi opettajana", Kotkanheimo selittää väitöskirjassaan Suomalaisen aapisen viisi vuosisataa. Hän arvelee, että palkintoherkkuja tai rangaistusvitsoja jakava aapiskukko perustuu germaaniseen satoperinteeseen, jossa kukko merkitsi hedelmällisyyttä.

Pikku Potamus ei tahdo kouluun

"Voi harmi, mikään näistä kirjoista ei näytä tutulta", huokaisee aapismatkalaisista Aune Maso. Hän ei löydä Instituutin kokoelmista aapista, jota hän 1930-luvulla Vaalassa luki.

"En muista sen nimeä tai kansikuvaa, mutta mikään ei näytä aivan oikealta kirjalta. Parhaiten muistan kouluajoilta ehkä sen, ettei opettajamme eräänä päivänä saapunutkaan tunneille; joku tuli vain kertomaan, että opettaja oli lähtenyt sotaan", Aune juttelee.

Kaisu Rättyä kertoo, ettei vuonna 1978 perustetun instituutin aapis- ja lukukirjakokoelma tai muukaan lasten- ja nuortenkirjakokoelma vielä ole aivan täydellinen, ei varsinkaan vanhimpien kirjojen osalta.

"Siksi otamme edelleen mielellämme vastaan lahjoituksia, mutta niistä kannattaa aina soittaa etukäteen, jotta voimme ensin tarkistaa, puuttuuko meiltä juuri kyseinen kirja. Pystymme säilyttämään kutakin teosta vain kaksi kappaletta", kirjastonhoitaja Päivi Nordling selittää.

"Minun aapiseni ja toisen luokkani lukukirja täältä löytyy: Aarni Penttilän Aapiskukko ja Hyvästi, Aapiskukko", esittelee Laila Uskali, joukon kuudes mummonkammarilainen. Hän aloitti koulutaipaleensa Tampereelta sotavuonna 1944.

"Luin tokaluokkalaisena kotona kertomusta Putte Potamuksesta, joka ei tahtonut lähteä kouluun. Isäni totesi aina, että tuohan on ihan kuin meidän Laila!"

Lukukirja oli huikea elämys

Sekä Laila Uskali että Putte Potamus oppivat vähitellen pitämään koulusta.

"Lukukirjan kertomukset olivat huikeita elämyksiä, joita oikein rakasti ja jotka palaavat nyt ihan elävästi mieleen", Laila miettii ja hyräilee aapeluksestaan sävelmää, joka ihan väkisin pyrkii huulille: "Nytpä tahdon olla ma, pienen mökin laittaja..."

Antin matalampi ääni liittyy lauluun nopeasti, onhan hän lukenut samaa oppikirjaa. Aapinen palveli alakansakoulussa paitsi lukukirjana myös laulukirjana. Ja välillä uskonto-, eläin- ja ympäristöoppaana. Siitä lapset imivät tietoa Suomen ja maailman kirjallisuudesta ja historiasta ja hyvän elämän eväistä.

"Ei meillä minun muistaakseni oikein mitään muuta koulukirjaa ollutkaan kuin aapinen. Se oli sellainen perusteos, jonka varaan kaikki myöhempi oppi rakentui", Antti tiivistää ja löytää kukkokirjastaan koko lapsuusaikansa yhteiskunnan.

"Eletään maalla, missä perhe, luonto, koti, uskonto ja isänmaa ovat kaikille tärkeitä arvoja. Elämä kaupungeissakaan ei ole vielä muuttunut kovin erilaiseksi; autoja on ehkä enemmän, mutta monen kaupunkilaisen takapihalla kasvaa oma possu ja ryytimaa."

"Mutta ihmeellisen hyvin näin kaukaiset, yli 50–70 vuoden takaiset asiat palautuvat meille mieliin", Koutosen Aune hämmästelee ja Antilla on selitys valmiina:

"Me emme lapsina eläneet samanlaisessa kuva- ja tietotulvassa kuin nykyajan lapset. Ei ollut televisiota, videoita tai tietokoneita. Kirjoja, lehtiä ja kuvia näki todella vähän, joten ehkä siksi lukukirja kuvineen ja tarinoineen jäi niin hirveän hyvin mieleen."

"Sitä paitsi ne asiat, jotka on ensimmäiseksi mieleen painettu, sieltä myös viimeiseksi katoavat."

Ja eikös Antin oma aapiskukko mokoma melkein hymyile kirjan kannessa entiselle oppilaalleen.

"Alku työn kaunistaa. Lopussa kiitos seisoo", punaheltta muistuttaa.

Vanhat aapiset ja lukukirjat löytyvät Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutin (SNI) kirjastosta Tampereen keskustasta, osoitteesta Puutarhakatu 11 A, 2. kerros. Kirjasto on avoinna ma klo 13–18, ti ja ke klo 10–15. Kesä- ja elokuussa ma–ke klo 10–15, heinäkuussa suljettu. Lisätietoja: SNI, sähköposti: sni@sci.fi, Internet: http://www.tampere.fi/kirjasto/sni/ tai puhelimitse (03)3141 8400.