Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

HUHTIKUU 18 | 4 | 2002

Kun on aika luopua

Kun sukupolvi vaihtuu, käsistä toisiin siirtyy työ ja perintö, joita oma suku on vaalinut ehkä satoja vuosia. Kahden perheen luopujat ja jatkajat kertovat tunteistaan. Haikeudesta ja epävarmuudesta, mutta myös ilosta, rohkeudesta ja toivosta.

Lämmin hymykare hiipii miehen ja naisen kasvoille, kun heidän katseensa liukuvat yli järven ja peltojen. Kevätaurinko herättelee jo kotimaisemaa, johon mahtuu monta onnellista muistoa ja monta yhteistä työvuotta. Kaikki ne vilahtivat ohi käsittämättömän nopeasti, mutta jokainen tallentui sisimpään.

"Ja nyt tiedämme, etteivät nämä pellot jää kylvämättä sittenkään kun emme enää itse sitä jaksaisi tehdä", toteavat Raija, 65, ja Aarno, 70, Virkajärvi onnellisina.

Heidän vilja- ja metsätilallaan Kauppilassa, Kuoreveden rannalla Jämsässä, on juuri tehty sukupolvenvaihdos. Puolen vuosisadan työrupeaman jälkeen Aarno luopui isännyydestään ja Raijan kanssa lahjoitti maan yhteiseksi lapsilleen: veljeskolmikolle, jonka elämä ehti kuljettaa muihin töihin satojen kilometrien päähän kotitilalta.

Ilkasta, 42, tuli tekniikan tohtori ja erikoistutkija Valtion teknilliseen tutkimuskeskukseen, Pertusta, 39, agronomi ja vanhempi tutkija Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskukseen. Kuopus Sampsa, 31, on kuvataiteilija ja opiskelee parhaillaan dokumenttiohjaajaksi.

"Pojat jatkavat omaa, vakiintunutta elämäänsä, mutta nyt he myös omistavat tämän tilan ja viljelevät sitä yhdessä maatalousyhtymänä. Sen toukotöihin ja sadonkorjuuseen kukin tulee sen mukaan miten ehtii. Me saamme jatkaa heidän apunaan omien voimiemme mukaan", Aarno ja Raija selittävät ja ohimennen Aarnon käsi hipaisee hellästi Raijan olkaa. Yhtä lämpöisesti Raija katsoo miestään, kun serveeraa tälle kahvia. Parista melkein säteilee onni, helpotus ja kiitollisuus siitä, että vastuu on kirvonnut heidän harteiltaan nuorelle polvelle ja nimenomaan omille lapsille.

"Muu olisikin tuntunut aika pahalta, sillä sukuni on viljellyt tätä maata ainakin 1500-luvulta saakka. Minulle tärkeää oli myös sen varmistaminen, että kylän maalaismaisema säilyy", Aarno miettii.

Lapsi saa seurata omaa unelmaansa

Raijan ja Aarnon suurta iloa lisää se, että heidän poikansa ryhtyivät sivutoimiviljelijöiksi omasta vapaasta tahdostaan. "Koskaan emme yrittäneet kasvattaa heistä maanviljelijöitä. Halusimme, että jokainen saa elämässä seurata omia taipumuksiaan ja unelmiaan."

Aarnolle itselleen ammatti tarjottiin nuorena miehenä valmiiksi pureskeltuna.

"Kauppila oli äitini ja hänen lapsettomien sisarustensa yhteinen tila. Suku ja erityisesti isäntänä ollut enoni päättivät, että jatkajan tehtävä lankeaa minulle. Itse olin tuolloin vasta armeijaikäinen. Kävin Kauhavalla lentosotakoulua ja olin ajatellut opiskella metsänhoitajaksi."

Raijan Aarno löysi emännäkseen naapurikaupungista Mäntästä, jonka uuteen sairaalaan tämä oli tullut kätilöksi. Vuosien varrella pari ehti hoitaa lypsykarjaa ja kasvattaa lampaita kunnes he keskittyivät viljanviljelyyn. Se antoi Raijalle tilaisuuden paneutua tilan ulkopuolella omaan työhönsä terveydenhoitajana.

Kun pojat varttuivat aikuisiksi, alkoi vanhempien mielessä kaihertaa kysymys tilan jatkajasta. Lapsista keskimmäinen, Perttu, innostui maanviljelyksestä ja valmistui agronomiksi, löysipä alan ammattilaisen vaimokseenkin.

"Ajattelimme jossain vaiheessa ihan vakavasti tilan ostamista, mutta laskelmat osoittivat, että Kauppilan reilut 20 peltohehtaaria ja 150 metsähehtaaria eivät riitä tuomaan leipää meille molemmille. Samaan aikaan tutkimustyöni muuttui yhä kiehtovammaksi ja se vei mukanaan."

Myös Sampsa mietti nuorukaisena maanviljelijäksi ryhtymistä.

"Mutta tajusin jo aika varhain, että on hankittava myös joku muu ammatti, sillä onhan isäkin viljelyn ohessa pitkään tehnyt töitä osa-aikaisena lentäjänä ja lennonopettajana. Ja koska Perttu välillä tuntui halukkaalta jatkamaan, en itse ajatusta hellinyt sen pitempään."

Jahkailu kuluttaa eniten voimia

Kauppilassa emäntä ja isäntä eivät huolestuneet, vaikka poikaset lennähtivät pesästä kuka minnekin. "Tiesimme sydämissämme varmaksi, että pojistamme jokainen on kiintynyt ja juurtunut tähän tilaan ja että aika kypsyttää meitä kaikkia päätökseen."

Ratkaisun hetki koitti, kun Aarno kolme vuotta sitten sairastui ja sai lääkäriltä porttikiellon raskaisiin askareisiin. Sen jälkeen pojat ovat mahdollisuuksiensa mukaan ottaneet omista töistään lomaa ja hoitaneet kylvöt ja korjuut Aarnon kanssa. Kun myös Raijan 65-vuotispäivä ja eläkeikä alkoivat häämöttää, ryhtyi perhekunta tosissaan kuulostelemaan toistensa mielipiteitä ja selvitytti ammattilaisella erilaisia mahdollisuuksia sukupolvenvaihdokseen.

"Pojista kukaan ei tässä vaiheessa halunnut jatkaa tilaa yksinään ja ottaa sen ostamiseksi suurta velkataakkaa. Meille kaikille verotuksellisesti edullisimmaksi osoittautui lahjoitus ja pojat olivat halukkaita kokeilemaan yhtymäviljelyä. Se ei vaatinut keneltäkään aivan hirmuista taloudellista riskinottoa. Ratkaisevaa oli myös EU-säännösten muuttuminen sellaisiksi, ettei jatkajien ole asuttava tilalla tai aivan sen tuntumassa", Aarno kuvailee.

Päätös oli helppo myös nuorille.

"Äiti ja isä tekivät sen meille helpoksi – taloudellisesti ja muutoinkin. Kotitila on tärkeä ja rakas kiinnekohta elämässä, ja sinne tuntuu hyvältä palata. Millekään vähämerkitykselliselle asialle ei varmasti kukaan meistä olisi edes ryhtynyt raivaamaan tilaa tiukasta aikataulustaan", veljekset tiivistävät.

"Ratkaisu oli myös iso helpotus, sillä keskeneräiset asiat ja jahkailu syövät voimia kaikkein eniten. Tuntuu todella hienolta, että vanhemmat pääsevät nyt hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle."

Tutut vainiot, rannat ja naapurit

Raija puikkelehtii kahvipannunsa kanssa olohuoneen sohvien ja pöytien lomitse ja iloitsee siitä, että saa yhä kulkea tuttua reittiä.

"Sukupolvenvaihdoksesta huolimatta päärakennus jäi kokonaan Aarnolle ja minulle ja voimme edelleen asua omassa kodissamme. Kukaan pojista ei tätä olisi tarvinnutkaan, sillä kaikilla on omat kotinsa muualla. Tilalla taas on pari vanhaa asuinrakennusta, joita voi kunnostaa. Toisessa Sampsalla jo onkin kesäkoti."

Raija ja Aarno kokevat, että saavat eläkeläisinä säilyttää elämässään kaiken minkä halusivat: he asuvat yhä tuttujen vainioiden, metsien, rantojen ja naapureiden keskellä ja saavat katsella, miten pelloilla joku jatkaa heidän työtään ja kaikkien edellisten sukupolvien työtä.

"Silti elämänmuutos ei ole liian raju, sillä saamme yhä osallistua tilan töihin niin paljon kuin vain jaksamme ja haluamme. Päätökset ja vastuu vain ovat siirtyneet pojille."

Ehkä joskus joku jatkaa yksin

Ilkka, Perttu ja Sampsa ovat sukupolvenvaihdokseen yhtä tyytyväisiä kuin vanhempansa. He ovat myös jo sopineet keskinäisestä työnjaosta. Alan ammattilaisina Perttu ja hänen vaimonsa Maikki hoitavat viljelysuunnitelmat ja pyörittävät tukihakemusten ja muiden paperitöiden virtaa. Ilkka ja Sampsa taas istahtavat keväällä ja syksyllä traktorin ja leikkuupuimurin penkeille.

"Olemme sitä tehneet isän sairastumisesta saakka, koska meidän on helpompi järjestää lomaa kuin Pertun, jonka tutkimus vaatii läsnäoloa juuri viljanviljelijän kiirusaikaan."

Koko kolmikko vähän jännittää tulevia toukotöitä, niitä ensimmäisiä yhteisiä.

"Etukäteen ei voi tietää oikeaa päivää ja hetkeä, jolloin pelloille olisi päästävä. Mutta uskon, että työnantajan kanssa asiat järjestyvät. Myös vaimon ja lasten kanssa olen asiasta puhunut paljon, sillä heiltä vaaditaan aika lailla joustoa, kun isä äkkiä säntää viikoksi muualle viljelemään", Ilkka miettii.

"Yhtymän perustaminen ei itse asiassa merkitse minulle työajassa suurta muutosta, koska olen tottunut palaaman tilalle avuksi keväisin ja syksyisin", Sampsa juttelee.

Veljekset uskovat, että he pystyvät sovussa ja neuvottelemalla ratkomaan maatalousyhtymänsä asiat.

"Omat haasteensa ja vaikeutensa työssä varmasti tulee eteen, mutta meillä on hyvät välit keskenämme, eikä tarkoitus tosiaankaan ole tavoitella voittoa. Isä ja äiti neuvovat ja lopulta Perttu voi asiantuntijan arvovallalla sanoa viimeisen sanan."

Kaikki Virkajärvet pystyvät kuvittelemaan, että tila joskus vielä olisi yhden jatkajan käsissä: Ilkan, Pertun, Sampsan tai mahdollisesti heidän lastensa.

"Nyt yhteisellä yhtiöllä ostimme lisäaikaa nähdäksemme miten maailma ja meidän elämäntilanteemme kehittyvät. Kukaan ei vielä osaa sanoa, millaisia mahdollisuuksia viljelijällä on vaikkapa 20 vuoden kuluttua", Ilkka miettii.

"Tosin tässä on nyt myös olemassa sellainen innostusvaara. Kukaties jonain pahana työpäivänä vain ilmoitan pomolleni, että lähdenkin porkkanaviljelijäksi."

Rohkeasti ohjaksiin "Vanhaisäntä."

Heikki Nikula, 60, maistelee sanaa mielessään ja istahtaa iltapäiväkahvin päätteeksi tuvan keinustuoliin tuumailemaan.Totta se vain on. Yhä lähemmäksi käy päivä, jolloin hänestä tulee vanhaisäntä ja Simo Nikulasta, 26, hauholaisen lihakarja- ja perunatilan nuori isäntä.

"Ja on aika jo tullakin, sillä monta vuotta olemme sitä suunnitelleet. Vuoden, parin sisään toivottavasti saamme sukupolvenvaihdoksen tehtyä", isä ja poika juttelevat hämäläisen rauhallisina ja Riitta-äiti, 54, myöntelee vieressä.

Ennen tilakauppapapereiden allekirjoittamista heillä on edessä vielä monta mutkaa. "Vaihdos on tehtävä taiten; on selvitettävä tarkkaan eläke-, verotus- ja tukikiemurat. Ajankohdalla voi olla todella suuri taloudellinen merkitys joko jatkajalle tai luopujalle. Siksi tässä ei voi hosua", Nikulat tietävät.

Henkisesti Riitta, Heikki ja Simo ovat jo valmistautuneet muutokseen.

"Ikä alkaa väistämättä painaa ja työ tuntuu selvästi raskaammalta kuin ennen. Varsinkin kun viime vuosina entisen palkan saamiseksi on ollut pakko kasvattaa viljelyalaa ja lisätä työtahtia, vaikka kaikki alkaa ikääntymisen takia sujua vähän aiempaa hitaammin ja kankeammin", Heikki kuvailee.

"Eikä intokaan ole enää sama kuin nuorempana. On selvästi aika antaa uuden polven kokeilla ideoitaan ja puhtiaan. Itselleen alkaa tässä iässä jo kaivata aikaa esimerkiksi harrastuksiin, matkailuun ja kuntoiluun", Riitta miettii.

Isännyys harteilla kehdosta saakka

Heikistä tuli Yli-Penttilän isäntä 36 vuotta sitten. "En tiedä monesko, sillä sukuselvitykset ovat jääneet tekemättä, mutta tilapaperit juontavat ainakin 1700-luvulle."

Isännyys lankesi hänelle itsestään, olihan hän kuusilapsisen perheen ainoa poika. "Eikä minulla mitään sitä vastaankaan ollut; eipä tarvinnut koskaan miettiä, mitä aikuisena tekisi. Isä sairasteli paljon ja nuoresta totuin kantamaan vastuun tilasta."

Naapurikylässä asuvan Riitan Heikki pisti merkille, kun tämä oli vielä tytönhuitukka. "Ohi kulkiessani näin soman tytön, jolla sukkanauha lepatti irrallaan. Ajattelin, että siitä likasta minä vielä kasvatan itselleni emännän", Heikki virnistää.

"Ei ole muuten mitään perää tässä tarinassa", Riitta oikoo nauraen. Mutta 16-kesäisenä hän joka tapauksessa jo seurusteli Heikin kanssa ja aikaa myöten ryhtyi emännäksi, oppi hoitamaan karjan, kasvattamaan sokerijuurikkaat ja perunat. Sukua jatkamaan syntyivät ensin Sari ja viisi vuotta myöhemmin Simo, jolle isännän viittaa taidettiin sovitella melkein kehdosta asti.

"Mutta sitä vastaan eivät kapinoineet sen enempää Simo kuin Sarikaan. Ajatus tilan siirtymisestä Simolle tuntui aina passaavan kaikille", Riitta ja Heikki muistelevat.

"Eikä tämä ammatinvalinta ole äidin ja isän odotusten täyttämistä, vaan elämää, jota olen itsekin aina halunnut. Maanviljelys on nyky-Suomessa kovaa työtä, mutta siinä on oma viehätyksensä, jota osaan arvostaa – olenhan lapsesta saakka nähnyt kaikki työn hyvät ja huonot puolet", Simo selittää.

"Jotain sanoinkuvaamatonta on siinä hetkessä, kun keväällä puristaa multaa kouraansa ja tietää, että nyt saa aloittaa toukotyöt. Ja siinä tiedossa, että kun pelloilla parhaansa tekee, niin tulostakin syntyy."

"Jos vain Luoja suo", lisäävät Heikki ja Riitta elämänkokemuksen tuomalla varmuudella.

Simo on onnekseen löytänyt kumppanikseen naisen, joka haluaa ryhtyä emännäksi. Nuoren miehen arvovaa'assa painaa paljon myös ajatus esi-isistä.

"Kyllä omaa motivaatiota kummasti lisää tieto, että jokaisen pellon on aikoinaan käsin raivannut joku, jossa virtasi samaa verta kuin minussa."

Vanhempien kokemus arvokasta perintöä

Nuoren viljelijän arjesta Simolla ei ole harhakuvia, sillä agrologiksi valmistuttuaan hän on työkseen kierrellyt maatiloilla Hämeen TE-keskuksen kotieläintukien tarkastajana.

"Olen nähnyt ja oppinut todella paljon. Itse en haluaisi sortua liian suuren velkataakan alle, enkä myöskään elää vain työlle. Jaksaakseen pitää antaa aikaa myös muille asioille, varsinkin perheelle."

Jo Heikki toivoi aikanaan, että olisi ehtinyt hetken työskennellä huolettomana renkinä toisen palveluksessa ennen kuin oman tilan velat ja vastuut kaatuivat nuoren miehen niskaan.

"Siksikin olemme Riitan kanssa nyt yrittäneet jaksaa niin kauan, että Simo ehtii rauhassa käydä koulunsa, katsella maailmaa ja kypsyä maltilliseksi aikuiseksi ja vastuunkantajaksi. Toki pojasta jo nuorena näki, että hän kyllä kykenee isännäksi." Riitta ja Heikki muistavat mainiosti esimerkiksi kesän, jolloin he olivat matkoilla ja 15-vuotias Simo jäi hoitamaan karjan ja torjuntaruiskutukset.

"Ainetta kuluikin enemmän kuin olimme varanneet, mutta eihän Simolla vielä ollut ajokorttia, jotta hän olisi päässyt ostamaan lisää. Niinpä hän hommasi yli 80-vuotiaan vaarin autokuskikseen."

Isäntänä Simo aikoo jatkaa tilanpitoa entisillä linjoilla. Käytännössä tyypillinen työpäivä kuluu sonnien hoitamisessa, rehun kuljettamisessa kauempana sijaitsevilta aumoilta ja perunan pussittamisessa myyntiin.

"Avovaimoni luultavasti ainakin aluksi tekee omaa ravintola-alan työtään tilan ulkopuolella, mutta luotan siihen, että isä ja äiti ovat apunani vointinsa mukaan."

"Meillehän on melkein elinehto, että saamme vielä tehdä tilalla töitä. Ei sellaista eläkkeellelähtöä kestäisi, että joutuisi kokonaan reväistyksi irti elämäntyöstään. Mutta hyvältä tuntuu ajatus siitä, että vastuu onnistumisesta ja tuloksesta ei olekaan enää minun", Heikki pohtii.

"Isällä, äidillä ja minulla myös pelaa keskusteluyhteys, osamme kuunnella toisiamme. En usko, että he pahastuvat, vaikka haluaisin tehdä jotain toisin kuin he itse. Minä taas osaan arvostaa heidän työkokemustaan", Simo lisää. Eikä hän tuhlaa aikaansa vastoinkäymisten miettimiseen.

"Jos leipä ei tilalla irtoa yhdellä tavalla, on yksinkertaisesti keksittävä jotain muuta."

Omasta kodista on haikea luopua

Suurimman muutoksen sukupolvenvaihdos tuo Yli-Penttilään asumisjärjestelyissä.

"Riitalle ja minulle rakennetaan oma talo johonkin lähistölle ja vanha talo jää Simolle", Heikki suunnittelee.

"Päärakennuksessa riittäisi reilusti tilaa meille kaikille, mutta oma koti ja rauha on ihan mukava järjestää molemmille perheille, jos se vain on mahdollista", Riitta miettii. Hän tietää, että hyvästä tahdosta huolimatta sukupolvien yhteiselo ei aina suju ristiriidatta.

"Ajatus muuttamisesta tuntuu silti haikealta, jätänhän taakseni kodin, jossa olen elänyt jo vuosikymmeniä ja Heikki koko elämänsä. Mutta onneksi ainakin siivoaminen vähenee", emäntä hymyilee.

Simo puolestaan uskoo, että hänen Sari-siskolleen ei jää mitään hampaankoloon, vaikka pikkuveli ostaa molempien yhteisen lapsuudenkodin.

"Jos tahtoa löytyy, pystytään sukupolvenvaihdoksessa keskustelemaan näistäkin asioista ja jokaisen tunteista. Koskaan en halua sulkea ovia ainoalta sisareltani ja hänkin ihan varmasti tietää, ettei suku voi tulla maatilalle vain passattavaksi ja viettämään aurinkolomaa."

Teksti: Tuija Manneri
Sähköposti


Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |