Kannen kuva: Pirjo Rönkkö
NUMERO 2
19.2.2009
Pääkirjoitus
Tähtitieteen vuosi: Tähtitarhan taivastelijat
Terveys: Kyllä laiskakin liikahtaa
Asuminen: Anttilan kätevä isäntä
Sukutila: Kuin silloin ennen
Maisema: Kainuunmerta on korkealta katsominen
Kumma homma: Niklas Varisto, pikakirjoittaja
Muutos: Kotona rouva koirinensa
Porukkahenki: Ei mitään pankolla makaajia
Huonekasvit: Multaa, valoa ja ruukun vaihtoa
Siivous: Konstit on monet
Ruoka: Hartaasti haudutellen
Ravinto: Tutkijasta tuli täysjyväleipuri
Lukijamatka: Äänisen aallot, Laatokan laineet
Perhe: Suurten tunteiden suhde
Kodin Pellervon käsityöt:
Pakkaselle purtavaa
Uusin värein kevään valoon
Linnut: Ronkkuu korven mustakurkku
Joka kuukausi
Asiasta toiseen
Koti maalla
Kätsy
Elämäntilanteita
Omalääkäri
Ristikko
Pappi
Unto Uneksija
Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 19.3. ja Maatilan Pellervo 5.3.2009.
Iso Kalenteri 2009 sisältyy Pellervon tilaukseen.
Olennaisen äärellä
Annan herneitten liota yli yön. Aamulla valitsen pari astiaa, joihin laitan hiukan multaa, kylvän pulleat herneet ja peittelen ne ohuesti multamatolla. Kylvökset saavat hiljakseen herätä hämärässä hupun alla, sumuttelen niitä silloin tällöin, ettei multa pääse kuivahtamaan.
Jään odottamaan kevättä.
Lueskelin Kodin Pellervon lukijoiden lähettämiä kirjeitä ja sähköposteja. Kiitos.
Enimmäkseen kirjoittajat kaipasivat rauhaa, nimenomaan sellaista levollisuutta, jonka myötä olisi aikaa tehdä jotakin: kutoa sukkaa, paistaa leipää, katsella vanhoja valokuvia, lukea – ja ennen kaikkea: ajatella.
”Haluaisin unohtaa sekä rahan että kellon. Äitini, kesken komean uransa katkennut, mutta viimeisillä tunneillaan havahtunut nainen, oli oikeassa: elämän tärkeimpiä asioita ei tosiaankaan mitata rahassa, ajassa ja tehokkuudessa. Minun pitäisi äitiäni nopeammin kyetä selvittämään, miksi olen olemassa!” kirjoittaa Ilona, 32.
Yhdessäkään kirjeessä ei kaivattu niitä kolme-, neljä- tai viisiminuuttisia, jotka mikroaaltouuni tai pikaruoka kenties oli säästänyt. Kovin usein surtiin elämää, joka lakikorkeudessaan oli ollut vain sankkaa, sotkuista sumua, työn kiihkeää kaaosta vailla yksityiskohtia, siis vailla muistoja, joihin voisi nyt palata.
Istun 4-vuotiaan Sophien kanssa konserttisalissa; Bachia ja Mozartia. Vaivihkaa katselen pienen kuuntelijan ilmeitä ja eleitä: kapellimestarin liikkeitä myötäillen pieni käsi varovasti kohoaa johtamaan orkesteria, pää kallistuu, silmät sulkeutuvat ja siloista otsaa kyntää keskittymisen syvä ryppy.
Vuosien kuluttua, kun pienestä tytöstä on kasvanut iso, hän ehkä istuu samassa salissa samaa musiikkia kuunnellen. Kenties hän silloin yhtäkkiä muistaa tämän, silloin jo kaukaisen hetken.
Kolmen päivän kuluttua nostan huput pois hernemailta. Kasvillisuus on tiuhaa, mutta vielä kovin kalvasta. Jo seuraavana päivänä taimet ja niiden suloiset verson alut ovat heleän vihreitä. Niin yksinkertaista on elämä, kaikkien taimien: ravintoa, valoa, aikaa.
Kevät on nyt tullut.
Teksti: Anna-Liisa Huhtala-Fiskars
Sähköposti:
