HUHTIKUU
15 | 4 |
2004
Surun ja ahdistuksen keskellä
tapahtuu ihme
Ihmisten kyky selviytyä tekee kriisityön veteraani Salli Saareen
kerta toisensa jälkeen vaikutuksen.
Torstaina 18. maaliskuuta psykologi Salli Saari valmistautuu
pidennettyyn viikonloppuun. Seuraavana päivänä hänen on ollut määrä
luennoida Oulussa, mutta tilaisuus peruuntuu, ja Saari päättää pitää
perjantaina vapaapäivän.
Puhelin soi aamulla puoli kuudelta. Konginkankaalla on sattunut
suuronnettomuus. Rekka ja linja-auto ovat törmänneet, 23 ihmistä on
kuollut, 15 loukkaantunut. Siitä alkaa Saaren viikkojen työrupeama ilman
vapaapäiviä.
Suuronnettomuus mobilisoi nopeasti myös surutyön tekijät. Monella
paikkakunnalla soivat aamulla kirkonkellot, kynttilöitä sytytetään
menehtyneiden muistolle, koko maahan julistetaan suruliputus.
Presidentti ja pääministeri esittävät osanottonsa omaisille, samoin
lähivaltioiden päämiehet, ja vaikka onnettomuus tapahtuu aamuyön
tunteina, ehtivät keskeiset lehdet uutisoimaan sen jo perjantaina. Heti
aamulla kello 8.30 avataan myös SPR:n päivystävä puhelin. Sellainen
järjestetään nykyisin lähes aina.
Kriisipuhelin palveli koko maata. Siihen saivat soittaa omaisten ja
läheisten lisäksi kaikki muutkin, joita tapahtunut erityisesti
järkytti. Koska soittoja tuli paljon, niihin ensin vastasivat
vapaaehtoiset työntekijät. Aina paikalla oli vähintään kolme
psykologia soittamassa takaisin yhteyttä ottaneille.
"Puhelut olivat pitkiä, kaikki kestivät varmaan lähes tunnin.
Se oli ihan kunnon psykologin työtä", Saari kuvaa. Hän ehti
puhelimeen itsekin, vaikka iso osa ajasta kului kriisityön
organisointiin. Alueellisten kriisikeskusten kanssa oli sovittava
yhteistyöstä, jotta päällekkäisyydet ja kilpailu vältettäisiin, oli
pidettävä yhteyttä poliisiin sekä Jyväskylään, jonne suuri osa
omaisista oli matkustanut tunnistamaan uhreja. Perjantaina myös
toimittajat eniten ottivat yhteyttä.
Ketkä kriisipuhelimeen soittivat? Heti perjantaina soittivat monet
omaiset sekä ne, joissa onnettomuus oli nostanut esiin oman, aikaisemman
kokemuksen ja aiheuttanut ahdistusta. Jälkimmäisten kohdalla tilannetta
rauhoitettiin ja selvitettiin tarvetta jatkohoitoon.
Myös monet rekkakuskit ja muut ammattiautoilijat soittivat, samoin
onnettomuudessa olleiden tai mahdollisesti olleiden ystävät. Puheluita
tuli niin paljon, että palvelua ei voitu lopettaa sunnuntaina, kuten oli
suunniteltu. Työ jatkui tiistaihin kello 18 saakka.
Päivystykseen otti osaa lähes 20 psykologia, joista osa matkusti
työn ajaksi Helsinkiin. Kun puhelimet suljettiin, päättyi myös se,
mitä alan ammattilaiset kutsuvat kriisityön ensimmäiseksi vaiheeksi.
Salli Saari tekee töitä YTHS:n psykologina Helsingin Töölössä.
YTHS on ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö, ja Saari on ollut siellä
töissä vuodesta 1969. Kun tapaamme, suuronnettomuudesta on kaksi
viikkoa, ja Saaren päivät ovat yhä niin täynnä, että sopiva aika
löytyy vasta työpäivän jälkeen, myöhään illalla.
On menossa ns. toisen vaiheen kriisityö. Kiivaan
onnettomuusviikonlopun jälkeen Saari on tehnyt kotikäyntejä ja pitänyt
ryhmäistuntoja kuolleiden opiskelutovereille, ystäville ja perheille.
Onnettomuus koskettaa läheltä myös yliopistoa. Bussiin kuoli kolme
lääketieteen opiskelijaa.
Nyt kriisityö on siis jo Saaren virkatyötä, mutta onnettomuutta
seuranneen viikonlopun hän teki töitä Punaiselle Ristille. SPR:llä on
suuronnettomuuksien varalta valmiusryhmä, johon kuuluu 25 psykologia eri
puolilta Suomea. Ryhmä perustettiin Estonian onnettomuuden
jälkitunnelmissa, ja Saari on ryhmän vetäjä.
Kun suuronnettomuus tapahtuu, ryhmä siirtyy töistään palkattomalle
virkavapaalle ja Punaisen Ristin palvelukseen. SPR maksaa psykologien
palkan, jota se myöhemmin voi periä kunnilta. Ns. Myyrmannin
räjäytyksen jälkeen se lähetti laskun Vantaan kaupungille; nyt
laskutusosoitteen löytäminen on ilmeisesti vaikeampaa.
Myös kunnissa on omat kriisiryhmänsä. Ne toimivat terveyskeskuksissa
ja vastaavat alueellaan kolareiden, itsemurhien ja muiden äkillisten
traumojen jälkihoidosta. Ryhmissä on alan väkeä eli lääkäreitä,
pappeja, sairaanhoitajia ja psykologeja, ja päivystäjän työt alkavat
heti, kun tieto onnettomuudesta tulee. Pidetään tärkeänä, että
kriisityö alkaa riittävän varhain.
Uhrin ensimmäinen reaktio on shokki. Shokki on suojareaktio, joten
ulospäin ihminen voi näyttää rauhalliselta. Tässä vaiheessa
kriisihoito on, Salli Saaren sanoin, "rauhoittamista, keskustelemista
ja levollista läsnäoloa".
"Alkuvaiheessa tuntuu, että kyllä tästä selviää, koska
shokki suojaa. Siinä vaiheessa minäkin varmaan kieltäytyisin
kriisiavusta, mutta sitä ei pidä kysyä."
Tuskallinen vaihe alkaa parin päivän päästä. Nyt ihminen
käsittää, mitä on tapahtunut, ja vasta tässä vaiheessa auttajat
tarjoavat psykologista jälkipuintia, tapahtumien läpikäymistä. Vaihe
on ahdistava ja kestää yleensä viikosta kymmeneen päivään. Tämän
jälkeenkin hitaampi apu voi jatkua kuukausia, joskus vuosia.
Jotkut kieltäytyvät kriisiavusta, joskin Saaren kokemusten mukaan he
myöhemmin saattavat valittaa avun puuttumista. Kaksi kolmasosaa
ihmisistä selviää ilman apua; silti apu Saaren mukaan saattaa
heilläkin nopeuttaa kokemuksen käsittelyä. Riskitekijöitä ovat
aiemmin käsittelemättä jääneet traumat, yksinäisyys ja kyvyttömyys
puhua ja kohdata vaikeita asioita.
Kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen Salli Saari näyttää levollisen
väsyneeltä. Työtunteja on virka-ajan lisäksi kertynyt ehkä 70, joten
toipumisaikaa ei ole ollut. "Yöni olen kyllä nukkunut hyvin, joskin
yöt ovat lyhentyneet. Toisaalta jaksaa, koska tietää, että meitä
tarvitaan vain tietty aika."
"Tavattoman järkyttävää tämä on ollut. Omaiset ovat olleet
kestämisensä äärirajoilla. Aika vasta näyttää, kuinka suuri apu
työstämme on, mutta kiitollisia ihmiset ovat olleet."
"Itse koen tämän työn niin tärkeäksi ja antoisaksi ja
merkitykselliseksi, että sen vuoksi jaksan. Totta kai on raskasta ottaa
vastaan ihmisten tuskaa, joka on pohjatonta, mutta kun omaiset ovat
ihmetelleet, miten sitä kestän, olen sanonut, että tässä työssä
minulla koko ajan on tunne, että olen ihmeen äärellä."
"Olen tehnyt tätä kymmenen vuotta, nähnyt monenlaisia
kohtaloita, ja päällimmäiseksi nousee ihme, selviytymisen ihme. Kun on
pakko, ihmisestä löytyy uskomattomia voimavaroja."
"Ja kun näkee, että ihmiset pääsevät elämän syrjään
kiinni, se todella on jotakin niin ihmeen omaista, että se auttaa
kestämään."
Eräässä toisessa yhteydessä Saari on pohtinut kärsimyksen
kuluttavuutta. "Kärsimykseen liittyy syyllisyydentunteita,
itsesyytöksiä, aggressioita, vihaa ja katkeruutta. Avuttomuus ja
itsesääli ja pelko ja ahdistus ovat näissä tyypillisimpiä."
"Kun työntekijä kohtaa työssään kärsimystä, hän hyvänä
työntekijänä kokee myötäelämistä ja myötätuntoa. Hän käy
lävitse samoja tunteita potilaansa kanssa. Jotkut kokevat tämän niin
raskaaksi, että joutuvat kehittämään selviytymiskeinoja suojellakseen
itseään."
"Tällöin yleensä viedään potilaan herättämät tunteet kauas
itsestä. Seurauksena voi olla kyyninen, kylmä työntekijä, joka ei
pysty auttamaan. Toisaalta hän voi jäädä kiinni potilaan herättämiin
tunteisiin, mistä seuraa uupuminen työssä."
"Vaatii taitoa antaa lähimmäisen kärsimyksen tulla sisälle
itseensä ja antaa sen kulkea sieltä myös ulos. Ei kannata jäädä
tuleen makaamaan, kannattaa mennä sen läpi."
"Kärsimys myös opettaa nöyryyttä elämän edessä ja suhteessa
omaan itseen. Se opettaa stressinsietokykyä ja kykyä omien tunteiden
kohtaamiseen ja käsittelyyn, kokemusten läpityöskentelyyn."
Kritiikin aalto tuli viikko onnettomuuden jälkeen. Ilta-Sanomat
aloitti kertomalla (27.3.), että Saarijärven lukiolaiset suhtautuivat
kriisiapuun torjuvasti. Auttajat olivat rientäneet koululle
perjantai-aamuna, jolloin onnettomuuden yksityiskohdista ei vielä ollut
selvää kuvaa. Se tiedettiin, että kolme lukiolaista oli noussut
bussiin.
"Moni meni tilaisuuksiin vain sen takia, että joku kertoisi
faktoja", sanoi muuan oppilas lehdelle. Toisen mukaan itse kriisiapu
tuntui olevan tärkeämpää kuin mitä oli tapahtunut. Painostavan avun
sijasta oppilaat turvautuivat ystäviinsä.
Seuraavalla viikolla (31.3.) Ilta-Sanomat kertoi, että joidenkin
asiantuntijoiden mukaan kriisiapu voi olla haitaksi. "Uusimmissakaan
tutkimuksissa jälkipuinnin ei ole kertaistuntoina todettu hyödyttävän
uhreja", sanoi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeck Stakesista. Hän
suositteli jälkipuinnista luopumista, kunnes menetelmä on todettu
hyödylliseksi ja sai tukea professori Hasse Karlssonilta.
Salli Saarta kritiikki ei yllättänyt, ja miksi olisikaan. Hän on
otellut samasta asiasta Wahlbeckin kanssa jo vuosia sitten. "Viime
aikoina kritiikin aalto on tullut jokaisen kriisityörupeaman jälkeen, ja
se tulee pääasiassa tietyntyyppisiltä psykiatreilta."
Kriitikot olivat sitä mieltä, että pitäisi käyttää vain
menetelmiä, joista on tieteellistä näyttöä. Saaren mukaan tällä
kriteerillä 80 prosenttia lääketieteenkin menetelmistä pitäisi
hylätä.
Kriitikot vetoavat ns. Cochrane-selvitykseen, jossa arvioitiin
kriisiavusta tehtyjä tutkimuksia. Saaren arvio tästä arviosta on
murskaava. Erityisen mielenkiintoista hänestä on, että kriitikot eivät
koskaan kerro, mistä tutkimuksista on kyse. "Olen itse kaivanut ne
esiin, ja niihin perustuva kritiikki on aiheetonta. Muutoin kritiikki sen
sijaan ei aina ole ollenkaan aiheetonta."
Saaren mukaan kriisityö on eri vaiheissa erilaista. Siksi on osattava
arvioida, mikä vaihe on meneillään. "Tämä on vaativaa työtä,
ja työn laatu vaihtelee. Jos lukiossa on pidetty istuntoja jo
onnettomuuspäivänä, se on ollut aivan väärä ajankohta. Ymmärrän
hyvin, että oppilaat ovat kokeneet sen vieraana, kun eivät vielä ole
edes tienneet, mitä lopulta on tapahtunut."
Kriisityö kehittyi Yhdysvalloissa alan ammattilaisten eli poliisien,
palomiesten ja sairaanhoitajien tarpeisiin. Suomeen se levisi 1980-luvulla
Norjasta. Salli Saari oli tuohon aikaan psykologiliiton puheenjohtaja,
pohjoismainen yhteistyö oli vilkasta, ja koska Saari oli jo vuosia tehnyt
ehkäisevää mielenterveystyötä, "idea sopi kuin nyrkki
silmään".
"Tällaista ajattelutapaa olin jo kovasti kaivannutkin, ja
tietysti minulla puheenjohtajana oli myös hiukan valtaa."
Kriisityön ajatuksena on, että varhainen puuttuminen ehkäisee
häiriöiden kehittymistä. Apu myös kohdistuu ihmisiin, joilla sekä
motivaatio että riski ovat korkealla. Asiasta vakuuttuneena Saari pani
pystyyn työryhmän, joka mietti kriisityön organisointia. Tuloksena oli
edellä selostettu kaksitasoinen järjestelmä. Arjen paikalliset kriisit
hoidetaan paikallisesti, suuronnettomuuksiin on oma järjestelmänsä.
Kriisityö laajensi uhrien piiriä. Kun Finnairin kone 11. syyskuuta
2001 kääntyi Islannin tienoilta takaisin Suomeen, lentoyhtiöstä
soitettiin Saarelle ja pyydettiin kentälle. Matkustajat eivät olleet
käyneet lähelläkään New Yorkia, mutta kriisiryhmä teki heille
tiedotteen mahdollisista oireista. Aamulla tukea ja tiedotetta jaettiin
hotellissa.
Saaren mukaan ihminen ei reagoi vain tapahtuneeseen, vaan myös siihen,
mitä olisi saattanut tapahtua. Koska kriisiryhmällä ei 11. syyskuuta
ollut iskun seurauksista sen enempää tietoa kuin autettavillakaan,
tehtäväksi jäi rauhoittaa, luoda turvallisuuden tunnetta. Muutamaa
päivää myöhemmin Saari teki työtä myös New Yorkissa, missä
katastrofin tuntu oli kaiken kattava.
Jälkikäteen ajatellen kriisityön läpimeno tapahtui 1990-luvun laman
aikana käsittämättömän helposti. Saari on löytänyt kolme syytä
menestykselle.
Ensinnäkin työntekijät olivat innostuneita. Oli aktiivisia
psykologeja, kirkon ihmisiä ja lääkäreitäkin. Toiseksi itsemurhien
ehkäisyprojekti oli käynnistynyt 1980-luvun lopulla ja oli huomattu,
että monen itsemurhaajan elämässä oli vastikään sattunut jotakin
traumaattista. Tämä kannusti.
Kriisityö saavutti myös suuren yleisön luottamuksen. Ihmiset
ymmärsivät mistä on kyse ja hyväksyivät. Mediakin oli myönteisesti
kiinnostunut.
Sotilailla on ollut tietoa katastrofeista aina. Toisen maailmansodan
jälkeen puhuttiin sotaneuroosista, Vietnamin jälkeen
post-traumaattisesta stressistä, ja monen keski-ikäisen suomalaisen
muistoihin kuuluu painajaisten kanssa kamppaileva isä, sotaveteraani.
Sotilaiden selviytymiskokemukset saattavat olla myös ristiriitaisia,
mutta niin ne saattavat olla suuronnettomuuksista selvinneilläkin.
"Henkiinjäämistrauma on hirveän yleinen. Ihminen saattaa tuntea
syyllisyyttä siitä, että itse pelastui."
Miten usein olet antanut kriisiapua ihmisille, jotka pelastuakseen ovat
joutuneet tallomaan muita?
"En kovin usein. On ollut itsemurhatilanteita, joissa ihminen on
kokenut, että kyllä se läheisen itsemurha hänen syynsä oli, mutta
että hän kykenee sen asian kanssa elämään, ja on kyennytkin."
Estonian onnettomuuden jälkeen näkyi myös historian vaikutus.
Virolaiset selvisivät paremmin kuin ruotsalaiset. "Virolaiset
pystyivät hyväksymään, että tällainen asia on tapahtunut ja että
siihen täytyy sopeutua. Sama ajattelutapa on suomalaisilla, joita tämä
tosin ei yhtä paljon koskettanutkaan."
"Sen sijaan ruotsalaiset ovat sitä mieltä, että tällaista ei
maailmassa saa tapahtua, eikä ainakaan ruotsalaisille. Virossa ja
Suomessa on opittu kestämään kovia aikoja ja ymmärtämään, että ei
kaikkeen voi vaikuttaa."
Eikö sattuman kieltäminen silti näkynyt äskeisen onnettomuudenkin
jälkeen? Ensin kysyttiin, miksi Jumala sallii tämän, sitten haettiin
syytä tielaitoksesta ja rekkakuskeista.
"Tämä on tyypillinen tapa ajatella. Meidän on hirveän vaikea
hyväksyä, että asioita tapahtuu sattumanvaraisesti, ja aina kun niin
käy, me alamme käydä edeltävää aikaa lävitse. Toimimalla toisin
onnettomuus olisi vältetty… Bussi oli puoli tuntia myöhässä... Jos
se olisi ollut ajoissa…"
"Mutta elämässä tapahtuu sattumanvaraisia asioita, joita me
emme hallitse, vaikka yritämme säilyttää kuvitellun hallinnan tuoman
tunteen."
Onko kyvyttömyys hyväksyä sattumaa suurempi, jos yhteiskunta on
pidemmälle kehittynyt, kuten Ruotsi jossakin mielessä on?
"Näin varmaan on. Yhteiskunnissa, joissa lapsia kuolee paljon,
varmaan helpommin hyväksytään sattuma, vaikka lapsen kuolema aina onkin
kauhea asia."
Ihmiset ovat vuosituhansia eläneet katastrofien partaalla, mutta nyt,
kun elämme melko turvatussa yhteiskunnassa, meillä vasta on kriisiapu ja
me tarvitsemme sitä?
"Kyllä se näin on", Saari vastaa. Kaiken keskellä ajatus
vähän jo naurattaa.
Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:
Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute
| www.pellervo.fi |
|