MAALISKUU 18 | 3 | 2004

Oikeus, kohtuus ja julkea julkisuus

Onko oikeudesta tulossa sirkus ja sananvapaudesta kauppatavara, joka kuuluu kovimmin ja korkeimmin huutavalle? Jukka Kemppinen, juristi ja runoilija, on ollut mukana julkisuuden melskeessä 40 vuotta. Hän epäröi, mutta huomaa pelkojensa toteutuneen.

Jukka Kemppinen. Kuva Tapani Lepistö

Itse asiassa Jukka Kemppisen kanssa ei ollut tarkoitus puhua juuritaikinalimpusta, ei pussihousuista eikä siitä, miten näyttelijä Peter Franzén noihin housuihin asettuu vaan julkisuudesta, sananvapaudesta kauppatavarana ja oikeudenkäyntien muuttumisesta sirkushuviksi.

Tarkoitus ei ollut puhua haitarijatsin taantumuksesta vaan julkisuuden suurista kaarista, sillä onhan Kemppinen ollut mukana melskeessä 40 vuotta ja onhan hän maalaispoika eli suuren murroksen kokija. Kemppinen täyttää joulukuussa 60 vuotta.

Ja kyllä tästä nykyjulkisuuden yksityisyyttä ja oikeutta mädättävästä maailmasta myös puhuttiin, mutta koska elämässä on myös todella tärkeitä asioita, ne on syytä käsitellä heti. Niin säilyy suhteellisuudentaju.

On nimittäin niin, että kypsässä iässään Kemppinen on havainnut itsessään mieltymyksen kiireettömään ostoksilla vaelteluun, vaikkapa Tapiolan Stockmannilla, ja tästä huomiostaan hän yltyy ylistämään elämää:

"Kun tulee kesä ja menen Savoon mökille, silloin pannaan haisemaan. Voitko rehellisesti sanoa, että maailmassa on jotakin maukkaampaa kuin juuritaikinalimppu, meijerivoi, piimä ja paistetut muikut?"

Eivätkä tietysti mitkä tahansa muikut vaan ne joita myy Savonlinnan Sesto. Limpun on oltava Suur-Savon SOK:n leipomosta.

Puskahuumorin kaava

Muikun oikeat pyynti- ja myyntipaikat on pakko ohittaa, koska niin suureen kysymykseen lehtijuttu ja melkein elämäkin on liian lyhyt. Juuritaikinalimppu on itse asiassa ns. Marskin limppu, joskin joidenkin mukaan Mannerheimia limpussa on vain päämajakaupunki Mikkeli, jossa sitä perinteisesti on valmistettu.

Ja toden totta! Jos rehellinen ihminen joskus on ostanut leipänsä Mikkelistä tai vastaavan limpun vaikka Helsingin Elannosta, vaikea hänen on väittää Kemppistä vastaan.

Ja kun Kemppinen Savon pöytänsä katettuaan vielä löytää hyllystä vanhan Pahkasian Savo-Karjalan matkaoppaan tai muuta syvähenkistä kirjallisuutta, vaikka aitoa puskahuumoria, kokemus näyttää täydellistyvän.

"Puskahuumorin kaava on yleensä se, että pappi ja poliisi juovat viinaa ja hukkaavat housunsa", Kemppinen kiteyttää kesäisen onnen olemuksen professorin arvovallallaan. Määräaikaista informaatio- ja teknologiaoikeuden professorin virkaa hän hoitaa tällä hetkellä Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa.

Joskus Kemppinen vie oppilaitaan mökille saunomaan, ja silloin onneen voi tulla särö. "Vieläkö Lasse Viren on elossa", saattavat nuoret ihmetellä. Kestää hetken ennen kuin Kemppinen pääsee yli sukupolvien kuilun ja muistaa, että "herrajumala, näinhän se oli!"

"Kun koululaisena kävin maalta Helsingissä ja Paavo Nurmi tuli Mikonkadulla omasta liikkeestään ulos, olin aivan järkyttynyt, että hän tosiaan on olemassa. Kyseessähän oli puhtaasti legendaarinen henkilö, ja lapsena muutoinkin kaikki, mikä oli tapahtunut ennen Talvisotaa, oli täysin tarunomaista aikaa."

Muutoin Kemppinen ei usko, että kuusikymppiä olisi jotenkin merkittävä ikä, ja on virkistävää kuulla, miten hän ohimennen ja eteläpohjalaisen uhmakkaasti teilaa sukupolvensa kirjailijat Antti Tuurin ja Hannu Mäkelän: "Tämä ikätovereitteni itsesäälinen alakuloproosa… Kuka sitä jaksaa lukea?"

Eläkkeelle Kemppinenkin jo periaatteessa voisi jäädä – "ja jäänkin" – silloin, kun haluaa, mutta ammattikirjoittaja ei oikeastaan koskaan lopeta. Uutta ei ole myöskään työnteon peruskokemus: "Tunne siitä, että kirjoitan yhä huonommin ja huonommin, on ollut minulla 40 vuotta."

Kokemus ei ole kirjoittajilla ainutlaatuinen eikä Kemppisellä alkuperäinen. Hän muistaa hyvin, miten koulupoikana, saatuaan juttujaan sanomalehteen, "oli reteä olo ja ne tuntuivat kaikin puolin oivalliselta, mutta ei sitä monta kuukautta kestänyt".

Myönteisen ajattelun peruskurssi näyttää siis Kemppiseltä jääneen väliin, joten ei ihme, että hän näkee nykyjulkisuuden, seksin ja väkivallan tauottoman virran, takana ikuiset peruskysymykset, jotka ovat "kuolema, kärsimys ja syyllisyys".

Elämän varjo (1996) oli Kemppisen surukirja ensimmäisen vaimon kuoleman jälkeen, surun ohella täynnä mutkikkaampiakin tuntoja, ja sen hän päätti hyvästelyin: Maailma on sellainen, että et sinä paljon menetä.

No, vuodet ovat kuluneet, Kemppinen on jälleen aviossa, ja painopiste saattaa olla siirtynyt Savon kesäisten nautintojen suuntaan.

Pakko ajatella itse

Jukka Kemppisen ajatuksenjuoksu saattaa muistuttaa juopuneen kimalaisen lentoa, mikä on hyvä tai huono vertaus sikäli, että Kemppinen on täysraitis ja jopa allerginen alkoholille: "Kun opiskeluaikana opeteltiin ryyppäämistä, tulin nopeasti humalaan ja olin monta päivää kipeä, joten ajattelin, että jääköön koko juttu."

Todennäköisesti Kemppisellä kuitenkin on juristin johdonmukainen ajatuksenjuoksu, mutta myös juristin taito sotkea kuulijan odotuksia. Kun kesken suurten ajatusten pitää pienen esitelmän pussihousujen merkityksestä ihmisen kävelytavalle, saattaa kuulija sekaantua punaiseen lankaansa.

Tiettyä uhmaa on salaivankin takana. Kemppinen huomauttaa parista entisestä kirjailijaystävästään – jääkööt nimet mainitsematta – että he ovat niin älykkäitä, että heiltä kestää vain muutaman sekunnin ymmärtää vaikeakin asia väärin.

"Kuule, Jukka, minä olen niin tyhmä mies, että minun on ollut pakko elämässäni ajatella hirveästi ihan itse", vastasi puolestaan muuan psykiatrituttava Kemppisen ihastellessa jotakin tämän ajatusta – ja tämä asenne ilmiselvästi miellyttää Kemppistä.

Pientä hämmentyneisyyttä Kemppinen aiheuttaa myös ryhtymällä kesken kaiken laulamaan. Näin se tapahtuu: ensin hän kertoo oppilaidensa ihmetelleen, oliko professorikin mukana Vanhan valtauksessa, mihin hänen oli pakko sanoa, että lapsikullat, ei mitään vanhan valtausta koskaan ollutkaan, ja "minä olin töissä tai hoitamassa lapsia".

Tästä ajatus loikkaa Pentti Linkolaan, joka on "seinähullu", ja muihin maailmanlopun saarnaajiin: he ovat "televisioevankelistoja, joilla on keinot saada ihmiset parkumaan. Jotkut käyttävät niitä vilpittömästi, jotkut vilpillisesti".

"Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän näyttää, että maailmassa on aika vähän jyrkkiä käänteitä, ja silloin kun käänne tapahtuu, Matti Klinge ei ole paikalla kuuntelemassa historian siipien havinaa. Käänteen tuntee siitä, että kukaan ei huomaa mitään ennen kuin myöhemmin."

Televisioevankelistoista ajatus siirtyy median mestareihin, Adolf Hitleriin, Josef Staliniin, Mao Zedongiin – "ja sitten piste, ja uusi kappale: Theodor Roosevelt, Winston Churchill…"

Ja niin muistuukin median valtiaista mieleen neljä pitkätukkaista poikaa Liverpoolista, Beatles, josta Kemppinen 1960-luvun alussa ennusti isälleen ja kollegalleen Kullervo Kemppiselle, että ei niitä kohta kukaan muista! Ja loistava Elvis, joka varasti kahden päähän potkitun kansanryhmän musiikin! Ja Toivo Kärki ja George de Godzinsky, jotka kopioivat venäläisiä mollivalsseja ja Berliinistä mustalaismusiikkia, ja kohta jo syntyikin Jori Malmstenin ja Kärjen "tositaantumuksellinen haitarijatsi"!

"Ja kuinka moni tietää, että Elämää juoksuhaudoissa on vanha venäläinen sotilaslaulu? Kuinka moni käsittää, että myös Yö Altailla on Japanin sodan aikainen sotilaslaulu, ja moniko huomaa, että Barrikadimarssi on sama biisi kuin Yö Altailla?"

Ja sitten Kemppinen todistaa väitteensä ryhtymällä laulamaan, vaikka kahvila Strindbergin pöydässä ei ole edes juovuttavaa piimää.

Kirkonkylän kivitalosta

Ajatuksen lentoa helpottaa perspektiivi. Kun on sattunut syntymään kuusikymmentä vuotta sitten Kauhavalla, on nähnyt mediayhteiskunnan alkeismuotoja. "Tunsin jo pikkupoikana näitä kuoliaaksi naurattajia ja helppoheikkejä. Sodan käyneessä sukupolvessa oli syvästi alkoholisoituneita miehiä, joiden juttuja pojat istuivat kioskilla kuuntelemassa. Niillä oli rikas sanavarasto ja mielenkiintoisia näkökulmia tuttuihin ilmiöihin."

Ja jos pörssi näyttää paikalta, jossa hyväuskoisilta eli ns. piensijoittajilta viedään rahat, Kemppinen muistaa heti 1950-luvulta "kauhavalaisen kaverin, joka onnistui puhumaan Vaasan tukkukauppiailta suuret rahat kolme kertaa peräkkäin. Aina hän joutui kuritushuoneeseen ja aina tuli takaisin ja uunotti niitä samoja, aika epäluuloisia tyyppejä. Se oli luonnonlahja."

Tuolloin elämä maaseudulla oli vielä lähempänä keskiaikaa kuin 1990-lukua, "ja olen onnellinen, että olen saanut sen kokea", sanoo Kemppinen, joka on kirjoittanut myös runon Pohjanmaa! kuinka sinua vihasinkaan.

"Vaikka olen kirkonkylän kivitalosta syntyisin, meillä oli kaksi hevosta, oli lehmiä ja lampaita. Siihen aikaan suuressa perheessä pidettiin kaikkea. Ruotsinkielen lehtorilla oli talvisin sianruho parvekkeella, ja siitä hän kävi veistämässä pannun pohjalle."

"Siitä elämästä syntyi käsitys yhteisöllisyydestä ja siitä, miten asiat Suomessa ovat syntyneet. Suomi muuttui valtavasti 1860-luvulta lähtien. Ennen sitä täällä matkailleiden raportit ovat yhtäpitäviä: käsittämättömän takapajuinen maa, jonka asukkaat ovat vauhkoja, vastenmielisiä ja kauheita pieremään. Niin kuin Tacitus sanoi, että tuskin löytyy maailmasta toista yhtä surkeaa porukkaa."

Kaikki siis näyttää täysin muuttuneen, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Kemppisessä on hiukan Mika Waltarin Sinuhea, joka ensin saarnaa, ettei ole uutta auringon alla ja sitten johdattaa lukijan aina vain ihmeellisempien seikkailujen keskelle. Muutoksen näkökulma tietysti korostuu, jos kuuluu sukupolveen, joka usein osaa sekä valjastaa hevosen että käyttää tietokonetta.

Elämä on kumma kyllä käynyt vaikeammaksi, kun se on tullut helpommaksi. Sana, seksi ja viina ovat nyt täysin vapaita, toisin kuin 40 vuotta sitten, kun Kemppinen aloitteli uraansa kustannusyhtiö Otavassa, mutta on aivan kuin hohto olisi poissa. Kun tuolloin joku pani kirjaansa v-sanan, lukijat ovat suunniltaan. Kullervo Kemppinen puolusti asianajajana Hannu Salamaa, Jukka Arvo Saloa. Nykyisin kukaan ei jaksa hätkähtää koulutyttöjen tavallisesta kielenkäytöstä.

"Viinan suhteen tarkoitus oli, että sitä juotiin mahdollisimman nopeasti, ja etiikka oli suurin piirtein aliupseerikerholta. Viinan piti olla helppoa ottaa ja koreaa oksentaa", Kemppinen muistaa.

Tästä sentään voi löytää jotakin pysyvää, vaikka nyt lounasaikaan Strindbergillä kukaan ei näytä soittavan työpaikalleen ilmoittaakseen pitkittyvästä lounasta. Toisin oli 30 vuotta sitten. Pysyvää Kemppinen löytää myös siitä häpäisyn kulttuurista, joka vain äkkiseltään vaikuttaa uudelta.

Kuvat Saddam Husseinin poikien ruumiista ja johdonmukaisesti noita-akkamaisena valokuvatusta Anneli Jäätteenmäestä ovat hänestä yhtä ja samaa häpäisyn kulttuuria, joka sekin on jo ikivanhaa: "Mussolini ja hänen rakastajattarensa ripustettiin Milanossa nilkoista porttiin."

Vapautta ja käärmeöljyä

"Minulla on tuomarivuosiltani paljon kokemuksia, että joku on syvästi vastenmielinen, viinalta haiseva, luimisteleva röyhkimys ja mutisee niin hiljaa, että tuskin saa selvää – ja puhuu totta. Ja toinen on miellyttävä ja avoin – ja valehtelee niin, että korvat heiluvat."

Tony Halmeen ja Jäätteenmäen oikeudenkäyntien myötä pää istuntojen televisioinnille on Suomessakin avattu, ja noin Kemppinen kiteyttää ongelman. Televisio korostaa vaikutelmia, mutta ihminen voi olla epäuskottava ja vastenmielinen – ja silti oikeassa.

Kemppistä hirvittää, että joidenkin saksalaisten filosofien 30 vuoden takaiset ennustukset alkavat käydä toteen. Julkisella ja intiimillä, yleisellä ja yksityisellä ei enää ole selkeitä rajoja, ja Kemppisen mielestä on selvää, että kun kerran televisiossa jo pelastetaan sotamies Hytöstä eli käsitellään yksityistä elämää ikään kuin dokumenttina, muutoksilta ei säästy oikeussalikaan.

Lainkäyttö vuotaa tälle muuttuvan julkisuuden alueelle ja "monet hommissa mukana olevat ovat hämmentyneitä, että mitä nyt tehdään, kun oikeudenkäyntien julkisuus alkaa toteutua liian hyvin".

Kemppinen näkee saman muutoksen vielä voimakkaampana elinkeinoelämässä: yksityissektori ja julkinen sektori ovat liukuneet päällekkäin, eivätkä "valtio, järjestöt ja firmat ole enää lainkaan varmoja siitä, kenen on viisainta mikin asia hoitaa".

Entä perustuuko laajeneva julkisuus todella sananvapauteen vai kaupan vapauteen. Juristi-kirjailija on omimmalla alueellaan ja miettii pitkään:

"Sananvapaus ja perusoikeudet menevät tällä hetkellä hyvin kaupaksi, ja ihmisoikeussopimusten allekirjoittamisen jälkeen sananvapaus on kaikin puolin kannekelpoinen asia. Niinpä sen tuotteistaminen on toteutettu myrskytuulen vauhdilla."

"Odotan vain milloin joku ilmaantuu kärryjensä kanssa tuohon Eino Leinon patsaalle ja rupeaa myymään käärmeöljyn ohella sananvapautta, kokoontumisen vapautta ja myös yksityisyyden suojaa. Vain teille, härra! Very cheap for you only!"

"Tarkoitan, että on syntynyt huutokilpailu, ja sillä, joka jaksaa huutaa kovimmalla äänellä, on suurin sananvapaus."

"Ottaa aikansa ennen kuin muistetaan, että taiteen opetusten mukaan räikein markkinameteli on ehkä paras keino houkutella yleisöä, mutta hiljaisuus ja harkinta ovat varmasti parempi keino pitää yleisö."

Oikeussalit ovat tähänkin asti olleet julkisia paikkoja, ja kuka tahansa on päässyt istuntoja seuraamaan, mutta kamerat on karkotettu alkuminuuttien jälkeen. Televisio muuttaa pelin hengen.

"Kun katsojat houkutellaan sellaiseen moodiin, että heitä ei edes kiinnosta miettiä asioiden keskinäisiä yhteyksiä, saatetaan lopulta televisioida istunnoista vain makupaloja."

"Ehkä jopa jätetään tulos kuvaamatta niin kuin iltapäivälehdissä jo käy. Kun jotakin hurjaa tapahtuu, revitään asiasta uutinen toisensa jälkeen, ja kun asiat oikeudessa osoittautuvat mutkikkaammiksi, eikä niistä löydy selvää särmää, juttu unohtuu. Ja rikosasia useimmiten on mutkikas, suttuinen ja surullinen niin kuin elämä yleensäkin."

Kemppisen pelkäämä kammottavuus syntyy siitä, että oikeudenkäynnit muuttuvat viihteeksi, ja aikana jolloin poliitikkojen oikeudenkäynnit puolipilaillen rinnastetaan tosi-tv:hen ja jolloin kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä tosissaan taistelee Itse Valtiaitten tuulimyllyjä vastaan, pelko ei ole aiheeton. "Katsojaa ehkä tyydyttää nähdä Jäätteenmäki oikeudessa ja sitten käännetään kanavaa välittämättä, tuomittiinko hänet vai ei. Se on hälyttävää."

"Jo nyt meillä on sellaisia pubitietokilpailujen kysymyksiä, että onko Jukka Tammi roisto vai ei. Tiedätkö muuten sinä?"

No, ns. Nostokone-jutussa verohallituksen pääjohtaja Tammi sai vapauttavan tuomion – "ja erittäin vakuuttavasti". Epäilemättä moni meistä silti aina muistaa Tammen sukulaisia suosivana kähmijänä.

Kuka kadehtii rikollista?

Kun Kemppinen arvostelee oikeuden televisiojulkisuutta, hän ennakoi tulevaisuutta. Nykylehdet antavat esimakua siitä, mihin verenhimoinen julkisuus voi johtaa; "yhä enemmän näkee vastuullisten ihmisten, siis toimittajien, kirjoituksia, joissa selkeät perusperiaatteet on unohdettu".

"Pahoitin hiukan mieleni, kun äskettäin porukalla paheksuttiin erään Imatran murhamiehen asianajajan esiintymistä korkeimmassa oikeudessa. Minua loukkaa se paheksunta. Oikeudenkäyntijärjestelmän ydin on, että syytettyä on kuultava ja se tarkoittaa, että syytetty saa puhua suunsa puhtaaksi ja että hänellä ei ole totuudessa pysymisen velvoitetta."

"Nyt moititaan asianajajaa, joka puolustaa päämiestään, ja usein moititaan myös syyttäjää siitä, että hän ei riittävästi ota huomioon rikoksen uhrin omaisten etua."

Kemppistä häiritsee omaisten valitus korvausten puuttumisesta. Laki on selvä: valtio maksaa korvaukset, jos syyllinen ei siihen kykene. Ennen maksamista korvauksista on kuitenkin tehtävä oikeuden päätös.

"Jos ihmiset kohdistavat vihansa tuomioistuimiin, he unohtavat, että elämä on täynnä tilanteita, joissa tapahtuu korvaamatonta vahinkoa."

"Rikollisuus on murhenäytelmä, jossa on pelkkiä uhreja. Meillä amerikkalaisen viihteen hengessä elätetään mielikuvia sankaririkollisista, jotka juovat tequilaa palmun alla ja rahaa on paalikaupalla. Tiettävästi tällaisia suomalaisia on alle kymmenen. Enimmät tulevat vapaaehtoisesti takaisin, kun eristäytyneisyys ja elämä palmun alla käyvät niin voimille."

"Kuka kadehtii pahoinpitelijöitä ja varkaita joita tässä meidän ympärillämme liikkuu, ihmisiä jotka tekevät rikoksia päivittäistä huumeannosta varten? Ainakaan minun ei käy yhtään kateeksi."

Ehkä kyse ei ole kateudesta; rikolliset vain halutaan lopullisesti linnaan. Tämäkään ajatus ei lämmitä Kemppistä: "Olen käynyt Yhdysvaltojen turvallisimmissa vankiloissa, ja vaikka kaveri olisi pultilla kiinni lattiassa, huumekierre jatkuu. Yhdysvalloissa on enemmän vankeja kuin Stalinilla oli ikinä, ja vankimenojen takia Kalifornia on menossa kohta konkurssiin... "

"Monilla näyttää olevan myös suuri huoli, että vankiloissa on liian hyvät olot. Olen aika paljon vankiloissa vieraillut, ja voin vakuuttaa, että huoli on aiheeton. Ihmisten on kummallisen vaikea ymmärtää, että jo eläkkeelle jääminen, saati vankila, on monille ylivoimaista, kun ei ole mitään hyödyllistä tekemistä."

Pussihousujen merkitys

Entä ne pussihousut? No, keskustelu – tai Kemppisen puolimonologi, jota vain varovasti voi yrittää ohjailla – on kiertynyt Beatleseista ja Toivo Kärjestä Frans Emil Sillanpäähän ja siihen, miten roolit jäävät ihmisillä päälle niin, että "tunnen henkilöitä, joita on 60 vuotta pidetty lahjakkaina lupauksina", mistä ajatus juontuu valokuviin, jotka hallitsevat muistojamme niin, että Rauni Mollbergin Tuntemattomasta sotilaasta ei pidetty, koska jatkosota nyt kerta kaikkiaan käytiin mustavalkoisena.

Sitä paitsi ei sotaelokuvia ylipäätään enää osata tehdä, koska näyttelijöiltä on hukkunut pussihousujen idea!

"Eilen juuri jollekin selitin, miten miesten kroppa on muuttunut. Haukuin Peter Franzénia ja sanoin, että en aio katsoa Koirankynnenleikkaajaa koirankynnen vertaa."

"Minua niin ottivat päähän Rukajärventiessä ne lukemattomat asiavirheet. Jääkärit osasivat vaivoin ajaa polkupyörällä ja olivat vuorokausikaupalla selustassa ilman konepistoolin lippaita ja eväitä."

"Mutta ennen kaikkea hätkähdyttää, kun ne menevät uimaan. Niillä on nykynuorten kroppa! Salilla hankittu lihaksisto on aivan erinäköinen kuin sodan aikaisilla nuorilla."

"Eivätkä nämä franzenit ja kumppanit edes osaa liikkua niissä vaatteissa. Nehän kävelevät kuin kuset housuissa! Eivät sen vertaa ole viitsineet harjoitella, että olisivat vähän aikaa pitäneet niitä vehkeitä ja tajuaisivat, mikä pussihousujen merkitys on."

Kyseessä siis olivat ylhäältä leveät housut, jotka oli suunniteltu töihin, vaikkapa metsätöihin, missä jatkuvasti piti vaihtaa asentoa. Joustavia kankaita ei ollut, mutta pussihousut toimivat. "Sehän oli loistava keksintö!"

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi

Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |