Kannen kuva: Jaakko Kilpiäinen
NUMERO 1
22.1.2009
Pääkirjoitus
Lukijamatka: Suuri kiinan kiertomatka
Elämäntavat: Matkalla kohti kiireettömyyttä
Terveys:
Toisin tekemisen taito
Professori uskoo mukuloihinsa
Arki riisuu harmaan viittansa
Tukijoukot: Kohti viisaampia laumoja
Kuulumiset: Lajinsa viimeisiä
Peruskorjaus: Alahervan perustus pitää
Mielihalu: Lukuisat luetut ja lukemattomat
Vietin viemää: Joka aamu tämä herää keräämään
Puutarha: Pieni pala britanniaa
Ruoka: Tarkkana tammikuussa
Radio: Miettiskä täällä terve
Kädentaito: Kirjotut peitot arvossaan
Kodin Pellervon käsityöt:
Kaitaa raitaa pitkin pöytää
Tuoli saa maton
Kun on tunteet: Kahden romantikon kauppa
Joka kuukausi
Asiasta toiseen
Koti maalla
Omalääkäri
Kätsy
Elämäntilanteita
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto uneksija
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 19.2. ja Maatilan Pellervo 5.2.2009.
Iso Kalenteri 2009 sisältyy Pellervon tilaukseen.
Mikäs kiire tässä on
Minkä vastauksen tavallisesti saat kysymykseen: Mitä kuuluu? ”Minulla on kamala kiire, töissä, kotona, harrastuksissa...”, on yleinen vastaus. Myös minä sanon niin – oli kiire tai ei. Kilpajuoksusta ajan kanssa on tullut hallitseva osa elämää.
Koska oikeastaan ryhdyin kiirettä opettelemaan? Hyvässä vauhdissa koulutus oli jo keskikouluaikoina 70-luvun alussa, jolloin viiletin joka aamu linja-autolle reilut puolitoista kilometriä. Auto tuli kymmentä vailla kahdeksan, ja jos lähdin puolelta, ehdin juuri ja juuri. Jos myöhästyin pari minuuttia, piti juosta tasaiset kohdat ja pinkoa pitkin askelin ylämäet. Alamäkiä ei pysäkin suuntaan ollut.
Jos olisin päässyt matkaan viisi minuuttia aikaisemmin, olisin voinut rauhassa tallustaa pysäkille ja nuuhkia raikasta ilmaa. Mutta ei, joka päivä piti sekä pidentää että tihentää askelta. Tuosta ajasta kiirettä onkin sitten opeteltu niin perusteellisesti, että olen varmasti näyttökoetta vaille mestari.
Onko pahe muuttunut hyveeksi? Arvelen, että monen elämässä on; kiire tehdään vaikka väkisin, koska kunnon ihmiset toimivat niin. Oikeaakin kiirettä on toki olemassa, ja kokemus on opettanut, että monet asiat hoituvat pienessä paniikissa ihan sutjakkaasti. Tekokiireen taustalta löytyy sen sijaan kaikkea muuta kuin ajan puutetta.
Kysymys lienee rytmityksestä. Tasaiseen tahtiin kuluvien sekuntien nappaaminen kiinni on jopa palkitsevaa, kun kilpajuoksu ei ole jatkuvaa. Jatkuva ryntäily sen sijaan kuormittaa ihmistä ja pahimmassa tapauksessa käy hengen päälle. Sen sijaan on varmasti terveellistä pysähtyä miettimään, missä kohdin kannattaa hidastaa.
Tässä lehdessä Matkalla kohti kiireettömyyttä -jutussa kerrotaan, että rauhallinen, hidas elämäntapa on alkanut kiehtoa ihmisiä kaiken kiireen keskellä. Ajan kanssa voi astella tasatahtia – tai vaikka vähän jäljessä. Aikaa ei silloin tarvitse ajatella ja voi keskittyä mukavampiin mietteisiin. Sitä paitsi verkkainen tahti vie usein joutuisasti eteenpäin. Olen päättänyt, että jonakin päivänä katson auringonnousun alusta loppuun, aamuvarhaisesta keskipäivään. Kunhan päivät tästä pitenevät.
Teksti: Teemu Pakarinen
Sähköposti:
