Kannen kuva:
Anna-Liisa
Huhtala-Fiskars ja Jarmo Uusi-Rintakoski

NUMERO 12 - 2012

Pääkirjoitus

LUKIJAMATKA
Rakkaudesta pioneihein

Tuulinen kotikylä

Joulupuu on kotimainen

Viiden sukupolven Väyryset

NUORET
Poika muutti pois
Sisukas Suomen opiskelija

Muistojen koulutiellä

Melko tarpeeksi työvuosia

Autettu ei unohda

TERVEYSLiikunnallinen lahja
Musiikkia masentuneelle

Myyteille kyytiä

Teitä tiettömille taipaleille

ASUMINEN
Liisantalo on lahja Loviisalle

Kukkia ja kimallusta

PUUTARHA
Pimeässä loistaa

RUOKA
Tunnelman tuojat

KILPAILU
Mikä kansi mukavin?

Kokkaajan kynttelikkö

KÄSITYÖTTuiskutytöille
Tähtöseltä tarjottu

Yhden naisen tehdas

JOKA KUUKAUSI

Asiasta toiseen

Pikkupojan elämää

Elämäntilanteita

Koti maalla

Kirjan kannet auki

Pieniä tarinoita

Ristikko

Papin päiväkirja

 

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 17.1. ja Maatilan Pellervo 3.1.2013.

Iso Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

Kirjan kannet auki

 

Ångström ja sinapinsiemen

Petri Tamminen: Rikosromaani. Otava 2012.

Jospa ottaisi Petri Tammisen Rikosromaanin hiukan tosikkona? Tamminen on sotkenut poliisin ja papin roolit: edellisen työ on metsästää rikollisia, jälkimmäinen vastustaa syntiä. Rikos ja pahuus ovat eri asioita. Hölmöyskin on eri asia. Tätä täytyy korostaa, koska nykyisin on tapana tehdä ilmiantoja vähintäänkin lehdille asioista, joista ennen selvisi piristävällä riidalla.

Poliisi on Usko Vehmas. Paha kaveri on Hermann Ångström. Kun Ångström haluaa, kirjailija menettää luomisvoimansa, pappi uskonsa, valtioneuvos masentuu telkkarin tuijottelijaksi. Vehmas metsästää Ångströmiä. Arvatkaa, saako kiinni.

Nimi on enne. Yksi nanometri on millimetrin miljardisosa. Yksi ångström ei ole sitäkään; se on vain kymmenesosa nanometristä. Pyhässä kielessä ångströmin synonyymi lienee sinapinsiemen. Sen verran riittää pahaa tahtoa tekemään elämä ankeaksi. Sen siemenen verran Vehmas tarvitsisi uskoa, edes itseensä. Vehmas kaipaa Marjaa, kuollutta vaimoaan sekä kotimaista puolituntista ja katuu, koska aikoinaan kävi vieraissa.

Onko tämä suhteetonta? Ehkä ei. Kai finnhits voi olla hyvän avioarjen määre? Usein ne laulut tosin opettavat katumaan sitä samaa asiaa sekä kaipaamaan iäksi mennyttä, mutta kai umpikujakin voi edustaa turvaa, pysyvyyttä? Eero Raittinen joskus lauloi tästä, ja mukava sitä nuorena oli kuunnella, kun palaamatonta aikaa oli vielä niin vähän.

 

Armo on Rikosromaanissa niin keskeinen käsite, että Vehmas kävisi nykypapista joka puhuu lempeitä. Syntiromaania ei kuitenkaan ole siten kuin on rikosromaaneja, joita Tamminen kaiketi parodioi. Käsitteenäkin armo on haalistunut. Ennen muinoin vain Jumala ja presidentti armahtivat, Rikosromaanissa Vehmas pyytää armoa eli lohtua itseltään ja Marjalta. Sitä ei tahdo löytyä ångströmin vertaa.

Tammista sanotaan hyvien lauseiden kirjoittajaksi, ja kun näistä eväistä kirjoittaa, on syytä olla hyvä. Viisaaksikin Tammista sanotaan. Vähän nämä Vehmaksen käyttöviisaudet rasittavat. Ne ensin ovat kuin Marimekon Jokapoika: paita näyttää aika juhlavalta mutta sopii hyvin myös arkikäyttöön. Epäilys kuitenkin herää. Onko viisauksien sesonkikestävyys Jokapojan tasolla?

 

Lajinsa viimeinen

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä. WSOY 2012.

Ei sillä hyvä jotta rikas ja raitis kunnonmies ja uskovainen ja kirjakieltä latjaa ja puol Raamattuu ulukomuistista posmittaa kuin pappi. Saatanan korree tumma mies sen lisäksi. Häijyy ihan tekköö naisihmisen katella [– –] Tukkakkii kun Peatleksiloilla.

Rokkibändin hiusmuoti ja lempeä silmänluonti ovat Koppelovaaraan saapuvan Jeesus-hahmon tunnusmerkit. Vuosi on 1974, mutta isien ja vähän äitienkin pahat teot painavat. Tien paikasta riitelyä kuumentavat vuoden 1918 murhat ja myöhemmät heitteille jätetyt lehtolapset. Kylä on ainutlaatuinen: se on jakautunut kolmeen uskontokuntaan ja kahteen poliittiseen leiriin. Sellaista yhtenäiskulttuuria löytyy syvältä Pohjois-Karjalasta.

Jo kirjan nimi on haastava, ja kertoja joka on kirjoittanut itsensä mukaan tarinaan, ihmettelee, miten kukaan ei ole aihetta ennen keksinyt: niin pitkät perinteet suomalaisilla tieriidoilla on. Onneksi tuli nyt keksityksi: kuvaus tiekokouksesta on paras joukkokohtaus, mitä aikoihin olen lukenut. Ei se ihme ole. Ei tällaisia juuri kukaan enää osaa eikä yritä.

Tie pitäisi linjata mutta totuutta pukkaa pintaan. Kauan sitten hylätty lehtolapsi ilmestyy isän kotiin ja äidin luo, ja vanha isäntä elää mellakan keskellä uudelleen vuoden 1918 aikaista miesmurhaa. Heikki Turunen sovittaa moniäänisen väen rehevälle murteelle ja todistaa, että vanhat hyvät ajatkin olivat kamalia.

 

Takakansi sanoo Turusta viimeiseksi korpikirjailijaksemme. Viittaus Ilmari Kiantoon tuntuu etäiseltä. Korven elämästä Turunen kirjoittaa, mutta kirjailijana hän on edellä sukupolvea nuorempiaan, lyhyen lauseen tykittäjiä. Ei kirja muutu moderniksi sillä, että se kertoo Helsingin trendibaareista tai Brysselistä ikivanhoin keinoin. Turusen monikerroksisuus ja kielellinen leimahtelu on ainutlaatuista kuten lajinsa viimeiselle sopii.

Turunen oli joskus toimittaja, mutta hän on unohtanut vanhan toimitusohjeen: puolet pois, ja sitten lyhennetään. Se on hyvä. Yhtä aikaa lavea ja pikkutarkka maalailu sekä polveileva murre ovat tuttuja keinoja, ja suuri teema paljastuu vähin erin, myös todella suureksi.

Miten yhteisö käsittelee omat rikoksensa, syyllisensä, uhrinsa ja sovituksensa?

Ehkä Turunen vanhemmiten on myös estottomampi. Uskonto kietoutuu rehevän sukupuolisuuden kanssa samaan pakettiin, ja taustana on kylä jossa kauna, kateus ja ilkeys kukoistavat. Tarinasta olisi saanut tylyn, mutta Turunen on vanhan liiton miehiä, varhaisemmalta finnhits-ajalta jolloin iskelmät vielä oikeasti sävellettiin, ei tehty biisejä, ja laulun nimi saattoi olla Rakastan elämää.

Laulut ovat tuttu osa Turusen kerrontaa, sävellaji selviää ensi sivuilla, ja armo on teemana konkreettinen, sillä Koppelovaarassa tarvitaan ihan oikeaa rikospoliisia.

Tässä tulen taas. [– –] Kerron vaikka kukaan ei kuuntelisi. Kala ui, lintu lentää, minä kerron. Taivas meitä armahtakoon.

 

Silimät vesikaljamilla

Taina Latvala: Välimatka. WSOY 2012.

Äitee rukooli mua tekemähän sovinnon, itki että kamalaa kun siskokset on kaniväliis. Jaakkoo hoki samaa virttä. Se oli törmänny Tuulikkihin Tähkämarketis ja Tuulikin silimät oli menny vesikaljamille.

Heikki Turusen romaanissa edellä siteerattu Vieno arvostaa kirjakieltä. Suuret ikäluokat oppivat häpeämään murrettaan. Nykynuorille murre näyttää olevan keino erottautua. Taina Latvalan romaanin kieli on tarkkaa ja lyhytiskuista nykyproosaa, mutta repliikeissä ja kertojan vaihtuessa Latvala käyttää eteläpohjalaista murretta.

Keino on sama kuin Turusella, mutta myös ero on selvä. Kun Turunen kirjoittaa korrektia kirjakieltä, se silti kantaa pohjoiskarjalaista poljentoa. Asian voi sanoa niinkin, että Välimatkassa jännite on suurempi, ja sitä kasvattaa Latvalan tarkka ironia. Voi tällä olla jotakin tekemistä eteläpohjalaisuuden ja karjalaisuuden kanssakin.

 

On siis äiti ja tytär, ja on isä joka on karannut, ja on äidin sisko jonka kuolemaa kierrellään. Menneestä paljastuu tavanomainen kolmiodraama. Tytär vie äidin Teneriffalle, ja äidin murremuistelu lomittuu tapahtumiin, jotka nekin ovat tavanomaisia. Tytär holhoaa äitiä, mutta pääsee sen verran irti, että tavanomainen etelän eroottinen yö järjestyy. Saman tien alkaa paljastua isän – isin – kohtalo. Taustana on kylä Etelä-Pohjanmaalla, missä tiet ovat kapeita, ihmiset leveitä.

Tavanomainen tarina kantaa niukan ironian varassa. Latvala kirjoittaa hyvin, kuten niin moni muukin, ja kietoo romaanista siistin paketin, kuten niin moni muukin. Kun sen on lukenut, olo ei ole kuuma eikä kylmä. Tekisi mieli kehua sekä Tammista että Latvalaa, ja kun mieli tekee, kehun. Jokin silti mietityttää.

Kun muistaa, esimerkiksi, Tytti Parraksen Jojon (1968) kerroksisuuden tai äskettäin kuolleen Hannu Ahon kielen vimmaisen loiston, jonkin perusteellisen muutoksen tajuaa. Mennyttä ei pidä haikailla, mutta sopii miettiä, onko muutos aina edistystä ja onko valmiin polun tallaaminen tiukemmaksi oikeastaan edes muutosta.

 

Peruspaketti presidentistä

Risto Uimonen: Puolivallaton presidentti. Sauli Niinistön pitkä kiri Mäntyniemeen. WSOY 2012.

Risto Uimonen on kirjoittanut tilaustyön, jonka alaotsikko kertoo juonen. Kirjassa ei juuri ole uutta, mutta presidentti on uusi, joten vanhat asiat on syytä paketoida. Tällaisia kirjoja ei ole tapana varsinaisesti arvioida; niistä vain riistetään parhaat palat päivittäiseen uutisvirtaan.

Uimonen täyttää tilauksen ihan hyvin: paketti on perusteellinen ja kierrättää ns. yleistä poliittista tietoa. Naissuhteet ja Jenni Haukion runot jo kaluttu, mutta nyt tiedetään tarkemmin sekin, että Niinistö inhosi puolueensa lehteä, Nykypäivää, ja välit ovat olleet kireät Jyrki Kataisen kanssa.

Poliittinen julkisuus on itseään ruokkiva mylly, jossa jauhaa ja jauhautuu joukko toisiaan siteeraavia ammattiselittäjiä. Uimosen mukaan Niinistö on arvoitus, osin jopa lähipiirilleen. Hän on myös särmikäs eli presidenttiainesta. Arvoituksesta on tapana puhua, kun ihminen ei hölötä yksityisasioitaan paitsi jos kyseessä on naapurin Reiska, joka ei ole arvoitus vaan umpimielinen mäntti.

En tunne Niinistöä, mutta tuskin hän sen kummempi arvoitus on kuin Paavo Lipponen tai Paavo Väyrynen, ja jos särmiä laskemalla valittaisiin presidenttiä, Lipponen olisi ollut ykkönen.

 

Sain ensi kerran äänestää presidenttiä vuonna 1978. Ehkä äänestinkin. Neljä vuotta myöhemmin olin vaaliyön töissä, ja edelleen Mauno Koiviston vaalit ovat mielessäni viimeiset aidot presidentinvaalit. Sittemmin presidentti on lähes tullut Elisabeth Rehnistä ja Esko Ahosta, ja yllättäen se tuli Martti Ahtisaaresta, joka oikeasti on arvoitus.

Miksi kävi niin kuin kävi eikä toisin? Jälkikäteen asiat näyttävät selviltä ja Niinistön osalta jo etukäteenkin, vaikka hän yhdet vaalit ehti hävitä, Tarja Haloselle. Kansa on joskus arvaamatonta. Sen takia Pekka Haaviston kannattajat saattoivat tuulettaa voittoa vaikka hävisivät.

Olisi kohtuutonta vaatia Uimoselta syvällisiä pikavastauksia. Kirja kuitenkin todistaa, että juoni eli Niinistön pyrkimys ei ollut niin yksiselitteinen kuin pitkä kiri antaa ymmärtää. Alaotsikko ampuu yli. Loppukiri oli hyvä: Tarja Tujunen piteli suitsia, ja rahaa paloi yli kaksi miljoonaa. Keneltäkään muulta ei kulunut edes yhtä.

Uimosen ensimmäinen lause kysyy, miksi Niinistöstä tuli presidentti. Kirja on alustava vastaus. Kannatuksen arviointi on teologian kaltaista tiedettä, jossa toimittajat tulkitsevat osin itse luomiaan taivaan merkkejä, ja ne merkit on oivallisesti koottu Uimosen kirjaan. Perusteetonta olisi ajatella Niinistön suosiota selittävän, että hän itse on persoonallisempi kirjoittaja kuin Uimonen. Silti maassa on kirjallinen presidenttipari ensi kerran sitten Urho ja Sylvi Kekkosen sekä Mauno ja Tellervo Koiviston.

 

Lukemista aikamiehille

Katarina Eskola: Tyttö Pitkänsillan molemmin puolin. Elsa Eklundin tytön päiväkirjat 1913–1920. WSOY 2012.

Keskiviikko 14.10.1918. Mitä toivoo nuori tyttö täyttäessään 17 vuotta? Mitä hän ajattelee, mitä hän tuntee? Eikö hänen sielunelämänsä olekin kevätvehreätä, niin arkaa, niin hentoa, niin suloisen aavistelevaa? Ja eikö kaiken pohjasävelenä väräjä salaperäisen hurmaavana ja ihmeellisenä tuo yksi tunne, rakkaus?

Kirjoja sanotaan luettavan huviksi ja hyödyksi. Huvia on, kun kirja kertoo ihmisestä jonkalainen itse haluaisi olla ja maailmasta jossa on turvallista vauhtia ja vaaraa. Hyötyä on, jos kirja kertoo täysin vieraasta. Siksi kaikkien keski-ikäisten ja vanhempienkin miesten kannattaa lukea Elsa Eklundin (Enäjärven) päiväkirjat. Ne ovat häkellyttävä dokumentti.

Katarina Eskola, Elsan ja Martti Haavion tytär, vihjaa, että tyttöys ylittää ajan rajat, joten kyse ei ole vain yhden itsenäistyvän lapsen tunnoista; samanlaisia olivat tunnot tyttärellä 1950-luvulla. Ehkä tyttöys todella on oma olemassaolon tapansa? Itsekin epäilin tätä, kun siinä iässä yritin kiihkeästi mutta täysin turhaan ottaa asiasta selvää.

Vanhenevaa miestä nuori Elsa herkistää toisella tavalla; tekstissä on jotakin vierasta mutta myös läpituttua, eikä tuttuus synny vain siitä, että Elsa jo 11-vuotiaana näytti aavistavan kirjoittavansa jotakin, mitä vielä kerran luetaan. Tämän lapsen tekstiä ei väritä stadin slangi jota taatusti hänen kotikulmillaan puhuttiin. Vanhemmat olivat maitokauppiaita Kalliossa. Tytöstä tuli suomalainen kulttuurivaikuttaja.

Jokin silti hiertää. Eklund kirjoittaa vilpittömästi, mutta sukupuolesta riippumatta tuntuu, että lasten ja varhaisnuorten kokemusmaailmaa ei aidosti kykene välittämään sen enempi lasten oma kieli kuin aikuisten sepitteet. Jossakin tekstin takana tuntuu aina olevan se toinen, nyt jo vieras ja tavoittamaton maailma, vaikka kerran siellä eli itse.

 

Eskola on muuntanut omaa ja sukunsa menneisyyttä kulttuurihistoriaksi, ja myös tässä kirjassa on hänen perusteellinen jälkiselvityksensä. Yllättävän vähän Elsan tekstiin vaikutti sisällissota, joka jakoi verisesti kansaa. Jotakin siitäkin rajasta on yhä jäljellä, vaikka sukupuolten raja näyttää nykyisin olennaisemmalta.

Voi todella ollakin, että tyttöjen napapaitamuoti oli pirullinen poliittinen kannanotto vanhenevien miesten vatsankasvuun. Vatsa tunnetusti on se muuri joka erottaa aikamiehen yhteisestä maailmasta, mutta mitä itse asiaan tulee, ehkä jossakin joku tyttö pitää yhä päiväkirjaa ja ehkä se joskus julkaistaan. Kiinnostavaa olisi lukea tyttöyden päivitys 2000-luvulle. Päiväkirja kumminkin on eri asia kuin Naamakirja, jonka päivitykset julkaistaan heti.

 

Teksti: Jarmo Uusi-Rintakoski

Talonpojan historiaa tiukasti

Pentti Viita: Suomen talonpoika 800–2010. BSV Kirja 2012.

Toista tuhatta vuotta suomalaisen talonpojan elämää, kaikki yksissä kansissa. Teollisuusneuvos, valtiotieteen tohtori Pentti Viita puristaa asiat tiukkaan järjestykseen Suomen talonpoika -kirjassaan ja opettaa samalla katsomaan suuria linjoja.

Vuosien saatossa pohjoisesta roudan maasta on tullut kelvollinen EU-valtio, jossa talonpoikien määrä vähenee, mutta tilojen koko kasvaa. Kirja kertoo, miten tähän on tultu.

Kaitale maata kahden vallan välissä, sijaintinsa Suomi on tuntenut väliin kovakouraisesti. Kirjasta näkyy hyvin, miten Ruotsin ja Venäjän suurvaltapyrkimykset aina koskettivat pahimmin suomalaista talonpoikaa.

Sotaa käytiin lähes herkeämättä ja esimerkiksi linnaleirikäytäntö pani talonpojat hankkimaan sotilaiden varustukset. Kruunu otti omansa ja valvoi etujaan. Kyyditysvelvollisuuttakin kesti melkein meidän aikoihimme asti.

 

Venäjän kanssa käydyistä sodista ei tullut loppua. Idän vainolainen pakotti ison vihan aikaan koko maan polvilleen. Itäraja on aina ollut muutosten alainen. Nykyajan vanhin väki muistaa hyvin viimeisimmän rajamuutoksen ja sitä seuranneen asutuspolitiikan. Siirtoväelle korvattiin sen menettämä peltoala lähes saman suuruisena, Viita toteaa tilastoihin vedoten.

Pahimman tullen täältä on aina muutettu muualle. Ensimmäiset Suomen siirtolaiset matkasivat 1600-luvulla Ruotsin Vermlantiin. Pari sataa vuotta myöhemmin oli Amerikan vuoro. Yksi maaseudun suurimpia rakennemuutoksia toi jälleen 1960-luvulla laudat syrjäseutujen talojen ikkunoihin, kun kansa lähti töihin Ruotsin tehtaiden liukuhihnoille.

Monet ulkoiset seikat ovat vaatineet muutoksia talonpojan taloudessa. Ilmasto ei meitä helli. Niinpä 1860-luvun nälkävuodet vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että suomalaistiloilla vaihdettiin lypsykarjatalouteen. Sitä ennenhän karja oli lähinnä ollut lihan- ja lannantuottaja. Lypsykarja oli kaikin puolin onnellinen ratkaisu, joka teki maasta myös voinviejän.

 

Taloushistoriamme suuria nimiä teos ei nosta esiin. Kannattaa kuitenkin mainita ainakin kaksi Viidan nimeämää miestä, Maalaisliiton perustajiin kuulunut Santeri Alkio ja osuustoiminnan alkaja Hannes Gebhard. Molemmat panivat painoa torpparilakiin, joka oli tärkeä alkusysäys taistelussa köyhyyttä vastaan.

Viita kirjoittaa makrotalouden käsittein, siis yleisellä tasolla. Selkein päälausein ja lyhyin kappalein hän kertoo, mitä milloinkin tapahtui, millainen laki syntyi ja mitä se aiheutti. Tietoineen ja tilastoineen teos on jokaisen käteen käypä lähdekirja.

Jos itse teksti luottaa yleiseen tietoon, runsas kuvitus vie yksityisen ihmisen elämään. Nykyajan nuori saattaa ihmetellä ”ryskyvää” höyrypuimakonetta ja salaojien kaivuuporukkaa, jossa tärkein työkalu oli oma lapio. Työn maku on vahva. Lehmisavun kattama lypsytarha, naiset sirppeineen menossa viljankorjuuseen, metsätyöporukka hevosineen umpihangessa… Ihmisvoimin on maata rakennettu.

Kaisa Simola