Kannen kuva: Ullamaija Hänninen ja Marita Suontausta.

NUMERO 11
10.11.2011

Pääkirjoitus

SUOMI: Sesongin seisahtuessa

LAPPI: Kuvissa kulkevat poromiehen muistot

ASUMINEN:
Säästeliäästi luonnon mukaan
Koti keltaisessa talossa

PUUTARHA:
Kananpojasta kaikki alkoi
Huonekasvien koettelemukset
Iloa pimeyteen

ELÄMÄNMUUTOS: Muusikot maatilallaan

TERVEYS: Ei päivääkään juoksuaskelitta

MESTARIPELIMANNI: Kipu on katkera elämänkumppani

LEPOSIJA: Hiljaisuuden puutarha

PERHE: Millainen ihminen isäni oli?

RUOTSIN-SUOMALAINEN: Auliksen rikas elämä

HENKILÖ: Apua hädän keskelle

RUOKA: Se tuoksuu jo!

PAIKAN VAIHDOS: Sinkkumimmi muutti metsään

TUNNELMA: Ilmassa on odotusta

KÄSITYÖT:
Lapanen kukkii
Töpöstellen
Tunisialaisen koukun tulokset
Valkoisia palmikoita
Huivi hartioille
Puikot kilisemään

KOSMOS: Linnunradan tähtivyön alla

FILMIMIES: Tarinat ja tatit kulman takaa

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Kirjan kannet auki
Elämäntilanteita
Koti maalla
Ristikko
Papin päiväkirja

Seuraava Kodin Pellervo ja Pellervon Iso Kalenteri ilmestyvät 15.12. ja Maatilan Pellervo 17.11.2011.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kekkonen rulettaa!
Raija Oranen: Nimeltään Kekkonen. Teos 2011.

Piti oikein tarkistaa: rulettaa on nuorisokieltä ja tarkoittaa olla paras, ylivoimainen. Siispä: Raija Orasen romaanihenkilö Urho Kekkonen rulettaa ihan kybällä!
Jos edellisen lauseen olisi kirjoittanut tutkija Hannu Rautkallio tai hänen poliittinen aisankannattajansa Lasse Lehtinen, sen merkitys olisi kielteinen. Juhani Suomi suhtautuisi Oraseen myönteisesti ja korjaisi pari pientä asiavirhettä. Itse ihmettelen, miten Oranen kykenee kirjoittamaan kuivasti, melkein ikävästi, ja silti luomaan vahvan tunnun, että juuri tuollaista oli siihen aikaan, kun miehet olivat rautaa ja Petsamossa nikkeliä. Vähemmillä eli nykypoliitikkojen eväillä koko sodan ja sen jälkeisen ajan savotasta ei olisi selvitty.
Romaani on myös rakkausromaani: Oranen paneutuu Kekkosen ja toimittaja Anna-Marie Snellmanin suhteeseen perin pohjin ja taustoi sen Sylvi Kekkosella, joka poikien syntymän jälkeen käpertyi tuskalliseen reumaan: Kekkosen aviorakkaudesta tuli henkistä. Selväksi tulee, että Kekkosella oli ensin aate, suomalaisuus, mutta käyttövoimana toimivat halu valtaan ja kiima, turvaverkkona lähiystävät ja viina.
Oranen on rajannut romaaninsa ajanjaksoon 1942–1962 eli alkupuolella Petsamon nikkeli menetetään, mutta kohta Porkkala saadaan takaisin. Alussa Kekkonen juhlii Adolf Hitlerin hyökkäystä itärintamalla, lopussa Oranen luo Kekkosen yksinpuhelun noottikriisistä. Teksti on retorisesti huima, vaikuttava ja ehkä jopa tosi tai todennäköinen. Ehkä Kekkonen John Kennedyn tavatessaan jopa vaikutti Kuuban kriisin ratkeamiseen eli oli estämässä kolmatta maailmansotaa.
Kyseessä on ikuisuusasia, joka ei taida ratketa, vaikka Moskovan arkistot avautuisivat. Tuoreessa Kanava-lehdessä (7/11) teologi Ville Jalovaara kaipaa yhä selitystä ja sanoo, että Kekkosen nousu Moskovan junaan Luumäellä oli lehtikuvineen selvä viite talvisodan neuvotteluihin. Tällaista se on: Orasen kirjassa romaanihenkilö Kekkonen nousee junaan vasta Luumäeltä nimenomaan välttääkseen tuon viitteen ja veisaavat saattajat. Onkohan jompikumpi oikeassa?
”Olinko pelastanut isänmaani vai myynyt sen?” ihmetteli päämies Jari Tervon Myyrässä. Orasen kirjassa tällaista kysymystä ei voi edes asettaa: Myyrä on ehkä paljon parempi romaani kuin Orasen, mutta sen totuus, sikäli kuin romaanilla totuutensa on, on kaukana Orasen totuudesta. Orasen vahvuus on tajuta sisältäpäin poliittisen taistelun mieli: hän luo aidon tunnun, minkälaista oli, kun salaista rahaa virtasi idästä ja lännestä, kun Tabe Slioor häikäisi säteilyllään ja Hertta Kuusinen säteili lisäksi älyllään.
Niinpä: ei ollut tekstiviestikohuja eikä lautakasoja. Se oli aikaa, jolloin Sensaatio-lehti keskittyi kertomaan Kekkosen nyrkkitappeluista, naisista ja ryyppäämisestä, ja se lehti pesi nykyisen Seiskan mennen tullen. Ei voi mitään: ihan hetkeksi tulee, tässä Euroopan hajoamista katsellessa, ikävä menneitä, kovia aikoja. Sitten se menee ohi.

Mistä tunnet sä ystävän
Timo J. Tuikka: Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä. Otava 2011.

Kaarlo Hillilän (1902–1965) elämä oli ihmeellinen, ja ihmeellistä on myös, miten historioitsijoiden kieli muuttuu. Muoniossa syntynyt historioitsija Timo J. Tuikka ei ole unohtanut kotiseutunsa kieltä: hän maustaa tekstiään kansankielellä, karkeallakin. Se sopii. Hillilällä ja Urho Kekkosella oli tapana puhua samaan sävyyn.
Kekkosen takapiru on oikeastaan kirja ystävyydestä. Hillilä oli lopulta ainoa, joka uskalsi sanoa asiat Kekkoselle silmäin tasalta, pelkäämättä. Miehet tutustuivat opiskelijapoikina, ja ystävyys kesti niin, että Kekkonen teki 1960-luvulla hallituksen vastaisen nimityksen: hän valitsi Hillilän uudelleen Kelan johtoon, vaikka tämä oli juonut ja huijannut asemansa jo kertaalleen. Ystäviä ei jätetä, oli ehdoton sääntö. Ystäviä tosin menetettiin, ennen kaikkea vuoden 1956 vaaleissa, jolloin rikkoutuivat Kekkosen ja Sakari Tuomiojan välit.
Politiikka oli raakaa, ja aika: ”Suomen selviytymistarina oli ihme, ja siihen tarvittiin kovia jätkiä”, Tuikka on kiteyttänyt. Hillilä oppi kovuutta 15-vuotiaana, kansalaissodassa, ja vuotta myöhemmin hän näki pikkuveljensä kuolevan, kun pojat olivat Viroa vapauttamassa. Tästä hän ei selvinnyt koskaan.
Kansalaissota oli lapsisotilaiden sotaa, nuorimmat olivat 12-vuotiaita, ja tällä kohdalla Tuikan tyylitaju heittää: pojat eivät olleet murkkuja. He olivat pieniä aikuisia, jotka tappoivat, ryyppäsivät ja viihtyivät Tallinnan naisten vuoteissa sotilaiden tapaan. Murkut ja nuoriso keksittiin vasta viime sodan jälkeen.
Alussa oli aate: aitosuomalaisuus, isänmaanrakkaus. Sen käyttövoima oli viha: Hillilä ja Kekkonen ystävineen vihasivat ryssiä, (suomen)ruotsalaisia, ja köyhinä he vihasivat herroja. Monesta herravihaajasta tuli itsestään herra, mutta ei viha siitä kadonnut. Sen näki Kekkosesta.
Hillilä oli kaksikon ideatykki. Kekkonen fiilasi ideat puheiksi. Vuodet EK:n kommunistijahdissa jättivät jäljen: nimenomaan Kekkonen oli luonteeltaan tiedustelija. Hillilän mahtiaikaa olivat sotavuodet: Lapin maaherrana hän oli polttopisteessä, jatkuvasti tekemisissä saksalaisten kanssa, ja suhde Adolf Hitlerin Saksaan oli halveksiva. Keino säilyttää oma toimintavapaus oli mennä vastapuolen iholle ja vaikka valehdella kirkkain silmin. Praatata on sana, jota Tuikan kotipuolessa käytetään, ja aivan samoin toimi Kekkonen myöhemmin neuvostoliittolaisten kanssa: siinä pienen maan suuri ulkopoliittinen linja.
Hillilälle oli sodan jälkeen poliittinen taivas auki. Auki oli myös pullon korkki: Hillilä taisteli ikänsä viinapirua vastaan, mutta lopulta sortui juomiseen. Tuikka on tehnyt ison työn: kirja on melkein päivälehtimäinen kuvaus koko aikakaudesta. Enimpien jo unohtama Lapin kuningas on saanut monumenttinsa, ei kiiltokuvaa.
Tuikka puhuu isänmaallisista sutkeista, mikä tarkoittaa, että nämä miehet osasivat ajaa isänmaan etua ja omaa etuaan, kumpaakaan unohtamatta. Sekä Tuikan että Juhani Suomen kommenteista voi päätellä, että Hillilän kuoleman jälkeen Kekkonen oli yksin. Kustaa Vilkuna ja Arvo Korsimo eivät koskaan täyttäneet Hillilän paikkaa.

Tyttö matkaa villiin itään
Rosa Liksom: Hytti nro 6. WSOY 2011.

On suomalainen tyttö ja venäläinen mies: siinä perusjännite. Juoni on mutkaton kuin Siperian rata, tunteet mutkalliset. Tyttö on puhumaton ja hetkin säikky; mies karkea, herkkä, votkaan menevä ja kaiken kokenut leirien kasvatti joka puhuu kuin räävitön ruuneperi. Tyttö vaikenee, kunnes lausuu raamatullisesti:
Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Se mitä pelkäsin, se minulle tapahtui, Vladimir Nikolajevitš.
Mies puhuu naisistaan jotka ovat hänen maailmastaan eli löyhätapaisia, kuten joskus sievästi sanottiin. Tyttö muistelee rakkauksiaan joita on kaksi: nuori moskovalaispoika ja tämän äiti. Siinä onkin mukavan moderni kolmiodraama: yksi tykkää äidistä, toinen pojasta, tyttö tykkää molemmista.
Mies on perusvenäläinen, mikä on ihan eri asia kuin perussuomalainen. Rosa Liksom on asunut Moskovassa, tuntee Venäjää ja kiittää avoimesti monia, mm. Viktor Jerofejevia, joka on kirjoissaan pohtinut venäläisen (miehen) sielunelämää ja Stalin-kultin monimutkaisuutta ja joka sattumoisin kertoo samoista asioista tekeillä olevassa Ari Matikaisen elokuvassa.
Liksomin juuret ovat meänkielisessä Lapissa: hänellä täytyy olla perspektiiviä. Junan ohitse virtaa maisema, joka on rappeutunut, ruma, ja jota tyttö silti rakastaa. Jatkuvasti toistuu lause kaiken liikkeestä, mutta silti Siperia on yhtä ja samaa: hetkin Liksom horjuu kliseiden rajalla. Silti näitä kielikuvia lukee mieluummin kuin mieskirjailijoiden lyhyiden lauseiden tykitystä, josta adjektiivit on kitketty tarkkaan kuin rikkaruoho 4H-kerholaisen porkkanamaasta. Kyllä pituudella voi olla väliä.
Anton Tšehov sai aron yksitoikkoisuuden elämään, ilman jatkuvaa toistoa, ja Tšehovin erääseen novelliin Liksomin kirjan nimikin viittaa. Ehkä jatkuva maalailu on tympinyt myös Liksomia: muuten en käsitä, miten juna voi jatkaa Habarovskista Mongolian rajalle Nauškiin ja siinä välissä tyttö ehtii katsella Amurjoen yli Kiinaankin. Ehkä 1980-luvun lopulla matkattiin niin, ja ehkä silloin Baikalilla oli myös tunneleita, muuallakin kuin järven kiertävällä näköalaradalla? Kirjailijalla tietysti on vapautensa piirtää uusiksi koko Siperian kartta.
Galaksit suhisivat jurttien päällä, kirjoittaa Liksom ja vähän ne suhisevat minunkin päälläni, kun yritän erottaa eri junareitit sekä Liksomin kirjan että muistikuvieni avulla. Asialla ei tietysti ole väliä. Ihmeellisempää on, miten Siperiaa saattaa rakastaa, mutta kyllä sitä voi. Muuan australialainen matkailutoimittaja meni sinne työmatkalle, ja kun hänet oli kerran pahoinpidelty ja kahdesti ryöstetty, hän oli menettänyt sydämensä. Aussit ovat joskus sellaisia, ja sellaista on joskus rakkauskin.

Mäkelä ei vaihda asentoaan
Matti Mäkelä: Ihmisen olosijat. WSOY 2011.

Matti Mäkelä on julkaissut juttukokoelman ihmisen asennoista, joka joutavuudessaankin on mukava lukea. Mäkelä itse on entisessä asennossa: hän ärsyttää feministejä, puolustaa maaseutua ja kertoo touhuavansa kylätoiminnassa. Välillä hän jättää Pohjois-Karjalan ja reissaa vaimonsa työmatkoilla seuralaisena pitkin maailmaa.
Avara maailma voi sekoittaa pään. Kun Mäkelän on asentonsa vuoksi puolustettava Kiinan Kolmen rotkon uutta, kaunista asutusta ylärinteillä, hän kirjoittaa olevansa Keltaisella joella. Oikeasti rotkopato sijaitsee Jangtsella, yli tuhat kilometriä etelämpänä. Talot kyllä ovat kauniita, mutta suuri osa lähes 2 miljoonasta allasevakosta on siirretty pitkin maata, kauas kotoa. Maalaispojalle saattaisi tulla mieleen, että ei ole hääviä vaihtaa hedelmällisiä rantamaita ylärinteiden kivikoihin. Mäkelälle ei tule.
Mielenkiintoinen on Mäkelän päätelmä helsinkiläisistä toimittajista. Kun nämä ovat kiivailleet maaseudun jättämästä hiilijalanjäljestä ja työmatka-autoilusta, he ovat unohtaneet kaupunkien muut rasitukset. Syyksi Mäkelä epäilee toimittajien pelkoa kantakaupunkiasuntojensa arvon laskusta. Pelko on toivottavasti aiheellinen, vaikka Mäkelän unelma kaupunkien katoamisesta ei aivan vielä toteudu.

Arviointi: Jarmo Uusi-Rintakoski