Kannen kuva: Jussi Miettinen.

NUMERO 12
15.12.2011

PÄÄKIRJOITUS

SAARELAISET: Elämää Utössä

KOTIPIIRI: Tupa täynnä tunnelmaa

HARVINAISUUKSIA: Koti pukeutuu jouluun

JOULULAULU: Jouluyön sanoma kajahtaa Jussin suulla

PITKÄ ELÄMÄ: Silmät sulkien Suistamolle

PERHE: Elämän tärkeimmät tehtävät

LAPPI: Sajoksesta saamelaisten tukikohta

PUUTARHA:
Tähtiemme tekijät
Tuoreimmat vatut marraskuussa

YHDESSÄ: Muistoista voimaa ja terveyttä

ELÄMÄ: Äkkiä olenkin yksin

LIIKUNTA: Metsän kuntosali on aina avoinna

MIELI: Tiukkapipon pitää laskea rimaa

AIKA KULUU: Sinä jouluna, kun...

RUOKA: Kalaisa juhlapöytä

KÄSITYÖLÄINEN: Taikuri loihtii leivonnaisia

KÄSITYÖT:
Tunnelma tulee kotiin
Valoa uuteen vuoteen
Leijuvat lumisydämet
Hengettären helmet

MESTARILAULAJA: Rakkaudesta romanimusiikkiin

KONKURSSI: Kaikki meni, mutta toivo jäi

KILPAILU: Mikä kansi miellyttää eniten?

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Kirjan kannet auki
Koti maalla
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 19.1. ja Maatilan Pellervo 5.1.2012.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kuka muistaa jäkälätutkijaa?
Kristina Carlson: William N.
Päiväkirja. Otava 2011.

Kylläpä on mukava lukea ikävästä ihmisestä joka oli väärässä; alkaa tuntea itsensäkin ihan ihmiskuntaan kuuluvaksi. Siihen kuului myös William N, joka on Kristina Carlsonin romaanihenkilö.
William Nylander (1822–1899) puolestaan oli suomalainen jäkälätutkija 1800-luvulla. Nylander eli Pariisissa surkeaa elämää, mutta William N:n päiväkirjan Carlson on sepittänyt.
William elää ahtaasti pienessä, kylmässä huoneistossa jäkälien keskellä. Ahdasta oli myös Fjodor Dostojevskin Kellariloukon ihmisen elämä. Ahtainta on Williamin päässä: jos joku kysyy häneltä, miten työ edistyy, hän sanoo itsensä irti, koska kysyjä ilmiselvästi moittii hitaudesta. Niin pääsee ystävistä.
Vihollisten kanssa voi seurustella päiväkirjassaan: on Charles Darwin, jonka saavutuksia on liioiteltu, on Louis Pasteur, mitätön mies hänkin, samoin Simon Schwendener, joka väittää, että jäkälät ovat levien ja sienten risteytymä. Niin ne todella ovatkin.
Tämä erottaa Williamin Kellariloukon miehestä: kaikki ei ole arvotonta, elämä tyhjää kuin Ursulalla, Juice Leskisen unohdetulla Paperitähdellä. Tiede on itseisarvo, ei maine, ja tieteen nimissä William elämänsä typistää. En tiedä, onko hän anorektikko vai nälkiintynyt puutteesta. 185-senttinen mies painaa 62 kiloa ja kavahtaa ajatusta naisen sylistä. Sitten William kuolee, ja siinä kaikki. Kuka muistaa Nylanderiakaan?
Dostojevskin kellarimies halveksii elämää, ihmisiä ja itseään, William halveksii pikkuporvareita, sovinnaisuutta; ja sivu sivulta lukija lakkaa halveksimasta Williamia. Tuhlaako hän elämänsä suotta? Ainakin hän puolustaa kunniakkaasti vääriä käsityksiään. Silti William tajuaa, että tiede vanhenee aina, taide ei. Tosin nykyisin jotkut ajattelevat, että taidekin menettää totuutensa: Pentti Haanpää oli siis väärässä, kun Noitaympyrän Pate Teikka lähti 1930-luvulla kohti itärajaa. Yksinkertainen mieli ajattelee, että koska Paten olisi käynyt rajan takana huonosti, Haanpään kirja ei ole totta.
Kristina Carlson kirjoittaa tarkkaa, eleganttia lausetta, ja hän kirjoittaa oudosta maailmasta, ei rivitaloyhtiön ihmissuhdekuvioista. Kirjan muoto ei ole outo: päiväkirja toimii, koska se pakottaa lukijan lähelle ikävää ja liki vastenmielistä ihmistä. Tosin kerran William saa nimettömän kukkalähetyksen. Lähettäjä jää ikuiseksi arvoitukseksi. Veikkaan, että kukat olivat joltakin Kristina Carlsonin lukijalta.

Tuuri kyydittää ikitiellä
Antti Tuuri: Ikitie. Otava 2011.

Jussi Ketola kaapataan ensin Kauhavalta Lapualle, Vihtori Kosolan taloon, sitten Lapuanliikkeen etappitietä Venäjälle. Matka ikitiellä, kuten ennen sanottiin, tuntuu luistavalta, ja Antti Tuurin lukijasta saattaa tuntua, että myös Tuuri on löytänyt oman ikitiensä. Se tuo mieleen rullaportaat.
Alberto Moravian eräässä romaanissa ulkomaantoimittaja ajattelee tympääntyneenä juttujaan rullaportaiksi: lukija astuu ensimmäiselle askelmalle, teksti kuljettaa vaivattomasti perille, ja lopussa lukija kuvittelee ymmärtäneensä jotakin. Tämä on pahantahtoinen tulkinta Tuurin kerrontatavasta. Silti kolmas Jussi Ketolasta kertova romaani on paras. Se on myös Tuurin (s. 1944) 48. romaani. Herrajumala, muistaako hän itsekään, mitä kaikkea on tullut kirjoittaneeksi?
1930-luvun Neuvosto-Karjala oli kamala paikka. Sinne oli houkuteltu amerikansuomalaisia rakentamaan onnelaa, jota ei Suomesta eikä Lännen kaivoskuiluista löytynyt. Edward Gylling Karjalan johdossa oli idealisti: hänet siis tuhottiin. Idealisti, pasifisti ja teosofiaan taipuva on Jussi Ketolakin, mutta ennen kaikkea hän on käytännön, käsillä tekemisen, mies.
Jotkut syyttävät Tuuria dramatiikan puutteesta. Syyte on väärä; Tuurin dramatiikka on lajistaan, ei kakaramaista ääntä, vimmaa ja väsähtämistä vaan, no, sanotaan vaikka miehekästä:
Olin yrittänyt talven aikana olla ajattelematta Irinaa ja lapsia, ja nyt niitten muistaminen löi minuun niin raskaasti, että kaaduin vatsalleni sammalikkoon ja hakkasin teurastusveitsellä sammalikkoa ja puitten juuria ja pensaita. Käteni luisti veitsen terää vasten ja sain kouraani pitkän haavan. Silloin nousin istumaan, katselin myllerrettyä tannerta käsittämättä heti, kuka sammaleet oli repinyt ja puunjuuret kuorinut. Sidoin haavani kankaalla, jonka leikkasin puhtaan paitani helmasta.
Aurinko oli jo noussut niin korkealle, että oli aamu. Söin repusta leipää ja join vettä purosta, joka virtasi itään.
Näin otetaan Jussi Ketolasta mittaa. Myönnän: rullaportaat on sopiva vertaus korkeintaan osittain.

Antiikkia!
Paavo Castrén: Uusi Antiikin historia. Otava 2011.

On pakko käyttää ikivanhaa fraasia: Paavo Castrénin kirjan julkaiseminen on kulttuuriteko. Melkoinen teko kirja on Castréniltakin; koskaan ennen ei suomeksi ole kirjoitettu yhtenäistä esitystä antiikista, läntisen maailman 2 000 vuoden ajanjaksosta, joka päättyi 1 500 vuotta sitten.
Päättyminen tarkoittaa, että aika muuttui toisenlaiseksi. Niin se kuulemma on nytkin muuttumassa, ainakin kustannusmaailmassa: sähkökirja mahtuu rintataskuun ja sitä on mukava lukea bussissa. Castrénin kirja on hyvästä paperista, se on kauniisti taitettu ja kuvitettu, ja se painaa aivan liikaa sängyssä luettavaksi. Ei se edes nukuta, päinvastoin. Istualtaan sitä on helppo lukea ja ymmärtää, vaikka ei olisi ikinä ennen kuullutkaan antiikista. Lisäksi tämä kirja on kaunis esine, ja se toimii jopa kynttilän energialla.
Saattaa olla, että Leif Salmén on oikeassa: me emme koskaan voi todella tajuta antiikinajan ihmisten elämää. Se ei estä yrittämästä. Ymmärrystä lisää sekin, että tajuaa, että ei ymmärrä, ja se se vasta ymmärrystä lisääkin. Tarkoitan: on hyvä tottua maailman merkillisyyteen. Se helpottaa, kun kiinalainen tai afrikkalainen kulttuuri alkaa levitä.
Kyse on myös juurista. Peruskäsitteemme ovat antiikista: demokratia, oikeudenkäytön periaatteet, puhetaito eli retoriikka, joka yhä on poliittisen toiminnan muoto ja joskus sisältökin. On toinen asia, että demokratia oli antiikin aikaan vähän omituista. Niinhän se on nytkin.
Kreikan ja Rooman sivistyksen sylissä levisi lopulta myös kristinusko, joka sekä jatkoi että murensi yli tuhannen vuoden sivistyskautta. Niin alkoi toinen aika, ja myöhemmin päätettiin, että niin alkoi jopa ajanlasku.

Sotamarsalkkaa vakoillaan
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011.

Ensin on olo, että en kuulu kohderyhmään: Kallorumpu on tarkoitettu kokkiohjelmien seuraajille. Eeva-Kaarina Aronen kurkistaa C. G. E. Mannerheimin elämään kyökin kautta, ja silloin ruokakin on draamaa:
Todelliset koettelemukset alkoivat, kun kateenkorvan Maréchale-kastikkeesta tuli oudon väristä. Siinä oli hyvin hento kullanpunainen vivahde, eikä rouva Lehtinen voinut käsittää, mistä se johtui.
Ja niinpä neuvokas rouva Lehtinen koristeli kastikekulhoa salvialla ja peitti niksipalstoille sopivin keinoin liemikulhoon tulleen särön, jotta illasta yläkerrassa tulisi ehyt. Aivan selväksi ei käy, panivatko Alli ja Juho Kusti Paasikivi kastikkeen värin merkille. Huomasivatko Gerda ja Risto Ryti mitään? Aulikki Rautawaara keskittyi sotamarsalkkaan, joka näki kaiken eikä ilmaissut mitään. Ehkä tämä on sotilaiden ominaisuus. Kun sota on yhtä kaaosta, on rauhanaika jatkuvaa tupatarkastusta, pakkomielteistä järjestyksenpitoa. Kallorummussa keittiö on komentokeskus.
Ja kun Helsingin Kalliolinnantiellä, Mannerheimin kotona, kaikki liikkuvat ilmeettöminä, vain katseilla viestien, Arosen proosa ottaa käyttöön muut aistit: maailma haisee, tuntuu ja maistuu, ja siinä Mannerheimille käy kuin entiselle sokeripalalle: hän sulaa, katoaa, pelkistä lentosuudelmista.
Kallorumpu ei ole kirja sotamarsalkasta, vaikka niin on mainostettu. Mannerheim on linkki historiaan sekä vuoden 1935 tiettyyn päivään. Sinä päivänä tapahtui historiaan kuulumattomien ihmisten yksityisiä asioita. Niitä Aronen kuvaa aistillisesti. Kieli totisesti ei ole sotilaallista.
Mistä romaanissa sitten on kyse? Ehkä kaipuusta, nälästä, kertojan eli kummallisen elokuvantekijän pakkomielteestä, joka saa kohteekseen Mannerheimin. Väheksymättä Maréchale-kastiketta kertojan koettelemus on täysorpous, ulkopuolisuus: hän on ikuisesti jäänyt kurkistelemaan muita siivouskomeron ovenraosta. Kurja juttu: järjestyksen maailmassa orvon osa on olla likaa ja liikaa. Hänet pettävät kaikki.
Arosen romaanin rakenneratkaisu on hankala, tai ehkä mutkikkaaseen ratkaisuun on ahdettu liikaa tavaraa. Kirjan loppu on tyrmäävä, ja se välttämättä ei ole hyvä asia. Kallorumpu kuitenkin oli Finlandia-ehdokkaana, ja miksei olisi ollut? Kunnianhimoa riittää, kielessä on luistoa ja pitoa. Se ei ole tavallista, edes voittajille.

Donner metsästää varjoaan
Jörn Donner: Muistiinpanoja Mannerheimista. Otava 2011.

Vaalien aikaan puhutaan liikkuvista äänestäjistä, mutta on Suomessa myös yksi liikkuva ehdokas. Jörn Donner on ehtinyt edustaa milloin mitäkin puoluetta, mutta äänet hän on kerännyt Donnerina. Viimeksi se ei riittänyt, vaikka Donner ilmoitti tavoitteekseen perussuomalaisten vastustamisen.
Ihan sivumennen: kiinnostavinta persuissa onkin, miten heitä vastustetaan ja selitetään. Sitä hämmästellessä alkaa uskoa ihmisen luovuuteen.
C. G. E. Mannerheim ei osallistunut vaaleihin ikinä eikä muutenkaan ihaillut parlamentarismia. Mannerheim oli 1800-luvun aatelismies loppuun saakka. Tutkija Eero Tarasti joskus selvitteli Mannerheim-myyttiä: Marskista tunnettiin vain hyvin muodollinen, julkinen puoli, yksityisestä harva tiesi mitään; ja juuri siksi yksityisestä on loputtomiin tarinoita.
Aatelinen pidättyvyys saa Donnerinkin kuvittelemaan, että Mannerheimissa oli jotakin salaperäistä, arvoituksellista. Mahtoiko olla? Tietysti hänen rakas sisarensa tunsi aivan erilaisen sotamarsalkan mutta entä sitten? Ehkä Mannerheim oli tavallinen tsaarin ratsuväen upseeri, hyvä ammattimies joka osui paikalle, kun historiaa tehtiin? Perussuomalainen hän ei ollut, joten jääkäriupseerien kanssa välit olivat kireät.
Jörn Donner tavoittelee Mannerheimin arvoitusta kuin omaa varjoaan. Vertaukseni ei ole huono, vain lattea. Jörnin isä, Kai Donner, kirjoitti Mannerheimista palvovan elämäkerran, ja nyt poika on kirjoittanut omansa. Kirjoittaessaan hän on saattanut vilkaista tiibetiläisiä tanghoja seinällään. Eversti Mannerheim toi ne Kiinasta Donnereille. Otto Donner, Jörnin isoisä, halusi vakoilumatkaan liittyvän kansatiedettä.
Mannerheim kuuluu Donnerien sukuhistoriaan. Jörn Donner teki hyvän kirjan isänsä Siperian matkoista (Isän jalanjäljillä, 2006), ja samoilla jäljillä hän on Mannerheim-kirjassa, joka syntyi televisiodokumentin imussa. Isäänsä Jörn ei ehtinyt tutustua: Kai Donner kuoli, kun poika oli kaksivuotias.
Uusi kirja ei ole häävi. Mukava sitä silti on lukea; Donnerin alakulo, joka vanhetessa on syvennyt, tarttuu miellyttävästi. Uuttakin on löytynyt. Donnerin mukaan Mannerheim kannattaa nyt Nato-jäsenyyttä. 1950-luvulla Donner ei kannattanut edes armeijaa vaan kieltäytyi; nyt hän pitää ratkaisuaan virheenä.
Omaa nuoruuttaan voi arvostella, mutta vainajia ei pidä kaivaa mukaan poliittiseen taisteluun. Se vaan on väärin. Nato ei kaipaa Mannerheim-korttia eikä Kekkos-korttia; ja siinä tulivatkin mainituksi ne kaksi miestä joiden kautta Suomen historia aukeaa. Toisistaan Urho Kekkonen ja Mannerheim eivät suuremmin pitäneet, mutta molemmat ruokkivat yhä romaanikirjailijoita: Jari Tervo, Hannu Raittila, Eeva-Kaarina Aronen. Kumpikaan ei äänestä sotilasliitosta. Vastuu jää eläville.
Viekö ikä särmän? Ainakin Donner on löytänyt kotiin, poliittiseen kotiin. Eino Leino luritteli joskus, miten muualla tulta säihkyy harmaahapset. Ehkä edes Donner vielä joskus säihkyy: hän on vasta 78-vuotias ja työnarkomaani.