Kodin Pellervon kotisivulle


Lehden referaattisivulle
Juttuarkisto
Pellervon matkat
Tilaajapalvelu
Mediatiedot
Toimitus
Palaute

Uutiset
Maatilan Pellervon kotisivulle
www.pellervo.fi
Osuustoiminta-lehti

HUHTIKUU, 14.4.2005

Luonnolleen uskollinen


Veikko Neuvonen ©Tapani Lepistö

Yhdessä asiassa 30 vuotta täyttänyt Luontoilta pysyy tiukkana. Veikko Neuvonen kumppaneineen kieltäytyy inhimillistämästä eläimiä. Luonnossa syödään ja tullaan syödyiksi, mutta eläimet eivät tapa. Ihminen tappaa, eläin saalistaa.

Huhtikuun aurinko tekee selvää karrelle mustuneen lumen rippeistä, ja rapa lentää Viikintiellä. Etäämpänä, aivan Pornaistenniemen sillan luona, joku uhkarohkea pilkkijä kosiskelee kohtaloaan, ja taustalla kohisee iänikuinen Lahden moottoritie kohti Veikko Neuvosen entistä kotikaupunkia.

Olemme Helsingin vanhassa ytimessä, missä Vantaanjoki laskee Suomenlahteen ja missä paikannimet kertovat, että näillä kulmilla ihmiset ovat toimitelleet askareitaan jo muutaman vuosisadan ennen meitä. Kustaa Adolfin puisto, Kuninkaankartanonsaari, Katariina Saksilaisen katu vihjaavat ajoista, johon harvalla on mitään kontaktia.

Ei meistä paikalla olevistakaan kukaan muista, kuka oikein oli Katariina Saksilainen.

Sitä paitsi taivaalta ja meren valkealta pinnalta räkittävä valo pakottaa nykyhetkeen. Etelärannikon kevät on yhtä raaka ja järkyttävä kuin aina, ja aina se tulee rynnäköllä ja yllättäen kuin syystalven liukkaat autoilijoille. Huhtikuussa luonnon ja ihmisten aikaansaannokset näyttäytyvät härskin paljaina ja alastomina.

Veikko Neuvosen kaltaista luontoihmistä tässä ei tietenkään järkytä mikään. Kevät on juhla-aikaa, täynnä liverrystä ja kiimaa, pariutumista ja pesänrakentamista. Juhlaa se on siis myös luontoihmisille, ja sitä paitsi Neuvonen on niitä, joille luonto alkaa jo kotiovelta.

Tämän voi ottaa kirjaimellisesti. Kun Neuvonen aamuisin hakee lehden postilaatikolta, hän samalla tapaa toivottaa hyvän huomenen kulmille kotiutuneelle kaupunkirusakolle.

Ja kun hän kävelee parin kilometrin matkan kotoa töihin, Kumpulasta Pasilan televisiokeskukseen, hän tietenkin tunnistaa ja erottaa toisistaan reitin varrella oleskelevat lintuparvet.

Huhtikuussa riittääkin tunnistettavaa. Vanhankaupunginlahdella pesii 80 lintulajia, ja keväisin lahti on myös tuhansien muuttolintujen levähdyspaikka.

Viikki on lähistöllä asuvan Neuvosen ulkoilualuetta, ja lajissaan se on ainutlaatuinen; harvalla pääkaupungilla on viiden kilometrin päässä keskustasta 250 hehtaarin suojelualue. Ei tämä Helsingissäkään itsestään selvää ollut. Neuvonen muistaa, miten aikanaan jopa prinssi Philip masinoitiin paikalle puolustamaan suojelua.

Lajissaan ainutlaatuinen on myös kuusikymmenvuotias Neuvonen.
Hänen vetämänsä radion Luontoilta juhli huhtikuun alussa 30 vuottaan, ja televisiossakin sama ohjelma on ehtinyt olla jo 20 vuotta. Tämä on puolet Neuvosen elämästä, joten mistään pätkätyöstä ei voi puhua.

Ensimmäisestä lähetyksestä Neuvosella ei ole selkeää muistikuvaa, mutta ohjelman synty on muistissa. Vuonna 1973 Neuvosen kesätoimittajuudet vaihtuivat vakinaiseen tiedetoimittajan paikkaan, ja kun Lintutieteellinen yhdistys teki safarin Keniaan, Neuvonen keskusteli Matti Helmisen kanssa mahdollisuudesta tehdä kontaktiohjelma linnuista. Ideana oli, että ihmiset kyselevät, asiantuntijat vastaavat.

Sellainen vuonna 1974 tehtiinkin, ja mukana olivat myös Kauri Mikkola ja Seppo Vuolanto eli Luontoillan porukka oli jo lähes koossa. Vielä tarvittiin kasviasiantuntija, joksi lopulta tuli Seppo Vuokko. Kala-asiantuntijaksi tuli Harri Dahlström, ja sittemmin mukaan liittyi vielä Ilkka Koivisto.

”Selvästi ohjelmalle oli sosiaalinen tilaus, mutta ei kenelläkään ollut visiota tällaisesta… Ajattelimme, että kunhan nyt jonkin aikaa tehdään. Mutta hiljakseen ohjelma vain jatkui ja jatkui.”

Radiossa on ohjelmia, joita on lähetetty pidempään, kuten Lauantain toivotut levyt ja Metsäradio, mutta niitä aika ja Yleisradion muutosjohtajat ovat rusikoineet. Luontoilta on toiminut koko ajan samalla periaatteella ja lähes alusta samalla miehitykselläkin, joten vaikka Neuvonen yhä vaikuttaa innostuneelta ja hetkessä elävältä, äänessä saattaa olla hiukan haikeutta:

”Nyt ollaan lähellä mahdollista maksimipituutta… Kyllä mekin olemme jo niin rannalla… Porukka on niin iäkästä, että nämä ovat varmasti viimeiset viidellä jaolliset kekkerit. Sitä paitsi Yle siirtää minut eläkesäätiön piiriin 2008.”

Kekkereillä Veikko Neuvonen tarkoittaa television juhlalähetystä, joka Viikin rannoilla tavatessamme on vielä edessä, mutta tämän lehden ilmestyessä jo takana.

Juhlalähetyksessä, kuten siis on jo nähty, koko joukko esiintyi poikkeuksellisesti tummissa puvuissa ja solmioissa. Lähetyksen jälkeen Neuvonen häipyi Pasilasta viiden viikon kevätlomalleen.

Saattaa olla, että luontoihmisen loma ei paljon poikkea luontotoimittajan työstä. Tätä haastattelua edeltävänä päivänä Neuvonen on ollut yhteen saakka yöllä Nastolassa äänittämässä pöllöjä. Hän tekee myös Viikon luontoääntä, yhtä yleisradion ilmeen luojista.

”Äänitehomma on kivaa. Se on radion kuvittamista, ja nykyisin minulla on aika hyvä ääniarkisto. Uusi cd--levy on ilmestymässä, ja sitä jaetaan Luontoillan palkintoina.”

Neuvosen lomasuunnitelmat ovat yksinkertaiset. ”Menen maalle, painun joka aamu ulos, ja siitä se lähtee…Viime keväänä surin, kun olin ympäristötoimittajien kanssa kaksi viikkoa Brasiliassa. Koin, että menetin kevään.”

Korvauksena menetetystä loskan ja ravan ajasta Neuvonen sai tutustua Stora Enson tehdashankkeeseen ja eukalyptus-puiden viljelyyn. Äskettäin hän tiivisti vuoden takaisia kokemuksiaan Etelä-Suomen Sanomien kolumniin:
”Oikeiden metsien ystävälle puupellot ovat masentavan yksitoikkoisia, lähes äänettömiä viheraavikoita, joissa eivät viihdy linnut eivätkä hyönteiset. Toivottavasti kukaan ei erehdy nimittämään niitä metsiksi.”

Sellun tuottajille eukalyptus on koivua kannattavampi, joten Neuvonen pelkää koivikoiden joutuvan uhanalaisiksi. Kyse on luonnon köyhtymisestä, ja ehkä enemmästäkin:

”Valkokylkinen koivu, lapsuuden pelätty Koivuniemen herra ja tuoksuva juhannussaunan vihta liittyvät lähtemättömästi suomalaisuuteen.”

Tietyssä elämänvaiheessa kaikesta alkaa olla jo 20 tai 30 vuotta, mutta silti on työlästä muistaa, minkälaista elämä oli 1975. Hakuteoksista selviää, että Etyk-kokouksen vuonna syntyivät Jarkko Ruutu ja Janne Niinimaa, joista tuli jääkiekkoilijoita. Anne Pohtamo valittiin missiksi. Risto Jarva teki elokuvan Mies joka ei osannut sanoa ei, ja harvinainen tuulihaukka pesi Viikissä.

Mikään näistä ei sytytä Neuvosen muistia, mutta se sytyttää, että vuonna 1975 poistettiin hylkeiden tapporaha.

”Se on jäänyt mieleen. Olin 1974 tekemässä juttua viimeisistä hylkeiden verkkopyytäjistä Simossa. Eero Helle tutki norppia, ja menimme yhdessä tapaamaan veljeksiä, jotka vielä pyytivät niitä verkoilla. Siihen aikaan oli keskustelua myrkkyjäämistä, kun norpat eivät enää lisääntyneet kunnolla. Vähitellen selvisi, että myrkyt aiheuttivat kohdunkuroumia.”

Noiden aikojen jälkeen harmaahylkeiden kanta on elpynyt ja Eero Helteestä tullut riista- ja kalatalouden johtaja. Itämerikään ei ole kuollut, vaikka Neuvonen muistaa, että niin eräässä Helsingin Sanomien jutussa ennustettiin 1990-luvulla käyvän.

Ei meri silti ole toipunutkaan. Ilmeisesti se on huonommassa kunnossa kuin ennen.

”Nyt siinä on jotakin selittämätöntä. Tutkijatkaan eivät pysty tulkitsemaan kaikkia ilmiöitä; on niin paljon yllättäviä tekijöitä. Paikka paikoin meren tila on todella huono.”

Joidenkin kalojen syöntiä on suositeltu rajoitettavaksi, ja nyt jopa sinilevillä epäillään olevan yhteyttä Alzheimerin ja Parkinsonin tauteihin. Neuvoselle nämä ovat ”hälyttäviä merkkejä jostakin”.

Katselemme Kuninkaankartanonsaaren rannassa olevia, romahtaneita jäälohkareita, jotka osoittavat, miten korkealla vesi tammikuisten myrskyjen aikaan oli. Toisinaan länsimyrskyt auttavat merta uusiutumaan työntämällä suolaisen veden pulssin läpi Tanskan salmien, mutta tammikuun tuulilla ei ollut kylliksi voimaa. 1970-luvun lopulla pulssi elvytti Itämeren turskakannankin.

Meren jäällä yksinäinen mies jatkaa eleetöntä pilkkimisharrastustaan. Hän on yksi Itämeren ympärillä asuvista 85 miljoonasta ihmisestä, ja tämän vähän häkellyttävän huomion jatkoksi onkin hyvä kirjata Neuvosen ajatukset rajat ylittävän yhteistyön välttämättömyydestä.

”EU:n direktiiveillä on saatu läpi monta asiaa, johon kansallisesti ei olisi ollut voimia. Usein me väitämme, että asiat ovat kansallisia, mutta se on vähän samanlaista kuin vanha pohjoisen ja etelän välinen kiistely.”

”Sanotaan, että ei etelä voi puuttua pohjoisen asioihin ja että paikalliset tietävät asiat paremmin, koska he elävät pohjoisen luonnosta. Minä en usko siihen. Enkä edes sano, kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan että itse asenne on nurkkakuntaisuutta.”

Ehkä suojaisia nurkkia ei enää ole, mutta kevätauringon porottaessa ultraviolettisäteillään meidän talven kalvakoita kasvojamme, paikalliset riidat tuntuvat pieniltä. Kun ilmasto lämpenee ja napajäätiköt sulavat, Kuninkaankartanonsaarikin katoaa veden alle niin kuin katoaa enin osa Bangladeshiakin. Neuvonen kuitenkin suhteuttaa asioita:

”Kun asiat viedään isompaan kehikkoon, niiden arvo pienenee. Silloin 1 000 hehtaaria metsää Inarissa ei ole maailmanluokan kysymys. Ei edes naali Lapissa ole maailman kysymys, koska naaleja on myös Norjassa ja Venäjällä, ja Venäjällä riittää myös valkoselkätikkoja ja liito-oravia.”

”Mutta meidän leikkikenttämme on täällä. Se on rajattu tietyllä tavalla mielivaltaisesti, mutta se on meidän tonttimme, joka meidän on pidettävä kunnossa samalla tavalla kuin kunnostamme puutarhojamme.”

Kuunneltuna tai katsottuna Luontoilta kuulostaa yhtä aikaa kodikkaalta, asiantuntevalta ja jouhevasti etenevältä. Se kuulostaa helpolta, mikä todistaa, että ohjelma on huolella suunniteltu. Pari periaatekysymystä nousee ylitse muiden.

”Paljon olemme keskustelleet siitä, miten pitää käyttäytyä ja miten suhtautua ihmisiin. Hyvin kriittisesti me suhtaudumme toistemme tekemisiin.”

”Sitä on pitänyt takoa päähän, että me teemme radiolähetystä. Luontoilta ei ole palvelupiste. Tärkeää on, että se on hyvä ohjelma, ja silloin ei voi pyrkiä vastausten täydellisyyteen, eikä yksi kysyjä saa ryöstää lähetystä.”

”Joku on saattanut närkästyä siitä, että hänet keskeytetään tai puhelu lopetetaan, mutta ohjelman pitää edetä. On tietysti aika raakaa todeta, että tästä ei enää jatketa.”

”Keskeyttämisestä saamme eniten palautetta. Joidenkin mielestä kaikkien pitäisi saada puhua asiansa loppuun. Joidenkin mielestä pitää panna luu kurkkuun ja sanoa, että jaaritellaan tästä toiste.”

Toinen raja tulee vastaan, kun kuulijat alkavat käsitellä eläimiä niin kuin ihmisiä. ”Tästä me olemme keskustelleet paljon ja päättäneet, että siihen peliin ei pidä mennä mukaan.”

”Luonnossa syödään ja tullaan syödyiksi. Siellä synnytään ja kuollaan, mutta ihmisten kieleen liittyy arvovarauksia, kuten tappamiseen. Mutta ei se ole eläimillä tappamista. Se on saalistamista, mikä on eri asia.”

”Totta kai asioita voidaan ihmetellä. Miksi kissa leikkii hiirellä? Onhan se ihan typerää… Biologi saa sitten selittää, mitä selittää… Saalistamisharjoitteluahan se on. Mutta minkä takia aikuinen kissakin tekee sitä? Jääkö sen aivoihin jokin kaava?”

”Ihmisen näkövinkkelistä luonto on aivan muuta kuin eläimen. Eläimet toimivat toisenlaisilla aivoilla kuin ihmiset, eikä ole eläimen halveeraamista, jos sanoo, että luonnossa syödään, lisäännytään, pysytään hengissä…”

Television luonto-ohjelmien on havaittu muuttuvan yhteiskunnan muutosten myötä. Kun vapaa markkinatalous on vahvoilla, luontokin esitetään ohjelmissa taistelun ja saalistuksen maailmana. Tämä on Neuvosesta vähän vastenmielistä mutta sikäli ymmärrettävää, että kun luonto pohjimmiltaan on käsittämätön, ihminen heijastaa sinne omaa maailmaansa.

Satuja ihmisen tavoin käyttäytyvistä eläimistä on kerrottu tuhansia vuosia ja Aku Ankkaakin luettu puoli vuosisataa, mutta juuri nyt inhimillistämistä saattaa ruokkia ns. hoivayhteiskunta.

”Sellainen selitys tulee mieleen. Lisäksi kun nykyisin pidetään paljon lemmikkieläimiä, luonnoneläimillekin saattaa tulla lemmikin rooli.”

”Olen biologi, ja näen asiat ehkä liiankin yksiviivaisesti. Mutta ei pidä tehdä sitä palvelusta ihmisille, että lähtisi tähän mukaan luonnon inhimillistämiseen. Porukassamme on muutamia, jotka vetävät nopeasti tällaiset pyrkimykset alas. Tämä tökkii monia katsojia ja kuuntelijoita.”

TekstiJarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: uusi-rintakoski@nic.fi


Sivun alkuun | Tekstit 4/05 | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |