Kannen kuva: Tapani Lepistö

NUMERO 12
11.12.2009

HYVÄÄ JOULUA
Pappilassa: Ihana on sielujen toiviotie
Elämä: Ihmisarvo kuuluu ihan jokaiselle
Ihmisyyden asialla: Ulos pöytälaatikosta - ja heti turpiin
Harrastus: Nosta katseesi
Lappi: Purnumukka oli puhdasverisin
Kumma homma: Sanastajaa uhkaa supistaja
Lukemista:
Perinteet: Aikojen entisten työtä ja tunnelmaa
Joulun tuntua: Olkipukkien paraati
Joulukukat: Kultaa ja kimallusta
Taide: Yön ylimaallinen ihme
Ruoka: Jouluterveiset vierailta mailta
Leivonta: Sirpan vikkelät
Ura: Ei puhettakaan pätkätöistä
Kodin Pellervon käsityöt:
Pehmeät paketit
Hipsuvarpaille
Lumenvalkoisia joulujuttuja
Sydämellinen
Taiteilija: Oodi arjelle ja hylätyille esineille
Kilpailu: Äänestä vuoden kansi

Joka kuukausi
Asiasta toiseen
Koti maalla
Omalääkäri
Kätsy
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 22.1. ja Maatilan Pellervo 8.1.2009.

Iso  Kalenteri 2009 sisältyy Pellervon tilaukseen.

Sanastajaa uhkaa supistaja

Eija-Riitta Grönros sanastaa työkseen. Hän päätoimittaa suomenkielen sanakirjaa Kotuksessa, jonka väestä kolmannes aiotaan vähentää. Se on ihan hullua. Supistamisehdotuskin on kirjoitettu niin surkealla suomella, että kielenhuoltoa tarvitsevat ennen kaikkea virkamiehet.

Kotus on outo sanahirviö itsekin. Kyse on Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta, ja lyhenne syntyi ulkopuolisten antamana pilkkanimenä. Pilkalta meni pohja, kun kohde päätti ottaa sanan käyttöön.

Eija-Riitta Grönrosin työmaata on sanojen seulominen. Kuva Tapani Lepistö

”Pitkän nimen tilalle oli vaikea keksiä muuta kyllin täsmällistä, joten se säilyi, ja Kotus tuli lyhenteeksi”, Eeva-Riitta Grönros kertoo.
Kauan sitten kotus tarkoitti havumajaa tai tilapäiseksi kyhättyä asumusta. Nyt se tarkoittaa laitosta, jonka alaa ovat suomen, ruotsin, saamen, romanikielen ja viittomakielen tutkimus. Kyse on koko suomalaisen kulttuurin perustasta, ei mistään tilapäisestä.
Grönrosin työssä ulkopuoliselle mielenkiintoisinta on, miten sanat päätyvät sanakirjaan. Työ on ikuisesti vaiheessa, sillä kieli muuttuu, kun maailma menee menojaan. Vaiheessa muuten ei ole niin uusi sana kuin luulisi. Väitetään, että armeijan slangiin se on kuulunut pitkään; Panssariprikaatissa 1979 tosin kaikki oli aina valmista eikä millään lailla vaiheessa, kesken.
Siihen aikaan harva tosin vielä puhui äiti-lehmän lapsistakaan, mutta ehkä taloudellisuus on hyväksi. Miksi me oikeastaan tarvitsemme vasaa, vasikkaa, pentua ja poikasta?
Grönros toppuuttelee: vivahteikkuus on rikkautta, sen katoaminen sääli. Siksi sika yhä porsii ja lehmä poikii eikä synnytä. Poliisi taas tietää, kuka vasikoi.
Tietokoneella työtä tekevä tietää, että ei alan ammattiauttaja puhu oletusyhdyskäytävästä. Se on default gateway Torniosta Torinoon. Grönros kuitenkin muistuttaa pyrkimyksestä suomelta kuulostaviin käännöksiin. Turvallisemmalta tuntuukin ajatella ohitusleikkaukseen joutumista kuin bypass-operaatiota.
Silti vuosikymmenien toimittajakokemuksellakin – tai juuri sen vuoksi – on välillä jo vaikea ymmärtää, mitä lehdissä saati netissä kirjoitetaan. Pitäisiköhän eläköityä?
Sekin uudissana jo löytyy Kielitoimiston sanakirjasta, vaikka ei sitä kukaan itsestään käytä. Suomi eläköityy, minä siirryn eläkkeelle. Niin olen osa eläkepommia – uusi sana sekin, aivan kuten on myös ihmissuhdeongelma.
Tiedän, mitä sana on tarkoittavinaan, mutta mieluummin vain riitelen ystävieni ja lähimmäisteni kanssa.

Ihminen ei muutu,
mutta kieli elää

Ennen kuin osallistuu eläkepommin virittämiseen, on hyvä ottaa selville, mitä tarkoittaa uusi sana kaverikoira. Keski-ikään ehtinyt Grönroskaan ei vielä ole tainnut katsoa sillä silmällä tulevaisuuteen, sillä hän joutuu tarkistamaan merkityksen kirjasta: koira jota käytetään säännöllisillä vierailuilla laitoksissa esimerkiksi lasten ja vanhusten virkistämiseksi.
Entä etäläsnäolo? Välillä suhde omaan elämäänkin tuntuu etäläsnäololta, mutta siitä ei ole kyse vaan tietoverkkojen kautta tapahtuvasta osallistumisesta ja vuorovaikutuksesta.
Olenko joskus sattunut vetämään jalkaani caprihousut tai nähnyt jonkun pitävän yllään pareota? Ei aavistustakaan. Cafe lattea en juo, mutta burritoa epäilen syöneeni. Tästä jo näkee, että kieli lainaa muista kielistä, missä ei Grönrosin mukaan ole mitään uutta tai paheksuttavaa, ja päinvastoin kuin kuvitellaan, kaikki lainat eivät tule englannista. Juuri ruokasanasto kehittyy nopeasti, ja siinä näkyy esimerkiksi ranskan ja italian vaikutus.
Kaikki liioin ei ole uutta, vaikka siltä tuntuu. Nuorison ärsyttävä kaa, kanssa, on vanhaa Kaakkois-Suomen murretta. Kaikille taas ei ole vastinetta: siksi sinkku ja polttarit eivät sanakirjan mukaan enää ole arki- vaan yleiskieltä.
”Kun englannin exit poll -ilmaukselle etsittiin käännöstä, vaihtoehtoina olivat äänestyspaikkakysely ja uurnakysely. Sitten lehdissä alkoi näkyä sana ovensuukysely, ja sehän on hyvä termi”, Grönros kertoo.
Kieli muuttuu, mutta muuttuuko ihminen? Eipä juuri, ainakaan jos on kyse virkamies-ihmisestä. Viime aikoina Kotus on ollut julkisuudessa, koska valtion tuottavuusohjelma uhkaa rajusti supistaa sen toimintaa. Virkamiesten kirjoittaman ohjelman kieli on niin kamalaa, että on parasta käsitellä sitä vasta tämän jutun lopussa. Muutoin monen lukeminen saattaisi hyytyä tähän.

Kieltä vartioidaan,
mutta puhetta ei

Eija-Riitta Grönros tuli suomenkielen opiskelijana puoleksi vuodeksi töihin Kotukseen, tekemään sanastustyötä, mutta pesti on venähtänyt yli kolmikymmenvuotiseksi. Liki vahingossa hän osui omimmalle alalleen.
Sanastaminen on juuri sitä, miltä sana kuulostaakin. Sanoja kerätään sieltä missä niitä käytetään eli paljolti sanoma- ja aikakauslehdistä. Toimittajilla on Kotuksessa omakin lehmä ojassa; juuri sen neuvontapalveluun on tapana soittaa, kun on sanojen kanssa ongelmia.
Soittavat sinne muutkin. Pakinoitsija Bisquit eli Seppo Ahti olikin äskettäin huolissaan Kotuksen kohtalosta: Kun vastaisuudessa tulee pikkutunneilla kiistaa, kuinka viitotaan ”kuka heitti Kyöstiä kanalla” romaniksi, kenelle soitetaan?
Kieli on niin keskeinen osa ihmisen identiteettiä, että siitä riittää kiistaa jopa selvin päin. Helsingin slangin tuntijat eivät ole vuosikymmenten jälkeenkään päässeet yksimielisyyteen, pitääkö Sörnäisten kaupunginosaa kutsua Sörkaksi vai Sörkäksi.
Kielitoimistoa oli varsinkin ennen tapana kutsua ilkeästi kielipoliisiksi, mikä sana ei ole päätynyt sanakirjaan, vaikka Grönrosin mukaan ”voisi siellä hyvin olla”.
Edes vitsinä sana ei Kotuksessa enää naurata.
”Kielitoimistolta vaaditaan ja toivotaan hyvin ristiriitaisia asioita. Toisten mielestä ollaan liian ankaria, toisten mielestä liian sallivia.”
Sama koskee sanakirjan tekoa: miksi jokin sana on leimattu arkityyliseksi tai miksi ”jokin kauhea sana” ylipäätään on otettu sanakirjaan.
Nyt on selvitettävä kaksi asiaa. Ensinnäkin, kyseessä ei ole Nykysuomen sanakirja, joka tehtiin 1951–1961 ja joka on jo vanhentunut. Kielitoimiston sanakirja on olemassa sekä painettuna (2006) että elektronisena versiona (2008).
Grönros painottaa, että ei sanakirja mikään hyväksyttyjen sanojen lista ole. ”Siellä on monenlaista aineistoa. On arkityylistä, on slangisanoja ja on vanhentunutta kieltä. Tyylilajit ovat nykyisin ongelma. Nykysuomen sanakirjan aikaan oli helpompi sanoa, mikä oli arkikieltä ja mikä yleiskieltä.”
Esimerkiksi sana pulla oli aikanaan leimattu arkikieleksi, mikä perustui ruotsin vaikutuksen vastustamiseen. Yleiskielen sana oli vehnänen!
Nykyisin lehdistön kieli ja tyylilajit ovat hajonneet niin, että eri osastoissa kirjoitetaan aivan erityylistä tekstiä. Arkikieli ja yleiskieli pyrkivät sekoittumaan.
Puhekieltä Kotus ei vartioi: jokainen voi puhua ihan niin kuin huvittaa. Kotuksen aluetta on julkinen, kirjoitettu yleiskieli, ja siinä tietysti pitää pysyä jokin roti, että voimme sekä valehdella sujuvasti että ymmärtää toisiamme.
Pahimpana uhkana Grönros pitää englantia, eikä kyse ole lainasanoista. Kun yhä useamman työkieli on englanti ja yhä useammat väitöskirjatkin julkaistaan englanniksi, vaarana on, että suomi rappeutuu ajattelun kielenä. Kielen pitää kehittyä niin, että kaikki voidaan ilmaista myös suomeksi.
Asiaan sisältyy yhteiskunnallinenkin uhka. On helppo kuvitella, että ennen pitkää koulutettu, kansainvälinen osa suomalaisista ilmaisee itseään englanniksi, ja rahvaan käyttöön jää rappeutuva kyökkisuomi.

Virkamies ei hoksaa,
että kieli on viesti

Entä mitähän kieltä tämä on?
Tuottavuuden lisääminen opetusministeriön hallinnonalalla rakentuu muun muassa virastojen hallinnon tehostamiselle sekä keskittymiselle ydintehtävien hoitamiseen. Tuottavuuden lisäyksen avulla säästyviä voimavaroja tarvitaan hallinnonalalle asetettujen tuloksellisuus- ja vaikuttavuustavoitteiden saavuttamiseen, liikkumatilan ja uudelleen kohdentamisen mahdollistamiseen.
Opetusministeriön hallinnonalalla tuottavuuspanostukset sivistykseen sekä kansalaisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin näkyvät myös muiden hallinnonalojen hyötyinä ja usein vasta pitkien aikajaksojen kuluessa. Opetusministeriön hallinnonalan tuottavuustarkastelun rinnalla tuleekin korostaa myös toiminnan vaikutuksia muiden sektoreiden tuottavuuteen ja yhteiskuntakehitykseen pitkällä aikavälillä.
Hallituksen 11.3.2005 tekemän kehyspäätöksen mukaan vuoden 2011 loppuun mennessä täytetään keskimäärin puolet valtion henkilöstön poistuman johdosta vapautuvista valtion työpaikoista. Tuottavuusohjelman tarkistamista koskevan valtiovarainministeriön ohjeen mukaan arvioitu tavoitteellinen henkilöstövähennys vuosina 2005–2011 olisi opetusministeriön hallinnonalalla 5 977 henkilöä.
Kuulostaa suomelta? Näin alkaa opetusministeriön tuottavuusohjelma, juuri se joka uhkaa viedä kolmanneksen Kotuksen työpaikoista vuoteen 2015 mennessä.
Eija-Riitta Grönros arvioi tekstiä armottomasti. Hänestä tekstissä on ”virkakielelle tyypillistä raskautta”, esimerkiksi runsasta minen-muotojen käyttöä. Siis: lisääminen tehostamiselle keskittymiselle saavuttamiseen...
Grönros ihmettelee myös, mitä seuraava virke ylipäätään tarkoittaa:
Tuottavuuden lisäyksen avulla säästyviä voimavaroja tarvitaan hallinnonalalle asetettujen tuloksellisuus- ja vaikuttavuustavoitteiden saavuttamiseen, liikkumatilan ja uudelleen kohdentamisen mahdollistamiseen?
Ihmettelemistä riittää siinäkin, mitä ovat tuottavuuspanostukset sivistykseen sekä kansalaisten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin ja miten ne näkyvät myös muiden hallinnonalojen hyötyinä?
”Kolmas kappale onkin jo selkeä: siinä pudotetaan ne koruttomat asiat, joista kaikessa on kysymys”, Grönros summaa.
Haastattelussa jää käsittelemättä, että kyllä tuottavuusohjelmassa voisi olla myös mieltä. Tuonkin tekstin laatijat voisivat eläköityä vaikka ravintola Pataässään laulamaan karaokea. Vähemmän heistä siellä olisi vahinkoa.

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: