MAALISKUU, 17.3.2005

Aikain menneitten taa

Kuolanpionit, idänunikot, rohtosuopayrtit, keisarinkruunut ja päivänliljat tuovat terveisiä kukkatarhoista jopa vuosisatojen takaa. Vanhat tutut maatiais- eli perinneperennat ovat kestäviä, vaivattomia ja viihtyvät monenlaisissa puutarhoissa.

Maatiaisperennoiksi kutsutaan sellaisia monivuotisia kukkakasveja, joita on viljelty Suomessa useiden vuosikymmenien, jopa satojen vuosien ajan. Ne ovat joko luonnonlajeja tai hyvin vähän jalostettuja lajikkeita, joita istutettiin ensiksi pappiloiden puutarhoihin ja kartanoiden puistoihin.

1900-luvun alussa maatiaisperennat alkoivat levitä myös maalaistalojen ja mökkien pihamaille. Vuosien saatossa sitkeimmät lajit sopeutuivat kylmään ilmastoomme ja jatkoivat kasvuaan pihalla vielä senkin jälkeen, kun talo oli jo kadonnut paikalta.

Kestävät maatiaisperennat selviävät monenlaisissa olosuhteissa eivätkä vaadi niin paljon huolenpitoa kuin pitkälle jalostetut lajit ja lajikkeet. Monet vanhat kasvit menestyvät paikallaan pitkiäkin aikoja ilman säännöllisiä jakamisia tai uudelleen istutuksia. Lannoitteita ne eivät juuri tarvitse eivätkä taudit ja tuholaisetkaan niitä pahemmin vaivaa.

Hyvä talvenkestävyys ja kilpailukyky rikkaruohoja vastaan tekevät maatiaiskannoista erinomaisia myös kukkaniityille ja luonnonmukaiseen puutarhaan. Vaikka vanhat kasvit eivät aina pärjääkään kukkien koossa ja värikkyydessä saman lajin uusille jalosteille, voittavat ne kukkarunsaudellaan ja helppohoitoisuudellaan monet kilpailijansa.

Pionit kuin kuningattaret

Vanhatkaan pionikannat eivät ole ulkonäöltään kovin vaatimattomia, sillä meillä pitkään kasvatetuista löytyy myös suuri- ja loistavakukkaisia lajeja. Tarhapionin (Paeonia x festiva) valkoiset, vaaleanpunaiset tai tummanpunaiset kukat ovat näyttäviä. Tarhapioni kukkii viikon pari aikaisemmin kuin jalopionit (P. Lactiflora-ryhmä), jotka nekään eivät kaikki ole uutuuksia. Jalopionilajikkeista on kehitelty lukuisia toinen toistaan kauniimpia muotoja satojen vuosien ajan.

Itä- ja Pohjois-Suomen pihoilta tapaa yleisesti kuolanpionia (P. anomala), joka on kulkeutunut meille idästä. Kuolanniemimaalta kotoisin oleva pioni kukkii ruusunpunaisin, yksinkertaisin kukin kesäkuun puolivälin tienoilla, joskus jopa aikaisemmin.

Tummanpunakukkainen kartanopioni (P. x hybrida) on kuolanpionin ja tillipionin (P. tenuifolia) risteymä, aikaisemmin sitä pidettiin tillipionina. Aidolla tillipionilla on vielä hienommat, nimensä mukaisesti liuskoittuneet lehdet ja purppuranpunaiset, yksinkertaiset tai kerrotut kukat; kartanopioni on tätä kestävämpi, nopea- ja reheväkasvuisempi.
Tulipunaa ja hentoa malvaa
Idänunikkojen (Papaver orientale) silkkimäiset, suuret leiskuvanpunaiset tai oranssit kukat tuovat puutarhaan armenialaista eksotiikkaa. Meillä tavataan myös idänunikkoa suuresti muistuttavaa kaukasianunikkoa (P. bracteatum) sekä edellisten risteymiä.

Näyttävä kukinta on ohi parissa viikossa ja vähitellen koko kasvi lehtineen kuihtuu pois puhjetakseen taas eloon seuraavana kesänä. Melkein yhtä häkellyttävän punainen kukinta on palavarakkaudella (Lychnis chalcedonica), jonka juurissa on saponiineja, saippuan kaltaisia aineita. Tunnetumpi saippuakasvi on kuitenkin hurmaavasti tuoksuva rohtosuopayrtti (Saponaria officinalis). Se kukkii pitkään heinäkuulta syyskuulle ja pitää puolensa heinikossakin.

Myskimalva (Malva moschata) ja sitä paljon muistuttava ruusumalva (M. alcea) kuuluvat puutarhan parhaimmistoon. Ne kukkivat vaaleanpunaisina kesäkuulta jopa syksyyn. Edellisiä kookkaammaksi kasvaa harmaamalvikki (Lavatera thuringiaca), jolla on myös vaaleanpunaiset malvankukat.

Särkynytsydän (Lamprocapnos spectabilis, ent. Dicentra spectabilis) tuskin kaipaa esittelyä, niin tunnettu se on. Se on kuitenkin melko nuori puutarhakasvina, sillä ensimmäiset särkynytsydämet tuotiin Kiinasta Eurooppaan vasta vuonna 1846. Vartensa keskikesällä kuihduttava perenna viihtyy parhaiten puolivarjossa, syvämultaisessa ja tuoreena pysyvässä maassa, mielellään kohopenkissä, sillä talvinen märkyys tuhoa juurakon melko varmasti.

Keltakukkaisten auringot

Keltakukkainen kevätvuohenjuuri (Doronicum orientale) aukaisee kukkansa keväällä ensimmäisten joukossa keväällä. Aikaisen, runsaan kukintansa ja kestävyytensä takia päivänkakkaramaisesta vuohenjuuresta on tullut suomalaisten lempikukka.

Oikeaa päivänkakkaraa (Leucanthemum vulgare), samaa jota kasvaa niityillä ja ojanpientareilla, kannatta istuttaa myös puutarhaan, sillä se on paljon kestävämpi kuin suurikukallinen isopäivänkakkara (L. x superbum).
Auringontähti (Telekia speciosa) ja isohirvenjuuri (Inula helenium) kukkivat heinäkuun lopulla. Parimetrinen Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva kultapallo (Rudbeckia laciniata 'Goldball') on kesän viimeisiä kukkijoita, samoin kuin piiskut (Solidago ssp.), jotka niin ikään ovat kulkeutuneet meille Amerikasta.

Sinisiä kelloja, hattuja ja latvoja

Sinikukkaisia perennoja puutarhaan löytyy runsaasti luonnonvaraisten kellokukkien joukosta. Korkea, isolehtinen ukonkello (Campanula latifolia) leviää multavassa maassa isoksi ryhmäksi. Tukevavartisella peurankellolla (C. golmerata) on syvän sinipunaiset kukat, kurjenkellolla (C. persicifolia) hempeän vaaleansiniset tai valkoiset. Tuttu kissankello (C. rotundifolia) viihtyy hyvin puutarhassakin, etenkin kuivilla paikoilla. Vuohenkellosta (C. rapunculoides) saattaa tulla puutarhan kiusankappale, sillä se leviää joka paikkaa suikertavan juurakkonsa ja siemenien välityksellä.

Ukonhatut ovat vanhojen puutarhojen uskollisia asukkeja. Yleisesti kasvatetulla tarhaukonhatulla (Aconitum x stoerkianum) on tummansiniset kukat, jotka sijaitsevat haaroittuvissa kukinnoissa. Aitoukonhatun (A. napellus) kukat ovat melko samannäköiset kuin edellisellä, mutta kukat ovat enemmän varrenmyötäisesti. Myös sinivalkoista kirjoukonhattua (A. x stoerkianum ' Bicolor ') näkee vanhoissa puutarhoissa.

Sinikukkaisiin lukeutuvat tietenkin myös ritarinkannukset (Delphinium ssp.); vanhat maatiaiskannat eivät ole niin runsaskukkaisia kuin nykyiset komeat lajikkeet, mutta tyytyvät vähempään hoitoon.

Loppukesällä kukkivaa sinipunakukkaista jalopähkämöä (Stachys grandiflora) on kasvatettu meillä pitkään etenkin maaseudulla. Vuorikaunokki (Centaurea montana) on yksivuotista ruiskukkaa muistuttava vanha koristekasvi. Kyläkurjenpolvi (Geranium pratense) on niityillä ja metsissä yleisenä kasvavan metsäkurjenpolven (G. sylvaticum) roteva sukulainen.

Varjossa ja kosteassa viihtyvä lehtosinilatva (Polemonium caeruleum) on levinnyt monin paikoin puutarhasta luontoon. Myös lehtoakileija (Aquilegia vulgaris) on puutarhakarkulainen. Siemenistä lisääntyvänä se levittäytyy helposti puutarhassakin paikasta toiseen. Nuokkuvat kukat voivat olla sinisiä, violetteja, vaaleanpunaisia tai valkoisia.

Syksyn sinivioletteja kukkijoita ovat aito maatiais- eli syysasteri (Aster novi-belbii) ja syysleimukukkien (Phlox paniculata) vanhat pienikukkaiset kantalajit.

Liljoja keväästä syksyyn

Lilja- ja amarylliskasveihin kuuluu joukko tunnettuja vanhoja perennakasveja. Idänsinililja (Scilla siberica) on vanha pihanurmikoiden kasvi, joka saattaa levitä isollekin alueelle. Myös hentohelmililjoja (Muscari botryoidens) ja valkonarsisseja on viljelty pitkään Suomessa.

Narsissien ohella iirikset eli kurjenmiekat kuuluvat vanhimpiin perennoihin. Vanhat saksankurjenmiekkalajikkeet (Iris germanica) kukkivat uskollisesti vuodesta toiseen. Niitä ei tarvitse jakaa eikä suojata talveksi.

Päivänliljat kuuluvat monen suomalaisen puutarhan peruskasveihin. Niiden tuuheat, kapeiden lehtien muodostamat kasvustot ovat peittäviä ja päivän kestävät kukat kauniita. Meillä suosikeiksi ovat vuosien saatossa tulleet tuoksuvakukkainen keltapäivänlilja (Hemerocallis lilio-asphodelus) ja oranssikukkainen rusopäivänlilja (H. fulva).

Päivänliljojen kanssa perennaryhmän suosikkikasveista kilpailevat taatusti rusko-, varjo- ja tiikerililjat, joista yleisin lienee vaatimaton ja kestävä ruskolilja eli keisarinkruunu (Lilium bulbiferum). Sahramililja (L. bulbiferum subsp. croceum) on hyvin samantapainen, mutta rotevampi, isompikukkainen eikä sillä ole itusilmuja lehtihangoissa kuten ruskoliljalla. Sahramililjaa näkee etenkin pohjoissuomalaisilla pihoilla.
Varjoliljalla (L. martagon) on hauskat oranssit tai valkoiset turbaaninmuotoiset kukat, jotka aukeavat heinäkuun puolivälissä. Elokuun lopulla oranssit, tummapilkkuiset kukkansa avaava tiikerililja (L. lancifolium) on kotoisin Kiinasta, Suomessa sitä on kasvatettu ainakin sata vuotta.

Luonnonkasvien rehevyyttä

Muitakin luonnonkasveja kuin kelloja ja päivänkakkaroita voi istuttaa puutarhaan. Kotimaiset luonnonkasvit ovat sopeutuneet hyvin pohjoisiin olosuhteisiin, ja laajasta valikoimasta löytyy varmasti jokaiselle oma suosikkinsa.

Luonnon värivirheet, kuten valkoiset horsmat, päätyvät usein puutarhoihin. Monet muutkin lajit kilpailevat näyttävyydessään varsinaisten perennoiden kanssa. Puutarhamaahan päästyään ja kilpailijoiden kaikottua luonnonkasvit kasvavat tavallista rehevämmin. Voimakasta lannoitusta kannattaa kuitenkin välttää, ettei kasvusto kaadu kumoon.

Perennoita pihasta toiseen

Monet vanhat perennat ovat levinneet pihasta toiseen vierailijoiden mukana, ja usein niihin liittyy jokin tarina. Muistan pikkutytöstä lähtien saman kuolanpionin kukoistaneen äitini vanhan kotitalon seinän vieressä Haapavedellä. Sen juurelle kasvaneet siementaimet kukkivat nyt omassa ja ystävieni puutarhassa. Eräät lajit tekevätkin vuosittain runsaan siemensadon, joka kannattaa kylvää heti korjuun jälkeen syksyllä.

Pionin siementen itäminen kestää useamman vuoden, mutta esimerkiksi lupiinin, lehtoakileijan ja harmaamalvikin taimet nousevat maasta seuraavana keväänä. Suurin osa maatiaisperennoista leviää juuriversoilla laajoiksi kasvustoiksi, joista voi lohkaista sopivan palan omaan puutarhaan, tietysti luvan saatuaan.

Monet kotimaiset siemenliikkeet ja alan yhdistykset ovat viime vuosina alkaneet myydä perinneperennojen ja luonnonkasvien siemeniä. Myös eräät taimistot lisäävät vanhoja kantoja. Jos haluaa pihalleen nimenomaan pitkään Suomessa viljeltyjä lajeja kannattaa hankkia sellaisia taimia, joiden alkuperä on selvillä. Taimimyymälöistä löytyy samoja tuontitaimia, mutta ne eivät ole yhtä kestäviä.

Teksti: Leena Nurmi
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Tekstit 3/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |