SYYSKUU 19 | 9 | 2002

Pihlajasta on moneksi

Pihapihlajien oksat nuokkuvat pelottavasti punamarjojen painosta. Sotako tästä seuraa ja kova pakkastalvi? Ei tule sotaa, vaikka sadattuhannet rastaat ja tilhet kyllä saattavat marjoista taistella. Marjoja riittää ihmisillekin. Mutta kun ne ovat niin happamia…

Pihlaja tekee uutta tulemista. Se on suomalaisugrilaisten kansojen ikivanha pyhäpuu. Pihapihlajana sillä on ollut arvonsa, mutta metsänhoito on leimannut sen roskapuuksi. Nyt siitä jalostetaan omenapuun rinnalle tarhapuuta. Viherrakentamiseenkin se on omiaan: kukkii komeasti ja on ruskassa väriläiskä.

Se on oiva huonekalupuu. Tämän todistaa presidentin pihlajainen työpöytä Mäntyniemessä.

"Pyhät on pihlajat pihalla, / pyhä on kukka pihlajassa, / marjaset sitäi pyhemmät", runoili Eino Leino.

Marjojen pyhyyttä on selitetty sillä, että niissä on risti. Tarkemmin katsoen kuvio on kuitenkin viisikulmio. Tämä kristillinen selitys on nuori sen rinnalla, että pihlajaa on jo vuosituhansien ajan kunnioitettu pyhänä puuna. Se on ollut omistettu Raunille, Ukko-ylijumalan puolisolle. Ja vuorenvarmasti marjoja on ikiajoista kerätty syötäväksi, sillä ne ovat energia- ja vitamiinipommi. Tiede ei ole ollut sitä todistamassa, mutta kokemus on sen osoittanut.

"Pihlaja ei kahta taakkaa kanna", tietää sananlasku ja tarkoittaa, että marja- ja lumitaakka eivät osu samaksi talveksi.

"Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista", on kansansadun hokema. Opetus on, että kun ei itse ylety marjoihin, leimaa ne kateellisena happamiksi. Mutta kyllä ketun on nähty on marjoja syövän niin kuin on nähty monen muunkin metsäneläjän. Syöjiä on kirjava seurakunta.

Monimuotoinen pihlaja

Mikä puu on monen tarinan pihlaja? Pihlajien suku, Sorbus, kuuluu ruusukasvien heimoon. Sen heimolaisia ovat omena-, päärynä-, kirsikka- ja luumupuut sekä tutut marjamme mansikka, vadelma, suomuurain ja mesimarja.

Pihlajien sukukunta on varsin monimuotoinen. Niin ovat kasvupaikatkin. Pihlajat viihtyvät yhtä lailla parhaissa lehdoissa kuin avotuntureiden rakkakivikoissakin. Sinne siemenen on lennättänyt tilhi. Se on linnun vastapalvelus puulle, joka on tarjonnut sille ravintoa. Tämä on nimeltään co-evoluutiota.

Meillä tavallisin on kotipihlaja, pihojen, kylien ja pellonlaiteiden tuttu puu. Sen alalajina tunnetaan Lappiin painottuva pohjanpihlaja. Juuri se on punertava väriläiskä keskellä tunturikoivikon keltaväriä.

Suomenpihlaja on oma lajinsa. Tämä ennen härkäpihlajana tunnettu laji menestyy Lounais-Suomessa. Samalla suunnalla kasvaa myös ruotsinpihlaja. Lehden perusteella sitä ei pihlajaksi tunnistaisi. Kun nämä kaksi lajia risteytyvät, syntyy teodorinpihlaja. Sellainen harvinaisuus kasvaa Ahvenanmaalla, mutta vain yhdessä ainoassa paikassa.

Pohjoisella pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä on toistasataa eri pihlajalajia, Norjassa yksistään kymmenen. Kaikkien marjat eivät ole suinkaan punaisia. Väriskaala ulottuu valkeasta keltaiseen ja oranssista tummanpunaiseen. Onpa kypsänä vihreitäkin marjoja.

Happamuus voitettavissa

Aina marjat eivät ole tavattoman happamia tai karvaita. Tämän seikan tuntee marjoja keräilevä soseentekijä. Että kuinka? Maistamalla. Hyötyä ikuisesti tavoitteleva ihminen on tietysti kiinnostunut makeapihlajista. Niitä etsitään, tutkitaan ja jalostetaan. Edistystä on jo saatu aikaan.

Mikä selittää pihlajien ominaisuuksien kirjon? Se seikka, että puut pystyvät lisääntymään siemenistä kolmella eri tavalla. Ensinnäkin on normaali ristipölytys, jossa hede- eli poikapuun siitepöly hedelmöittää emipuun siemenalkion. Toisena on itsepölytys, jonka tuloksena perintötekijät voivat niin ikään vaihdella.

Kolmas keino on apomiktinen lisääntyminen. Siinä siemen alkaa kehittyä emin omista soluista. Jälkeläiset ovat perimältään emon kaltaisia. Nämä kopiot voivat muodostaa pikkumetsiköitä. Onnenpotku on löytää tällä tavoin syntynyt makeapihlajien ryhmä. Marjoista saa vähällä sokerilla erinomaisia soseita ja mehuja. Venäjällä ja Virossa makeita puita on etsitty tarmokkaasti, ja löydetty. Kuopion yliopisto sai niitä Eestistä ensi kerran 1988. Taimien tuottamista varten on kehitetty mikrolisäysmenetelmä.

Makeapihlajissa on sekä luonnon omia kotipihlajan muotoja että lajien välisiä risteytyksiä. Edellisen ryhmän kaupallisia lajikkeita ovat määrin- ja nevezinonpihlaja sekä rosina; jälkimmäisen burka, dessertnaja, eliit nr.10, granatnaja ja likjornaja, joka on vuonna 1905 jalostettu kotipihlajan ja marja-aronian risteytys.

Tulevaisuuden ammatti

Valtakunnan ensimmäisiä pihlajapuutarhureita on koijärveläinen Hannu Jaakkola, 35. Hän tilasi syksyllä 1996 peräti 2 700 tainta ja istutti ne kotitalonsa viereiselle 5,5 hehtaarin pellolle. Tänä syksynä hän korjaa ensimmäisen oikean sadon. Mistä idea?

"Pälkähti vain ajatus, että sitähän voisi kokeilla jotain muutakin kuin perinteistä viljelyä." Aikansa kuulosteltuaan ja katseltuaan Hannu päätyi yrittämään uutta kasvia, makeapihlajaa. Hän oli kuullut, että sitä jo kokeillaan Kuopion yliopistossa, jossa on kehitetty mikrolisäysmenetelmä. Saisiko sitä sieltä?

"Ensin piti selvittää, saako sitä ylipäätään istuttaa, saako samanlaisen EU-tuen kuin omenalla on, millaisia tuholaisia on pelättävissä, onko kukaan kiinnostunut sadosta, löytyykö markkinoita."

Alkoi yhteistyö Kuopion yliopiston kanssa. Lisäksi Hannulla on kiinteät yhteydet Viroon, josta hänen seitsemän lajikettaan ovat peräisin. Koijärvellä on vieraillut myös alan guru, biologi ja darvinisti-generisti Robert Piir.

Kun normaalihappamat marjat jo muutoinkin maistuvat eliöille, vetää makeapihlajatarha niitä magneetin tavoin. Tämän Hannu on saanut todeta. Viime syksyn orastava sato meni pihlajanmarjakoille, koska torjuntaa suoritettu.

"Tänä kesänä ei ole koita, mutta lintuja, räksiä ja tilhiä, tullee runsaasti. Samoin myyrävaara on aina olemassa. Myös jäniksistä, valkohäntäpeuroista, kauriista ja hirvistä oli riesaa. Vasta aita pysäytti ne", kuvaa puutarhuri himoittavuutta.

Hannu Jaakkola uskoo, että makeat marjat löytävät markkinoilta sellaisetkin ottajat, jotka maksavat niistä. Käyttökohteita on vaikka kuinka: survokset, hillot, hyytelöt, marmeladit, karkit, mehut, viinit, liköörit, siiderit, luonnontuotekapselit, teet ja kosmeettisen teollisuuden tuotteet.

Pihlajanmarjat ovat meillä lähes hyödyntämätön luonnonvara, jonka uusiutumiskyky on valtava. Suurin kauppaan tullut määrä oli syksyllä 1989, lähes sata tonnia. Yleensä määrä on jäänyt muutamaan tonniin.

Tässä tilhinektarin resepti. Se on kirjasta Lapin luonnonmarjat, jonka on kustantanut Lapin läänin maatalouskeskus 1980: 0,5 l pihlajanmarjoja, 1 l puolukoita, 5–7 dl vettä, 4 dl sokeria tai 3–4 tl makeutusliuosta. Marjoja ei keitetä, ne vain kuumennetaan lähelle kiehumispistettä, jotteivät vitamiinit hajoa. Seos soseutetaan tehosekoittimella ja jäähdytetään. Kuoret saavat olla mukana; ne antavat kuitua.

Himoittavuuden salaisuus

Me ihmiset arvostamme pihlajanmarjoja niiden vitamiini- ja suojaravinnesisällön vuoksi. Kotipihlajan marjoissa on C-vitamiinia 100–200 mg sadassa grammassa marjoja eli saman verran kuin mustaherukassa ja kolme kertaa enemmän kuin appelsiinissa.

Antioksidantteja niissä on runsaasti; on flavonoideja ja antosyaaneja. Lisäksi on A-vitamiinin esiastetta beetakaroteenia, pektiiniä ja eteerisiä öljyjä.

Linnut ja eläimet tarvitsevat myös näitä aineita. Mutta vielä enemmän niille merkitsee ravintosisältö. Se onkin yllättävän suuri, 360 kJ eli lähes banaanin verran ja enemmän kuin ruusunkiulukoissa.

Marjatko myrkyllisiä? Pihlajanmarjojen suuri energiasisältö johtuu hedelmälihan korkeasta sorbiitista, sokerialkoholista. Sen joukossa on aina vähän kemiallista paramuotoa, joka on lievästi myrkyllistä ja aiheuttaa runsaasti nautittuna lievähköjä vatsavaivoja.

Paramuoto katoaa marjojen kypsyessä, pakkasen pannessa tai keittämällä, jolloin myös vitamiinit hajoavat. Siemenissä on niin kuin heimolaishedelmissä, esimerkiksi omenassa, amygdaliinia, haitallista sydänglykosidia.

Marjoilla monta ottajaa

Kettu unohtaa marjojen happamuuden heti, kun itse ylettyy niihin. Myös supi ja metsän pikkupeto näätä nauttivat pihjalanmarjoja. Niin tekevät mieluusti myös jänis ja poro.

Pihlajan vieraslintuja on alun neljättäkymmentä. Tunnetuimpia ovat tilhet ja räkättirastaat. Myös muut rastaat ja kottarainen ovat niille persoja. Pihojen harakka ja variskin käyvät marjassa.

Nämä ovat marjojen hotkijoita, joiden ruuansulatuskanava hyödyntää energiapitoisen mallon, hedelmälihan. Siemenet tulevat itämiskykyisinä läpi. Ja nopeasti, tilhellä alle puolessa tunnissa.

Kun katselee pihlajassa levottomana hyörivää tilhi- tai rastasparvea, saattaa jäädä huomaamatta terttujen seassa ahertavat ja siemeniä esiin kaivavat linnut. Niiden jäljet näkyvät hangella; se on sotkettu verenpunaiseksi.

Siemensyöjiä ovat tyypillisesti punatulkku, taviokuurna ja kaikki kolme käpylintulajiamme. Saksalainen onkin nimennyt pihlajan Vogelbeerbaumiksi, linnunmarjapuuksi.

Teksti: Risto Lounema
Sähköposti: 

Sivun alkuun | Sisältö | Arkisto | Tilaajapalvelu | Mediatiedot |
| Toimitus | Palaute | www.pellervo.fi |