Kannen kuva: Tapani Lepistö ja Anna-Liisa Huhtala-Fiskars

NUMERO 10 - 2012

Pääkirjoitus

Salojen syleilyssä

Kuolon vuodet

Historia etsii kotia

Eloon herätetty

Eri merillä

Wimmen vapaat äänet

TERVEYS
Vakavasti sairastunut tarvitsee tukea

ASUMINEN Ystävyyden talo

Hellän jengissä ei ole yläikärajaa

PUUTARHA
Kasviretki menneeseen
Puisto porvoolaisittain

Karhut ja Ilvekset, Martat ja Ihanteet

KÄSITYÖT

Virkkaa villa ja väriä
Viljankeltaista
Lanka lämmittää
Kivat kassit
Punainen pari
Linjakkaat liinat
Pöydälle raitaa perusväreissä
Muistoja mummolasta

JOKA KUUKAUSI

Asiasta toiseen

Kirjan kannet auki

Pikkupojan elämää

Koti maalla

Elämäntilanteita

Ristikko

Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 8.11.2012. Pellervon Iso Kalenteri ja Maatilan Pellervo ilmestyvät 22.11.2012.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Tässä tulee vanha stara!

Karo Hämäläinen: Kolmikulma. WSOY 2012.

Ei kai Karo Hämäläisen romaanin päähenkilön nimi sattumalta ole Ilari Rautavaara. Ilari on päivitetty versio miehestä, joka heitti keihästä pidemmälle kuin muut, soitti kitaraa ja lauloi kaikki Suomen lapset sinisten unien maahan. Kolmikulman päähenkilö on nilkki. Ilari on sikarikkaitten kasinopelureitten lainavalossa kylpevä nousukas, joka tarvitsee tuekseen piikaa. Kun hänellä sitä ei ole, hän yrittää juoksuttaa hotellin respaa, mutta respatyttö on kovempaa tekoa. Käänteistä kunniantekoa Tapio Rautavaaralle?

Ilari Rautavaara on romaanihenkilö, mutta sellaisena hän on pikemminkin alusta, tekstimassa, jonka vietäväksi lukija voi asettua, ja tämän Hämäläinen osaa niin, että Ilarin umpiluinen röyhkeys usein on nautinnollista.

Ilari on niitä, jotka reagoivat koko ajan kaikkeen, ja paljon siitä kaikesta on vain hänen kaalissaan. Siellä on latteaa sitaattiviisautta menestymisestä, ja siellä on jukeboksi jossa välillä takoo Pointers Sistersien umpitylsä I’m exited, välillä Frederikin Oon kolmekymppinen. Ihan reetuna Ilari kansainvälisillä finanssimarkkinoilla onkin. Kun tämä mies oksentaa ratikkaan, hän pyyhkii suunsa 500 euron seteliin ja kumartaa mutta ei nolona.

 

Kolmikulmassa on kaikkea. On koulusurmaaja, on F. E. Sillanpään suviyö, on loputtomiin yksityiskohtia Helsingin Keskuskadun kivetyksestä markkinoiden lyhenneslangiin. Kreikan oloinen maa on ihan suotta väännetty Helleniaksi, ja Hellenian velkoja yritetään järjestellä Helsingin Kalastajatorpalla.
Takapirujen peli on yksinkertaista: osta Hellenian velkaeuro 40 sentillä, ja jos Euroopan keskuspankki lunastaa velat 60 sentillä, voitat hillittömästi, kun potissasi on satoja miljoonia. Jos EKP ei lunasta, häviät vähän. Voit myös lyödä vetoa: osta johdannaisia viidellä miljoonalla, ja jos velkajärjestely ei synny viikossa, saat 20 miljoonaa. Jos syntyy, häviät viisi.

Tällaisia pelejä oikeastikin koko ajan käydään, ja pitkävetoon niissä on yksi ero: pelaajat voivat lahjoa tai kidnapata vastapuolen pelinrakentajan, sikäli kuin tietävät, ketä vastaan pelaavat.

Kaiken tietotekniikan, kameravakoilun ja pankkislangin takana on lattea mutta kiihkeä maailma, jossa yksi melko merkityksetön muuttuja on mahdollisuus, että kreikkalaiset lähtevät kaduille ja veri vuotaa.

Kolmikulma? Kaiketi nimi viittaa kolmen pelurin triangelidraamaan. Pelureista yksi on nettiyhteyksiin eristäytynyt rikollinen, toinen Hellenian sosialistijohtaja joka katuu poliittista elämäänsä, inhoaa demokratiaa ja taipuu kuripolitiikkaan. Kolmas on Ilari, joka on pysyvässä sodassa heikompiaan vastaan, ja heikommikseen hän arvioi monet vahvemmatkin.

Kolmikulma totisesti ei ole ihmissuhderomaani: nämä ihmiset ovat suhteissa toisiinsa lähinnä verkon kautta, paitsi Ilari joka juo ja käy vieraissa, pikemminkin saadakseen tietoa kuin siksi että olisi kiihottunut, exited, ainakaan muusta kuin kuvitelmastaan, että on kingi.

Ja kieltämättä huipentuma on ihan suomalaisittain koskettava: takaa-ajettu Ilari sotkee rämisevää jopoa kohti Kalastajatorppaa ja osuu ratkaisun hetkiin. Tapahtumien ajoittumisen Hämäläinen kertoo sekunnilleen mutta ei vuotta. Kirjassa euron kurssi on liki 1,5 taalaa. Niin se oli viimeksi toissa keväänä.

Nykyisin ilmestyy paljon kirjoja, joiden tekijät osaavat kirjoittaa ja jotka ovat sikäli puheväleissä maailman kanssa, että kykenevät kertomaan meille, mitä meille juuri nyt kuuluu. Kai se luo laihaa yhteisyyttä.

Usein kirjat perustuvat ironiaan kuten Kolmikulma: kun demokratia on lapsekasta julkisuuspeliä ja kun rahamaailmalle ei mitään mahda, ei tätä kaikkea kannata ottaa kovin vakavasti. Ei kannata ottaa edes Kolmikulmaa, jossa on joko vähän liikaa aineistoa tai liian vähän.

Vauhdikas, jännittävä ja ajankohtainen Kolmikulma on, joten pari syksyn unetonta iltayötä kuluu mukavasti. Yli talvenselän näitä kirjoja ei ole tarkoitettu kestämään, joten sikälikin Kolmikulma on osa peliä.

Saksalaismorsiamia kuskaamassa

Antti Tuuri: Rauta-antura. Otava 2012.

Arvo oli tuotu komppanian komentopaikalle: suoraan Sukevalta, Kaijanlauri tiesi. Pauli kysyi, pääsisikö se velipoikaa katsomaan, mutta Kaijanlauri ei uskaltanut päästää sitä linjasta pois, kun venäläiset panssarit mourusivat aukean takana.

Karo Hämäläisen Kolmikulman Ilari ihastelee jatkuvasti omia kenkiään: ne ovat merkiltään, piti oikein tarkistaa, John Lobb Philip II, kaupassa noin 1 500 €. Jalkineista Antti Tuurikin kirjoittaa; Rauta-anturassa on jonkin verran kysyntää saksalaisten raudoitetuilla sotilassaappailla. Niiden hinta lasketaan toisin.

Rauta-antura menee eleettömästi asiaan: joku Arvo-niminen mies on päässyt Sukevan vankilasta rintamalle. Tuuri on ennallaan, sikälikin että sodassa ei paljon hohtoa ole, ja Lapin sodassa sitä on tavallista vähemmän.

Ensin Tuuri jauhaa sivukaupalla junamatkaa Kannakselta Ouluun sekä rantautumista Kemiin: taas kerran lukija ehtii tottua – ja väsyä – epäsuoran ja toteavan kerronnan automaattiin ennen kuin päästään Lapin sodan erityispiirteisiin. Ne ovat viina ja naiset.

Tornion valtauksen jälkeen suomalaisia sotilaita kaatuu tilapäisesti komppaniakaupalla: saksalaiset ovat jättäneet kaupunkiin määrättömästi viinaa. Kannakselta hengissä selvinneet juovat laatukonjakkeja niin kuin laihaa kiljua, Tornion asemalla naisia raiskataan porukalla, kaiken sotilaallisen kaaoksen keskellä harhailee vaimonsa saksalaiselle menettänyt pappi sekä minä-kertoja, kauhavalainen, viaton nuorukainen joka eleettömään tapaan on osa porukkaansa ja joka silti yrittää toimia tolkullisesti.

 

Paavo Rintalan Sissiluutnantti ja Väinö Linnan Tuntematon sotilas synnyttivät kirjasotansa: kirjojen sanottiin loukkaavan lottien moraalia, ja varmaan ne joidenkin lottien moraalikäsityksiä loukkasivatkin, ja varmaan myös jotkut lotat itse loukkasivat tuolloin vallinnutta normimaailmaa. Asia saattoi olla niin tai näin ja entä sitten? Rauta-anturassa ns. saksalaismorsiamet loukkaavat niiden samojen sotilaiden moraalia, jotka Tornion rautatieasemalla osallistuivat porukkaraiskauksiin. Monimutkaista? Mies on.

Mitä moraalisiin kysymyksenasetteluihin tulee, Antti Tuuri kieltämättä on askelen edellä Väinö Linnaa: Rauta-antura vie sädekehää suomalaisilta (sota)miehiltä. Karo Hämäläisen Kolmikulman maailmassa naiset ja miehet ovat edistyneet jo kaksi askelta. Kun Ilari taksin takapenkillä suutelee ja hyväilee naista, nainen kykenee samaan aikaan sekä poistamaan vanhoja tekstiviestejä puhelimestaan että vastaamaan hellyyteen. Tästä jo voi päätellä, että finanssimaailmassa sukupuolielämä on vapaata, mutta johdannaismarkkinoiden arvonmuodostukseen vaikuttava tieto ei.

Rauta-anturassa tapetaan ja tuhotaan Lappia vapaasti, vailla sen suurempaa mieltä, ja kouralliseksi kuihtunut suomalaisjoukkue harhailee kohti etelää tehtävässä, joka on yhtä järjetön kuin koko sotakin. Saksalaiset ovat jättäneet Kolariin tusinan armeijansa mukana olleita suomalaisnaisia, ja näitä kymmenen sotilasta kuskaa kohti Oulua. Tästä jo ymmärtää, että Rauta-antura on ihmissuhderomaani: suhteessa on joukko miehiä ja joukko naisia, ja kaikilla heillä on suhde myös samoilla kuorma-autojen lavoilla kuskattaviin kaatuneisiin. Armeijan kuri näyttää peräti vapautuneen, mutta vapaat kuorma-autot ovat kortilla.

Ehkä maisema vaikuttaa: pohjalaissyntyisen Tuurin lause ryöppyää yhtä kiihkeänä koskena kuin Lapuanjoki lakeuden lävitse. Epäsuora kerronta taittaa replikoinnin miehisen uhon ironiseksi; vaikutelma on kuin joku erityisen hyvämuistinen kertoisi menneestä, yhtä aikaa hiukan välinpitämättömänä ja ilman ajan tuomaa etäisyyttä. Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -romaanin kertoja sanoo aina hämmentyvänsä suurista, abstrakteista sanoista kuten pyhä, kunniakas ja uhri ja rohkeus. Hän kaipaa konkreettista: kylien nimiä, teiden numeroita, rykmenttien numeroita ja päivämääriä. Sekä Tuuri että hänen romaanihenkilönsä jatkavat perinnettä: suuria sanoja kavahdetaan, yksityiskohtia riittää.

 

Tuurin kerronnasta innostuneet ovat puhuneet veijariromaanista ja ties mistä. En juuri löytänyt Rauta-anturasta veijarimaisuutta, mutta omalajisensa moraliteetin Tuuri on taas kirjoittanut. Miehinen tekopyhyys huoritteluineen on kai helpompi niellä, kun mausteena on tavanomainen, ironiaksi taittuva uho. Tuurin henkilöiden sankaruus on vähän monimutkaista: nämä samat miehet taistelivat Kannaksen torjuntavoiton tulematta varsinaisesti hulluiksi. Nykyisin elämme helpommassa ja miellyttävämmässä maailmassa: Karo Hämäläisen Kolmikulman Ilari ymmärtää sankaruutensa vain vilkaisemalla puolentoista tonnin kenkiään.

 

Päivän mietelauseet

Pekka Kejonen: Levitaation elkeet. WSOY 2012

Aforismeja ei oikeastaan pitäisi kirjoittaa, tai lukea: yleensä laji johtaa ikuisiksi totuuksiksi kutsuttuihin latteuksiin tai sutkautuksiin, jotka Jaska Jokusen suusta kuulostavat paremmilta. Paavo Haavikko oli aforistikkona poikkeus silloin kun ei toistellut päähänpinttymiään, ja Pekka Kejonen on hetkin riemukas; itsekin hän toteaa rakentavansa hiekalle nimeltä elämä ja mainitsee talonsa kurkihirreksi sen korren, joka katkaisi kamelin selän.

Niin se sitten kävi: kuusikymmenlukulaisista pahoista pojista Pekka Kejonen on the last man standing, viimeinen mies pystyssä, mikä tuntuu miehelle itselleenkin olevan ihme. Olen nähnyt närhen
munat, hän kirjoitti vavahduttavassa yhden rivin runossaan jo vuosia sitten.

Vuoden Aforismipalkinnon Kejonen kuittasi 2010 kokoelmasta Kädettömän taputukset, mikä sekin viittaa zenbuddhalaisiin mieltymyksiin. Uudessa kirjassa perisuru ja suuri nauru voimistuvat, ja hetkin ihmistä piinaava painovoima kumoutuu joskin rajoitetusti: Vain rohkeimmat uskaltavat leijua tyhjän päällä.

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski