Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

 

Kannen kuva: Tapani Lepistö

NUMERO 12
11.12.2009

HYVÄÄ JOULUA
Pappilassa: Ihana on sielujen toiviotie
Elämä: Ihmisarvo kuuluu ihan jokaiselle
Volanen: Ulos pöytälaatikosta - ja heti turpiin
Harrastus: Nosta katseesi
Lappi: Purnumukka oli puhdasverisin
Kumma homma: Sanastajaa uhkaa supistaja
Lukemista:
Perinteet: Aikojen entisten työtä ja tunnelmaa
Joulun tuntua: Olkipukkien paraati
Joulukukat: Kultaa ja kimallusta
Taide: Yön ylimaallinen ihme
Ruoka: Jouluterveiset vierailta mailta
Leivonta: Sirpan vikkelät
Ura: Ei puhettakaan pätkätöistä
Kodin Pellervon käsityöt:
Pehmeät paketit
Hipsuvarpaille
Lumenvalkoisia joulujuttuja
Sydämellinen
Taiteilija: Oodi arjelle ja hylätyille esineille
Kilpailu: Äänestä vuoden kansi

Joka kuukausi
Asiasta toiseen
Koti maalla
Omalääkäri
Kätsy
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija


Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 22.1. ja Maatilan Pellervo 8.1.2009.



Iso  Kalenteri 2009 sisältyy Pellervon tilaukseen.


Ulos pöytälaatikosta – ja heti turpiin!


Risto Volanen, tuo kulttuuriväen vapaaehtoinen sylkykuppi, väittää tosissaan, että olemme siirtymässä julmuuden kulttuurista ihmisyyden kauteen. Näkeekö filosofiaa kirjoittava valtiosihteeri kauemmaksi vai ovatko ajatukset vain entisten nuorten sävellahjasta?


Risto Volanen. Kuva Tapani Lepistö

Valtiosihteeri Risto Volanen, 64, jopa näyttää siltä, miksi itseään kutsuu:
”Olen keskustanuori”, Volanen hymyilee niin rennosti, että on vaikea nähdä jälkiä vakavamielisestä nuorukaisesta, joksi hän muisteluksissaan on itseään kuvannut. Vakavamielisyys kuuluu vasta puheesta, ja puhetta tuleekin niin, että välillä on pakko keskeyttää.
Jo reilun vuoden Volanen, pääministeri Matti Vanhasen oikea käsi, on käynyt julkista mutta yksinäistä taistelua kulttuurimme raaistumista vastaan. Nyt hän on tehnyt aiheesta kirjan (Ihmisyyden paluu, Maahenki 2008), joka on henkilökohtainen matkakertomus Aristoteleesta (384–322 eKr.) Alkioon, siis Santeriin (1862–1930) ja nykyaikaankin.
Elämän ilmeisen raaistumisen takana on kulttuurin raaistuminen, Volanen väittää. Kohuttu esimerkki on Kristian Smedsin (s. 1970) viime syksynä Kansallisteatterin suurele näyttämölle ohjaama Tuntematon sotilas, joka päättyy, kun lavalla ammutaan kuvia Muumimammasta Tarja Haloseen.
Volanen tuli esityksestä kyynelsilmin, vaikuttuneena ja järkyttyneenä, ja sekä kehui että arvosteli Smedsiä.
”Volanenhan on aivan ulalla”, tuohtui teatteriveteraani Kalle Holmberg ja oli sentään hillitymmästä päästä haukkujia.
Kristian Smeds on lahjakas ohjaaja, josta on vaikea tehdä syrjittyä neroa. Hän ohjaa valtakunnan arvovaltaisimmalla näyttämöllä täysille katsomoille, ja jo ennen ensi-iltaa maan valtalehti oli tehnyt uudesta Tuntemattomasta suurtapahtuman joka sytyttäisi sukupolvisodan. Vähemmälläkin hypetyksellä menestys on taattu.
Sukupolvisotaa ei tullut, ei oikein keskusteluakaan; jopa kulttuuriväki tyytyi arviointien sijaan tunteenomaiseen kehuun. Smedsin rokkitulkinnan jälkeen lähinnä oli hyvä fiilis.
Vain ikuinen keskustanuori Volanen otti asian tosissaan ja toi esiin perustellun kantansa, jota perustellusti voi myös väittää oikeaksi tai vääräksi. Miksi ihmeessä?
Miksi ihmeessä korkeaan asemaan ja ikäänkin ehtinyt mies yksin ja vapaaehtoisesti ryhtyi sylkykupiksi, jonka pilkkaamisesta tuli kulttuurieliitin huvittelumuoto?
”Miksi en olisi esittänyt näkemystäni? Jos pelkää, että tulee moitteita ja aina miettii, ovatko muut samaa mieltä, ei synny mitään. Jos sanottavaa on, silloin voi olla yksinkin.”
”Minua ihmetytti, kun jotkut sanoivat, että olitpa rohkea. Mitä rohkeutta siihen tarvitaan, että sanoo mielipiteensä? Tällaisiin tilanteisiin kuuluu, että turpiin tulee, mutta demokraattisessa yhteiskunnassa henki kuitenkin säilyy.”
”Tiukoissa paikoissa on syytä muistaa vanha sanonta, että jos totta sekä oikeaa horjumatta puolustaa, sitten vaan tulta päin.”
Volasta naurattaa. Vakavampiakin paikkoja on ollut: silloin tuskin nauratti, kun hän yksinään asettui vastustamaan virkamiehiä jotka eivät halunneet aloittaa tsunamin uhrien evakuointia.
Ehkä ikä tasii, en tiedä, mutta nyt Volanen ei vaikuta siltä kovapintaiselta politrukilta, joksi poliittiset vastustajat häntä luonnehtivat. Ehkä siinäkin on siteeksi totta, mutta onko valtiosihteerissä myös jokin aivan toinen puoli?

Tuntematon Volanen: tätä nimeä kirjan toimittaja Seppo Niemelä aluksi Volasen teokselle ajatteli. Nimi ei olisi huono, sillä sitä Volasta, joka perjantaina 21. marraskuuta esiintyy kirjansa julkistamistilaisuudessa Cafe Ekbergin juhlahuoneistossa, aika harva tuntee.
Ei häntä oikein tunne tämän jutun jälkeenkään, sillä mahdotonta nyt on ryhtyä pohtimaan Aristoteleen praktista syllogismia, josta Bostonissa ja Pariisissakin opiskellut Volanen teki väitöskirjansa, tai kirkkoisä Augustinuksen (354–430) ajatuksia sielun vanhurskauttamisesta, jotka selvästi kiehtovat Volasta.
Volanen asuu Järvenpäässä, Keravan ja Jokelan naapurikunnassa, joten on hänellä tuntumaa suomalaisen raakuuden kasvuympäristöönkin. Ekbergillä tunnelma kuitenkin on niin korkeakulttuurinen, että elämän raaistumista tuskin mainitaan.
Kirjaa kommentoimassa on yksi yliopiston kansleri, kaksi professoria ja yksi piispa. Volanen näyttää sekä kaikkeen tottuneelta että kiltiltä herrasmieheltä. Hyväntahtoisen näköisenä hän kuuntelee, kun kansleri Ilkka Niiniluoto, filosofi itsekin, sanoo kohteliaasti vierastavansa Volasen kristillisyyttä sekä kuusikymmenlukulaisten kritiikkiä.
Tuntuu, että myös piispa Eero Huoviselle Volasen neuvot kirkolle ovat hiukan liikaa. Kiireinen Huovinen poistuu kesken tilaisuuden ”miettimään tätä asiaa”. Asia on Volasen väite, että kirkko on unohtanut sielujen pelastamisen ja vanhurskauden keskittyessään sosiaalietiikkaan.
Ja vaikka sivistys on Volasen avainsanoja, kritiikkiä sivistyksen kehtoa eli koulua kohtaan ei tilaisuudessa kuule. Yleisön kommentit pysyttelevät yleisellä tasolla, ehkä siksikin että professori Matti Klingen, professori Reijo Wileniuksen ja ex-kansliapäällikkö Jaakko Nummisen omista kouluvuosista on jo puoli vuosisataa.
Volasen haukkumisessa kunnostautunutta nuorempaa väkeä ei tilaisuudessa näy, ja harras tunnelma hirttää kysymykset kurkkuun. Ehkä niin käy muillakin, sillä lähipäivien lehdissä kirjasta ei ole edes mainintoja.
Lauantain lehdet, ei mitään. Sunnuntai, ei mitään. Maanantaina alkaa jo Hectorin renkutus soida päässä. Ehkä Volasen olisi kannattanut kirjoittaa dekkari; niin ovat tehneet monet pohjoismaalaiset huippupoliitikot ja keränneet kiitosta ympäri Eurooppaa. Filosofiasta kirjoittava valtiosihteeri ei ilmeisesti ole yhtä ihmeellinen yhdistelmä.
On siis otettava yhteys mieheen, jonka kaikki haukkuivat, kun hän arvosteli kulttuurivaikuttajaa nimeltä, mutta josta ei ole mitään sanottavaa, kun hän julkaisee parisataa sivua filosofian historiaa perustellakseen näkemyksensä. Puolet kirjasta on Seppo Niemelän toimittamia Volasen vanhoja tekstejä, puolet Volanen kirjoitti kesällä itse, kun sattui putoamaan tikkailta, eikä kylki kipeänä pystynyt kuin istumaan tietokoneella.
Juuri nyt olisi mielenkiintoista lukea kulttuuriväen perusteelliset ja perustellut haukut Volasen näkemyksistä. Niitä ei kuulu.
Ja kuitenkin Volasen haaste on ennenkuulumaton. Hän väittää, ihan tosissaan, että historiassa seuraava vaihe on ihmisyysaate. ”Sekä maallinen että kristillinen humanismi nousevat esiin, ja tässä kirjassa niitä kutsutaan esiin juuri siksi, että arki ja ihmisen elämänhallinta sitä vaativat.”
Volanenhan puhuu vastoin kaikkia ajan yleisesti havaittuja merkkejä.

Ei Volasen tilannearviosta silti juuri riitaa ole. Suomi on väkivaltainen maa; juuri kirjan ilmestymisen aikaan tapahtuu syksyn herraties monesko perhesurma, mikä saa jo poliisitkin ymmälleen. Täysin kulunut aihe jo on, että itsemurhissa Suomi kuuluu synkkään Itä-Eurooppaan tai että viina on useimpien työikäisten miesten kuolinsyy.
Vain perheväkivalta vielä herättää huomiota, ja avioliitosta, perheestä, ja yhteisöllisyyden tarpeesta Volanenkin puhuu kauniita sanoja.
Mutta onko raaistuminen todella kulttuurin vika?
Eikö sinun, hyvä Risto Volanen, kannattaisi etsiä syytä vaikka poliittisesta kulttuurista, joka kohta 20 vuotta on jauhanut pudotuspeli-retoriikkaa kilpailusta ja tehokkuudesta?
”Ei havaintosi kovin kaukana ole minun havainnoistani. Ei kulttuurissa voi erottaa poliittista kulttuuria ja viestintää, ja meillä tapahtui 1960- ja 70-luvuilla sekä sosialistisen että kapitalistisen materialismin läpilyönti, jotka vaikuttivat aivan samaan suuntaan.”
Tällä Volanen tarkoittaa, että sekä oikealla että vasemmalla palvottiin rahaa, hyötyä, ja siinä melskeessä tuhoutui se, mikä Volaselle on Suomessa arvokkainta. Silloin tuhoutui perinne, kansansivistysaate, kristillinen ja humanistinen kulttuuri.
Ja kun ihminen oli jo valmiiksi pirstoutunut hyötyä ajattelevaan järkeen ja järjenvastaisiin tunteisiin, järjen valtasi tehokkuusajattelu ja tunne-elämä jäi kaupallisen massaviihteen käsiin.
Siinä hävisi yksilö. Volaselle sekä vasemmiston tapa vähätellä yksilön omaa vastuuta että kapitalistinen tapa korostaa vain yksilön etua, ovat yhtä ja samaa sivistyksen murentamista ja elämän raaistamista.
Ja juuri tähän päätyäkseen hän on hakenut lähtökohtia sekä filosofian historiasta että suurten ikäluokkien nuoruuden taisteluista.
Mutta eikö raaistumisen juuria voi hakea lähempääkin? Eivätkö ne löydy 1990-luvun alusta, jolloin kilpailun korostaminen johti niin ainutlaatuiseen ilmapiiriin, että jopa köyhiä kadehdittiin? Hehän saivat joltakin luukulta ilmaista rahaa!
Aivan lyhyen hetken tuntuu, että Volaselta loppuvat sanat. Hetki tosiaan on lyhyt.
”Tuohon en kokonaan yhdy. Suomi yksinkertaisesti romahti, ja siihen ryhdyttiin etsimään ratkaisua Esko Ahon johdolla. Huonosti meni se, että me emme kyenneet sisäisesti sopeutumaan vaan sopeutuminen tapahtui työttömyyden kautta.”
”Silloin yksi ikäluokka jäi työmarkkinoilta ja aivan oman onnensa nojaan. Se unohdettiin, 100 000–200 000 ihmistä.”
”Mutta maailma on sellainen paikka, että pitää myös pärjätä. Se tiedetään osuustoiminnassakin hyvin. Siksi tuolloin korostettiin kilpailua globaaleilla markkinoilla.”
”Mutta kulttuurin kentällä me hävisimme. Sille ei mahda mitään, ja se tullaan korjaamaan. Tämän hyödyn vallankumouksen rinnalle me olisimme ansainneet voimakkaat sivistysperinteemme, jotka olisivat varmistaneet kehityksen inhimillisen puolen.”
Minusta tuo kaikki kuulostaa nostalgialta, kaipuulta menneeseen?
”Päinvastoin! Tämä on nykyisen eurooppalaisen ja suomalaisen keskustelun ydinteema. Mistä ihmeestä nousee kaikilla inhimillisen elämän alueilla, päiväkodeista kouluun ja työpaikoille saakka tämä raaka kiusaamiskulttuuri? Mistä on peräisin tämä tyttöjen ahdistuminen ja poikien henkinen syrjäytyminen?”
Volanen tuntuu hiukan jankuttavan, joten minäkin jankutan. Eikö juuri kilpailutaloutta tukeva poliittinen retoriikka ole läpäissyt kaiken? Tästä näkökulmasta myös hevirokki on osa raakuuden kulttuuria, ja silti jopa Matti Vanhanen kertoo harrastavansa sitä. Television pudotuspeleissä taas kiteytyy monen mielestä ajan armoton henki, mutta siellä keskustan nouseva tähti, Kaikkosen Antti, tanssii muiden mukana.
Eikö tämä ole ihmeellistä ja viittaa aivan muualle kuin sivistyksen paluuseen?
”Kyllä kyllä, mutta tähän kulttuuriin mahtuu erilaisia elementtejä.” Volasta vähän naurattaa. ”Ei voi lähteä kieltämään sitä taikka tätä. Mutta jos katsoo ihmisten elämänhallinnan haurastumista, kiusaamisväkivaltaa, seksismiä ja julmuuskulttuuria ”
Eikä Volanen olisi Volanen, ellei hän tästä pääsisi vertaamaan aikaamme hellenistiseen aikaan reilut 2 000 vuotta sitten, jolloin kulttuuri myös mureni ja ”jota Augustinus niin hyvin kuvaa muistelmissaan ”.
Eikä käy kiistäminen: filosofianhistoriallisesti Volasen viittaus on hyvä.

Tuntemattoman sotilaan lopussa vänrikki Jalovaara istuu yksin metsässä ja itkee: ”Suomi on loppu!”. Siihen lauluun päättyy myös Kristian Smedsin Tuntematon sotilas.
Tämä on synkkä kuva, jonka Volanen ymmärtää, mutta keskustanuori on optimisti. Volanen vetoaa Tuntemattoman rivimiehiin, noihin aika velikultiin, jotka lähtivät sodasta kotiin, tarttuivat auraan ja alkoivat kyntää.
Ja nyt kun sosialismi on romahtanut ja kapitalismikin vaikeuksissa, Volanen todella uskoo, että maailma ja Suomi etsivät kolmatta tietä, sitä sivistyksen, ehyen ihmisen ja kunnon kansalaisen maailmaa jota hän puolusti jo nuorena opiskelijana ja joka ”tulee olemaan historian seuraava kehitysvaihe”.
Konkreettisesti se tarkoittaa esimerkiksi kirkon paluuta juurilleen, ihmisen sielua eheyttävään vanhurskauteen, joka kokoaa järjen ja tunteen repimän ihmisen. Organisoituneelle uskonnolle Volanen ei välttämättä pane toivoaan; kirkolla on omat vaikeutensa, jotka kyllä voitetaan.
Uusi kulttuuri tarkoittaa myös täydellistä kouluremonttia. Nokioille on kasvatettava insinöörejä, mutta on oltava ”myös taidekasvatusta, opetettava puhetaitoa, näyttelemistä, historian ja taiteen ymmärtämistä sillä tavalla, että se puhuttelee nykynuoriakin”.
Kun juuri kaikki tuo on nyt laiminlyöty, kyseessä on niin iso remontti, että eikö valtiosihteeri voisi siihen hiukan vaikuttaa?
”No, tässä on jo vaikutettu. Ei sataa sivua koota ja sataa sivua kirjoiteta huvin vuoksi. Takana on aito ajatus rohkaista ihmisyyden paluuta.”
Volanen on ollut hallintomies, mm. Pellervo-Seuran osuustoimintajohtaja, mutta suuria linjoja hän on harrastanut ikänsä, ”ikään kuin pöytälaatikkokirjoittajana, ja siten huomasin, että Suomessa kulttuurieliitti on jatkuvasti yhden kierroksen jäljessä siitä, mistä maailmalla keskustellaan.”
”Niinpä ajattelin, että me voisimme jättää väliin demokratian vastaisen vaiheen julmuuden kauden teattereineen ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen.”
Tulit siis pöytälaatikosta ulos ja sait turpiisi?
”En minä sillä tavoin ajattele, että turpiin tuli. Se kuuluu toimenkuvaan. Keskusteluun kuuluu, että keskustellaan railakkaasti, se on ihan hyvä tapa.”
Railakasta on myös bussissa, jolla palaan haastattelusta kotiin. Joudun keskelle koululaisparvea ja kaikki puheet koulumaailman kovuudesta sekä Tuntemattomasta sotilaasta pyörivät mielessä, kun murrosikäinen poika ihmettelee kovaan ääneen ja V-tyylillä, miten hän saattoikin saada käytösnumeroksi vain kuutosen.
Hänhän näytti keskisormea ja paljasta takapuoltaan opettajalle vain yhden ainoan kerran. Kaveri teki saman kuusi kertaa ja sai silti saman numeron.
Aika velikultia?


Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:

haku
Hae Kodin Pellervosta