Kannen kuva: Jarmo Vainionpää

NUMERO 11 - 2012

Pääkirjoitus

LUKIJAMATKA
Vienan meren salaisuudet

Itäkylä
Pehtoorska löytää paikkansa
Bosniasta porofarmin emännäksi

TERVEYS
Vesi vanhin voitehista
Syksyn kynnyksellä

Kohtaloiden kartano

PUUTARHA
Kaiken perusta
Valon ja ruskan puutarha

Joskus onni potkii

RUOKA
Juurta jaksaen
Hyvät vanhat maut

Siskoni, kuulehan

Minä osaan!

Metsän tyttö vuolee kaarnasta sydämen

KÄSITYÖT
Löylyä lisää
Paksua pitsiä peittoon
Ikioma
Puikot kilisemään

JOKA KUUKAUSI

Asiasta toiseen

Pikkupojan elämää

Pieniä tarinoita

Kirjan kannet auki

Koti maalla

Elämäntilanteita

Ristikko

Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 13.12., Maatilan Pellervo 22.11.2012 ja Pellervon Iso Kalenteri marras-joulukuun vaihteessa.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

Matkalla unohdukseen

Teemu Keskisarja: Raaka tie Raatteeseen. Siltala 2012.

Ilmeisesti jopa omaksi yllätyksekseen Teemu Keskisarja kirjoittaa sodasta. Siinä on riskinsä. Viime sotien asiantuntijoita on muutama satatuhatta, enkä yritä joukon jatkoksi; on paras valita pienemmän riesan tie. Muille foorumeille kuuluu kiista, mikä oli Suomussalmen merkitys, kuka komentaja tyri jne.

Puhutaan siis tyylistä. Saattaa olla, että Keskisarja kertoo monesti toistetun tarinan, hän kuitenkin tekee sen uudella tavalla. Makuasioista voi kiistellä, mutta pidän Keskisarjan illuusiottomasta, sodan kaoottisuutta ja sattumanvaraisuutta korostavasta tavasta. Raakuudet, kärsimykset, virhearviot ja uroteot nousevat pintaan, kaihtelematon kuvavalinta tukee kerrontaa.

Rauhanajan armeija on järjestäytynyt, sodassa kaikki sekoaa. Lumihangen tasolla Suomussalmella kuoltiin myös omien ampumana, kun tunnussana muistui sekuntia liian myöhään, eksyttiin metsiin, jäädyttiin hankeen. Suomalaisilla oli pula jopa suksista ja kirveistä. Pula oli tolkullisista kartoistakin, joten ehkä kaaos ylti esikuntiin, varsinkin kun komentajat Hjalmar Siilasvuo ja Paavo Susitaival eivät olleet puheväleissä.

Neuvostoliitto erehtyi luottaessaan kapeaan suksimalliin. Puna-armeija ei muutenkaan ollut tehtävänsä eli Oulun valtauksen tasalla: eteneminen ja huolto ei umpimetsässä sujunut. Suksiongelmat ovat siksikin kummallisia, että jo 1922 Kiimasjärvellä oli tapahtunut mielenkiintoinen yhteenotto: Toivo Antikaisen johtamat taisteluhiihtäjät tekivät hiihtorynnäkön suomalaisten kimppuun.

Seurasi kaoottinen kahakka. Taisteluhiihtäjät huusivat toisilleen selvää suomea ja ymmärsivät käskynsä. Vastapuolella eivät vienankarjalaiset ja suomalaiset saaneet tolkkua toisistaan ja komennon ottaneesta vääpelistä, joka oli maailmansodassa kuuroutunut.

Tämä käy Keskisarjan tyylinäytteestä. Asetelmaa pitänee selittää: Antikainen oli neuvostoarmeijan punaupseeri, valkosuomalaiset tukivat Karjalan kansannousua. Antikaista vastassa oli mm. jääkärivääpeli Antti Isotalo. Jotakin symbolista?

1939 yli tuhat suomussalmelaista jäi vapaaehtoisesti Neuvostoliiton valtaamalle alueelle. Mitä tästä pitäisi päätellä? Ehkä sekin, että Kajaanin ja Vienanmeren välinen alue oli iät ajat ei-kenenkään-maata, vaikka Wikipedia sanoo isovihan aikaista sissiä Juho (Pekka) Vesaista suomalaiseksi itsenäisyystaistelijaksi. Niin itsekin ajattelin kahdeksanvuotiaana, kun luin Santeri Ivalon kirjan.

Entä talvisodan henki? Siitä Keskisarja löytää todisteita. Se ei syntynyt suurista sanoista; nälkäisen ja päiväkausia valvoneen miehen pontimina olivat viha ja vastuuntunto, luottamus päällystöön ja yhteishenki. Sota oli raakaa, mutta ei niin raakaa kuin olisi voinut. Puna-armeija kohteli Suomussalmen siviilejä ja suomalaisvankeja yllättävän hyvin, ja Suomen viranomaiset kohtelivat vihollisen kanssa yhteistyötä tehneitä suomussalmelaisia yllättävän pehmeästi.

Kiinnostavaa on, että venäläiset eivät piitanneet haavoittuneistaan ja suhtautuivat omaan kuolemaansa huolettomammin kuin suomalaiset. Keskisarjan loppunousu kertoo, että hän suhtautuu taisteluihin Saarnaajan kirjan hengessä: historiankirjoitus on unohduksen hidastamista, mutta aikanaan Siilasvuo ja Vinogradov vaipuvat Pekka Vesaisen ja Ahman veljiksi. Lopulta suurtaistelun kaikki ihmiset ovat samankokoisia.

Uskomatonta inttämistä

Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.

Odotin, että Kari Enqvist lähtee tutkimusmatkailijan tavoin vieraille seuduille ja kertoo oudoista ihmisistä, jotka kokoontuvat ylistämään kummallisia jumaliaan. Odotin raporttia sakastien hämärästä, vähän kuin viidakkoheimoista tai visiitistä liivijengien prätkätalleille. Odotin turhaan. Uskomaton matka on samaa juupas–eipäs-jankutusta, jota on käyty Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin yhteydessä: EVVK.

Vika ei ole siinä, että Enqvist ei ymmärrä uskontoja. Jos jaksaisin yrittää, tuskin itsekään syvällisesti ymmärtäisin mormoneja, edes Mitt Romneyta. Jehovien verenluovutuskielto tuntuu oudolta, vaikka olen joskus haastatellut asiasta älykästä ja mukavaa jehovalaislääkäriä. Uskon, että Charles Darwin oli oikeilla jäljillä ja että ei itsemurhapommittajaa ainakaan 72 neitsyttä taivaassa odota.

Enqvist ei edes yritä tajuta, vaikka muuta sanoo ja selittelee lähtökohtiaan liikaa. Ei uskonnottomuus ole kirjan eikä monen lukijankaan ongelma. Huonoina päivinäni saattaisin olla ”samaa mieltä” Enqvistin kanssa jumalisista asioista, enkä hyvinä päivinä viitsisi vängätä.

Enqvist hakkaa päätään tiiliseinään, eikä saa murtumaa aikaiseksi, vaikka tiilet koostuvat, kuten Enqvist voi todistaa, hiukkasista jotka ovat tuskin silkkaa tyhjyyttä enempää. Samaa on Enqvistin pääkin.

 

Järki keksittiin parisataa vuotta sitten. Luultavasti ihmiset käyttivät järkeä jo aiemmin, mutta valistuksen aatteen myötä järki nostettiin elämän ohjenuoraksi. Ne joita pelkkä järki tympi, ryhtyivät romantikoiksi, ja niin saimme kummallisen jaottelun järkeen ja tunteeseen, josta yhä olemme pääsemättömissä.

Järkiajattelu nousi Suomessa sotien jälkeen, vaikka juuri oli todistettu järjettömyyden juhlaa. Maan piti modernisoitua, tieteen voittaa ennakkoluulot. Eikö siis voisi kuvitella, että professoriksi päässyt tutkija alkaisi jo ihmetellä, miksi ihmiset edelleen uskovat horoskooppeihin? Miksi vaihtoehtolääketiede kiinnostaa, ennen kaikkea hyvin koulutettuja naisia? Eikö järkipuhe riitä, kun meillä yhä on kirkko ja jopa lahkoliikkeitä, joiden hurmos muistuttaa heavy metal -konserttia, tosin ilman sitä saatanallista melua jotka musiikiksi väitetään?

Tällainen ei juolahda Enqvistin mieleen saati että hän miettisi, tarkoittaako järki juuri ja vain sitä teknologista järkeä johon hän on köyttänyt itsensä tiukemmin kuin Ville Komsi kettingeillä kaivinkoneeseen: Enqvistiä ei irrota asemistaan edes poliisi.

On mielekästä kysyä, miksi ihmiset liittyvät uskontokuntiin. Hyviä vastauksia saa uskovilta, ateisteilta, yhteiskuntatieteilijöiltä, mutta Enqvist lyö kaikki lainaamalla Dawkinsilta meemi-käsitteen. Meemi on Enqvistin mukaan – eikä tämä ole vertauskuva – molekyylitason ”virus”, joka levittää ajatusluutumia. Ehkä tässä reduktionismissa on jotakin perimmäistä mieltä, mutta niin kauan kuin virusta ei ole eristetty saati keksitty rokotetta, kyseessä ei ole edes häävi hypoteesi vaan älyllinen pakopaikka.

 

Enqvist kirjoittaa kauniisti tiedon etsinnästä ja epäilystä. Parhaiten hänestä uskonnon ja tieteen suhteesta kertoo, että islamilaisiin maihin ei ole nobeleita jaettu. Voi olla. Minusta tieteen merkityksestä kertoo myös, että 90 prosenttia taloustieteen Nobeleista on mennyt Yhdysvaltoihin ja senkin maan talous on kuralla.

Enqvist on fyysikko, erityistieteen mies, ja erityistieteellistä on myös Enqvistin järki. Hän on toistellut, että ei ymmärrä humanisteja eikä filosofiaa. Miksi hän ei ota selvää? Ei kai siinä normaaliälyiselle miehelle mitään ylivoimaista ole? Olettaahan Enqvist, että me muiden alojen ihmiset luemme hänen kirjojaan hiukkasfysiikasta, eikä suotta oletakaan.

Ehkä Enqvistin ei kannata? Hän puhuu rajoituksistaan aivan kuin ne olisivat meriitti. Ehkä ne ovat? Tätäkin kirjaa on tuettu sekä taiteen että tietokirjallisuuden rahoista: Enqvist on sopiva guru ajalle, joka elää teknologian kulta-aikaa ja joka ratkoo teknologian tuomia ongelmia kouluttamalla lisää insinöörejä ja jolloin kenenkään mieleen ei tule rehennellä, että ei ymmärrä matematiikkaa.

 

On kiehtovaa lukea Enqvistin aiempia kirjoja, siitä huolimatta että hän kavahtaa hiukkasfysiikasta avautuvia filosofisia ongelmia ja että hänen ”luonnonfilosofiansa” on alkeellista. Näitä puutteita harrastelija voi korvata lukemalla vaikka Tarja Kallio-Tammista tai Tieteessä tapahtuu -lehden arkistoja. Fysiikka on banaali tiede, totesi Enqvist joskus ja oli siinäkin väärässä. Ei fysiikka ole latteaa. Enqvist on.

Reteetä ja roimaa

Ilpo Rantanen: Vuonna 85 - Manserockin lyhyt oppimäärä. Siltala 2012.

Vuonna 1969 sai Tampereella ensi esityksensä hippimusikaali Hair. Nyt se menee Lahden teatterissa. Ehkä pitäisi käväistä katsomassa, mikä on muuttunut. Paljon lienee. Kun on viimeksi nähnyt vaikka Moog Konttisen Tampereen ylioppilastalon lavalla 1974 ja kun nyt näkee hänet jalkapallokamppeissa Manserock-kirjassa, hätkähtää omaa vanhenemistaan.

Tampereella oli erityisyytensä, teollisesti ja taiteellisesti. Sodan jälkeen siellä vaikutti ns. Mäkelän piiri, vetäjänsä Mikko Mäkelän mukaan. Väinö Linna ja Lauri Viita olivat jäseniä.

Vain nelisen vuotta Rale Koiviston ohjaaman Hairin ja 30 vuotta Tuntemattoman sotilaan jälkeen ylioppilastalon lavalle nousi tuntematon, langanlaiha mies Juankoskelta. Hahmo jäi mieleeni, kuten myös Konttisen kanssa esiintynyt velton oloinen, keltahousuinen mies, joka tapasi maleksia yliopistolla. Nyt sen ajan ydinjoukosta kaksi on eduskunnassa, Pertti Virtanen ja aivan muulla kuin karuudella menestynyt Mikko Alatalo.

Manserockin lyhyt oppimäärä keskittyy vuoteen 1985. Se oli kaupallisestikin suuri vuosi, mutta Konttisen sanoin kaikki tärkeä tapahtui 1970-luvulla. Silloin manserock myös tarjosi vaihtoehdon niille, joita vallankumouslaulut eivät aina kiinnostaneet.

Juice Leskinen ei ehkä ollut suuri laulaja tai kitaristi, mutta parhaina hetkinään hänestä oli Viidan perilliseksi. Hautakivi on Kalevankankaalla Veikko Sinisalon ja Väinö Linnan lähettyvillä.

Ilpo Rantanen kirjaa huuruista elämää sisäpiirin haastatteluin. Moni aikalainen näyttää siirtyneen maalle tai maan alle, moni ei välitä muistella. Tämä on kirjankin ongelma: friikeille on pikkutietoa, mutta se mikä oli hauskaa humalassa 1985, ei enää naurata, ainakaan sivullista. Harvoja niistä biiseistäkään enää selvin päin voi kuunnella. Parhaista muusikoista, kuten rumpali Matti Takalasta, ei aina tullut kuuluisuuksia, mutta Leskinen jäi kansan tajuntaan. Rokkimies? Pikemminkin sekoitus Reino Helismaata ja virsirunoutta, manselaisin maustein.

Oma lukunsa on Syrjän suvun klaani, liitännäisjäsenineen. Vanhaa vitsiä mukaillen on koittanut aika, kun Eppu on normaali, mutta Pelle ei vielä taida olla miljonääri.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski