Kuva Pirjo Rönkkö

NUMERO 1
24.1.2008

Pääkirjoitus

Asuminen: Vuosisadat velvoittavat
Tarinoilla on taipumus toteutua

Puutarha: Vaasan puistoissa pasteerataan

Terveys: Hoitoa hampaille kaiken ikää
Kehitellen kätevät verryttimet
Hattu päähän ja löylyyn

Pariutuminen: Naimisiin ennen viittäkymppiä

Pariskunta: Pitkässä liitossa on puolensa

Sisarukset: Luonnon kasvattamat

Pärjääjä: Rikkauden keskellä köyhyys

Pitokokit: Mestarillisia makuja

Ruoka: Lautasmatka kaukomaille

Käsityö: Savunsininen sisääntulo

Mielentila: Naurun rajat

Talous: Puolitoista kilometriä maan uumeniin

Eläinkunta: Sinnittelijät
Amerikansuomalainen: Ameriikan Allan

Toistuvat:
Asiasta toiseen
Omalääkäri
Koti maalla
Elämäntilanteita
Pikkupojan elämää
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 21.2. ja Maatilan Pellervo 7.2.2008.

Iso  Kalenteri 2007 sisältyy Pellervon tilaukseen.

Rikkauden keskellä KÖYHYYS

Suomalainen menestystarina ei kosketa kaikkia. Suomessa on 600 000 köyhää, joiden selviytymistaistelu jää vähemmälle huomiolle.

Tiede, taide ja köyhä kansa ry järjesti arjen köyhyyttä käsittelevän kirjoituskilpailun pari vuotta sitten. Määräpäivään mennessä posti oli kuljettanut järjestäjille 850 tarinaa köyhyydestä nyky-Suomessa.
”Köyhyydestä puhutaan usein vain numeroin ja tilastoin. Osallistuneiden määrä paljastaa, että köyhyys on polttava ja monia koskettava ongelma”, sanoo Meri Larivaara, yksi kilpailun järjestäjistä.
Suomi on tällä hetkellä vauraampi kuin koskaan. Taloudellinen menestystarina jättää helposti varjoonsa tarinan toisesta, köyhtyvästä Suomesta. Tässä kohtaa moneen iskeekin epäilys; eihän meillä kuolla nälkään ja puhtaan veden puutteeseen niin kuin Afrikassa. Jokaisella on katto päänsä päällä, ja lapset pääsevät kouluun.
Luontaistaloudessa elää ihmisiä absoluuttisessa köyhyydessä, alle dollarilla päivässä. Rahataloudessa puhutaan suhteellisesta köyhyydestä; olet köyhä, jos sinulla ei ole riittävästi rahatuloja.
EU-mittarilla mitattuna Suomessa on 600 000 köyhää. Köyhyysrajan alapuolella elävät ne ihmiset, jotka saavat alle 60 prosenttia väestön keskinettotuloista. Suomessa köyhyysraja on 700–750 euroa kuukaudessa. Vielä heikompi tilanne on niillä 150 000 suomalaisella, jotka saavat alle 40 prosenttia keskinettotuloista eli 500 euroa kuukaudessa.
Tiede, taide ja köyhä kansa ry:n tavoitteena oli lisätä kirjoituskilpailun avulla ymmärrystä köyhyydestä tilastojen tuolla puolen. Julkaistussa kirjoituskokoelmassa ääneen pääsevät yksittäiset ihmiset, jotka kertovat oman tarinansa arkipäivän pärjäämisestä, tarkoista kuukausibudjeteista, kohtaamastaan häpeästä ja siitä pelosta, että elämä suistuu raiteiltaan odottamattoman menoerän tai muun vastoinkäymisen takia.
”Lukijalle hahmottuu kuva siitä, mitä päivittäisessä elämässä tarkoittaa, kun minimitukia ei koroteta, vaikka yleinen hintataso nousee.”

Köyhyys ei ole aina
itsestä kiinni

Taloudellinen niukkuus ei ole aina ihmisestä itsestään kiinni; vanhempien köyhyys näkyy usein jatkumona seuraavan sukupolven elämässä. Liian usein aikuisten ongelmissa suurimpia kärsijöitä ovat lapset.
”Köyhyys nakertaa lasten itsetuntoa ja kaventaa näköaloja. Kun vanhempien energia menee arjesta selviytymiseen, henkisiä voimavaroja ei enää riitä lasten tukemiseen”, Meri Larivaara toteaa.
Kirjoittajat edustavat eri väestöryhmiä kuten lapsiperheitä, yksinhuoltajia, pienituloisia, velkaantuneita, pitkäaikaistyöttömiä ja eläkeläisiä. 1990-luvun varjo on pitkä, sillä joukossa on edelleen paljon laman köyhdyttämiä.
”Kyse saattaa olla tapahtumasta, joka voi sattua kenelle tahansa. Avioero, läheisen kuolema, työttömyys, vammautuminen, lapsen sairastuminen, pätkätyöt tai oman yrityksen konkurssi ajavat taloudelliseen ahdinkoon, josta tulee pysyvä olotila.”
Kirjoittajat kertovat, millaisin keinoin äärimmäisen tiukassa tilanteessa pärjätään. Vähävaraisilta vaaditaan tarkkaa suunnitelmallisuutta ja huolellisesti harkittuja ostoksia. Minimitoimeentulo ei salli yllätyksiä.
Kertomukset kasvavat selviytymistarinoiksi; on oltava aktiivinen ja yritteliäs. Kirpputorit ja kierrätys ovat kunniassaan. Punaisten hintalappujen metsästys, ruokapankit, ilmaiset harrastukset ja palstaviljely ovat hyviksi havaittuja keinoja. Lisäksi ommellaan, paikataan, leivotaan ja marjastetaan.
Larivaara muistuttaa, että köyhyydellä on laajempia vaikutuksia yksilön elämään. Monet kirjoittavat köyhyyteen liittyvästä häpeän tunteesta. Taloudellinen niukkuus aiheuttaa myös stressiä, ihmissuhdeongelmia, turvattomuuden tunnetta sekä altistaa sairauksille.
”Häpeän ja nöyryytyksen tunteita koetaan sosiaalisissa suhteissa ja esimerkiksi viranomaiskontakteissa. On nöyryyttävää, kun toimeentulotukea haettaessa oma elämä tulee esittää tiliotteina ja tositteina.”
Kirjoittajat ovat kohdanneet tylyä ja ymmärtämätöntä palvelua myös muissa julkisissa virastoissa.
”Arvot ovat koventuneet. Nykyinen asenneilmasto ruokkii näkemystä, joka tekee yksilöstä syyllisen omaan tilaansa. Totta kai hyvinvointivaltion vastuulla on rajansa, mutta vastuun siirtämisessä yksilölle ja hänen läheisverkostolleen on riskinsä. Se nakertaa turvaverkkoon ihmisen ja perheen mentäviä aukkoja. Kaikilla ei ole samanlaisia edellytyksiä huolehtia itsestään tai läheisverkostoja joihin turvautua hädän hetkellä”, Larivaraa huomauttaa.
Suomessa on totuttu ajattelemaan, että sosiaaliturvamme on poikkeuksellisen laaja muihin maihin verrattuna. Todellisuudessa useat EU-maat ovat lisänneet julkisia varoja kansalaistensa hyvinvointiin meitä nopeammin.
Suomen sosiaaliturvaa ollaan paraikaa uudistamassa; järjestelmää on määrä yksinkertaistaa ja perusturvan vähimmäistasoa korottaa. Lupaavalta kuulostavat uudistukset saattavat vielä vesittyä. Uudessa hallitusohjelmassa nimittäin lukee, että sosiaaliturvan on ennen kaikkea kannustettava työhön. Voi siis käydä niin, että korotusten sijasta perusturvaa lasketaan – ihan vain varmuuden vuoksi.

Kun vanhemmat eivät
pysty parempaan

Olen köyhästä perheestä ja aina kun eteeni osuu artikkeleita siitä, miten köyhyys periytyy, ajattelen kuinka totta se onkaan omalla kohdallani, helsinkiläinen Miia Rindell (40) aloittaa.
”Isä oli duunari ja äiti joutui sairaseläkkeelle alle 40-vuotiaana. Isä teki paljon töitä, aivan liikaa yhdelle ihmiselle. Hän oli päivät rakennuksilla ja puursi vielä illatkin.”
Rahat riittivät kolmilapsisen perheen ruokkimiseen, nälissään ei tarvinnut olla. Kaikesta muusta jouduttiin tinkimään. Menoista pidettiin välillä tarkkaa kirjaa, mutta mielenterveysongelmista kärsivä äiti ei kyennyt hoitamaan taloutta niin säntillisesti kuin olisi halunnut.
”Vaatteet olivat mitä olivat. Erityisesti mieleen on jäänyt housut. Sopivaa kokoa oli vaikea löytää, sillä olin pulska lapsi. Ne olivat sellainen vaatekappale, jotka kuluivat kovasti ja olivat kalliita, joten oli kauhun paikka lähteä niitä ostamaan.”
Rahan puute leikkasi elämästä pois siivuja, jotka olivat muille itsestäänselvyyksiä: ei ollut mahdollisuutta käydä ystävien kanssa ulkona eikä kyläänkään voinut mennä kuin harvoin, sillä matkat Helsingin alueella olivat kalliita.
”Tämän sain jo äidinmaidossa: ei voi tehdä sitä eikä tätä, koska ei ole rahaa.”
Miia haluaa muistuttaa, ettei hän ole katkera vanhemmilleen. Heillä ei vain ollut mahdollisuuksia parempaan.
”Isäni on aina ollut ylpeä. Luulen, etteivät vanhempani tajunneet, että äiti olisi saanut eläkkeen jo aikoja sitten, jos olisivat ymmärtäneet sitä hakea. En edes tiennyt sosiaaliviraston olemassaolosta ennen kuin aikuisena. Isälle oli kunnia-asia elättää perheensä.”
Häpeä ei ollut päällimmäinen tunne, vaikka luokkatoverit Helsingin Kulosaaren ala-asteella tulivatkin paremmista perheistä:
”Minua ei koskaan kiusattu enkä osannut olla kateellinen, vaikka monet lensivät hiihtolomalla Kanariansaarille. Yläasteen kävin Katajanokan ruotsalaisessa normaalilyseossa, missä löysin ystävikseni duunarien lapsia. Olimme toistemme kotona ja keksimme tekemistä, johon ei tarvinnut rahaa. Vietin paljon aikaa kirjastossa, sillä tykkäsin lukemisesta.”

Arjesta selviytyy
kekseliäisyydellä

Miia Rindel putosi uudelleen köyhyysloukkuun 11 vuotta sitten. Hän sairastui masennukseen, mikä johti työpaikan ja työsuhdeasunnon menetykseen. Masennuksen taustalla oli epäspesifi syömishäiriö, josta hän oli kärsinyt 18-vuotiaasta.
”Työskentelin Helsingin yliopistollisen sairaalan apteekissa lääketyöntekijänä. Kuukauden sairausloman jälkeen sovittiin, ettei työsuhdetta enää jatketa.”
Samaan aikaan elämässä sattui positiivinen käänne. Miia rakastui ja muutti Mäntyharjulle: ”Olimme köyhiä kuin kirkonrotat, mutta se ei häirinnyt onneamme. Rahat riittivät, kun oli kekseliäs ja aktiivinen. Vaatteet ostin kirpputoreilta tai dyykkasin roskiksista. Roskista ja jätelavoilta löytyi muutakin käyttökelpoista tavaraa.”
Yhdeksän vuoden kuluttua suhde päättyi. Miia palasi yksin Helsinkiin ja alkoi aktiivisesti etsiä töitä. Yritykset kilpistyivät siihen, ettei hänellä ollut ATK-ajokorttia. ”Työvoimatoimisto ei ollut järjestänyt kursseja moneen vuoteen. Työväenopiston kurssi taas maksoi aivan liikaa minulle, vaikka se oli tietääkseni halvin vaihtoehto. ’Ylimääräinen’ 10–20 euroa joka kuukausi oli lähes ylivoimainen este, puhumattakaan useista sadoista euroista, mikä olisi kortin lopullinen hinta.”
Lopulta Miia sai töitä puoleksi vuodeksi. Hän järjesti lääke-esittelyaikoja lääke-edustajille. Tavoitepalkka oli 1 000 euroa kuukaudessa bruttona, mutta se riitti. ”Tunsin, että minulla oli oikeus olla olemassa, kun hankin oman elantoni. Maksoin mielelläni veroa. Olin ylpeä siitä, että osallistuin näin yhteiskunnan ylläpitoon.”
Työt loppuivat, ja se merkitsi tipahtamista peruspäivärahalle. Helsingissä kaikki oli huomattavasti kalliimpaa kuin Mäntyharjulla. Rahat riittivät hädin tuskin ruokaan ja puhtauteen. Miia ei ole saanut sosiaalihuollosta sen enempää vaaterahaa kuin rahaa esimerkiksi kodinkoneisiin tai sanomalehteen.
”Olen ymmärtänyt, että ne kuuluvat perusosaan, josta minä en ainakaan saa riittämään tällaisiin menoihin. En oleta saavani kottikärryllistä rahaa, mutta ihmisarvoinen toimeentulo ei mielestäni ole kohtuuton toive. Tässä on myös suuri epäkohta miesten ja naisten välillä; naisilla kuluu enemmän rahaa hygieniaan ihan biologisista syistä. Jos siitä huomauttaisi, saattaisivat sanoa: onhan paperinkeräyksessä lehtiä.”
Pääosan ruuasta, etenkin lihatuotteet Miia ostaa puoleen hintaan ja pakastaa. Hedelmiin ja vihanneksiin ei ole varaa, mutta joskus hän pinnistää rahaa kurkkuun tai tomaattiin.
Rahat eivät aina ole riittäneet edes välttämättömimpään. Kun eräänä kevättalvena tuli kenkien pohjiin reikä, ei auttanut muu kuin ostaa pohjalliset ja siirtää ongelma syksyyn. Akuuttiin rahan tarpeeseen on pyydettävä lainaa ystäviltä tai sukulaisilta.
”Lainaaminen ei tunnu koskaan mukavalta; olen isän tyttö ja yritän pärjätä omillani niin pitkälle kuin mahdollista.”
Miia kokee sosiaalitukien varassa elämisen nujertavaksi, koska ainakin Helsingissä sosiaalityöntekijöiden puheille pääsy on kohtuuttoman vaikeaa. Omiin asioihin perehtynyttä ihmistä on vaikea saada edes puhelimeen.
”Elämä kutistuu neljän seinän sisälle. Viihdyn kyllä hyvin itsekseni, mutta rahattomuus rajoittaa sosiaalista kanssakäymistä myös lähimpien ystävien kanssa. En halua olla se, jolle maksetaan ja keksin mieluummin tekosyyn jäädä kotiin.”
Välillä Miia ei jaksanut edes hakea töitä. ”Itsetunto ei voi hyvin, kun kerta toisensa jälkeen tulee kieltävä vastaus. Siitä masentuu vahvempikin ihminen.”

Työstä ja opiskelusta
rikkautta elämään

Nyt elämäntilanne näyttää valoisammalta. Reilu vuosi sitten työnantaja soitti, että työt jatkuvat. Miia buukkaa jälleen esittelyaikoja lääke-edustajille. Työ on henkisesti raskasta ja tavoitepalkka nousee harvoin yli 1 000 euron, mutta se on parempi kuin ei mitään. Työn ohessa Miia suoritti ATK-ajokortin työväenopistossa. Vapaa-ajan ongelmia ei ole, sillä neljänä iltana viikossa hän opiskelee merkonomiksi Helsinki-Malmin liiketalousopistossa.
”Työtilanne paranee varmasti, jos jaksan suorittaa opinnot loppuun. Siihen menee vähintään kaksi kolme vuotta.”
Käyttörahaa on edelleen vähän, mutta Miia on alkanut kerätä pientä ”katastrofirahastoa” akuutteja hankintoja varten. Vaatekauppoja ei tarvitse enää kiertää kaukaa, sillä nyt hänellä on varaa hankkia itselleen myös jotakin uutta. ”Ehkä minusta tulee vielä joskus paitapuseroiden Imelda Marcos”, sanoo Miia ja nauraa vapautuneesti.

Lähde: Anna-Maria Isola, Meri Larivaara ja Juha Mikkonen (toim.): Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Avain 2007.

Teksti: Ulla Saikkonen
Sähköposti: