Pellervo.fi Maatilan Pellervo Iso Kalenteri
kodin pellervo

 

Kannen kuva: Jyrki Luukkonen.

NUMERO 2
16.2.2012


Pääkirjoitus
Kolme verkkaista kertomusta
Talvitaivaan jalokivet
Täällä on lasten lysti olla
Auttaminen selkäytimessä

TERVEYS
Alkoholisti huutaa apua
Koira on toimiva troppi
Marskin postia
Kipinää uuteen elämään
Alan vaihto kertaheitolla

ASUMINEN
Koko suvun mummola
Kauniin näkemisen lahja

PUUTARHA
Tarhurille tietoa tarjolla
Myrkytön värinokkonen

RUOKA
Pakkaspäivien padat ja keitot
Karjalan viimeiset taitajat

KÄSITYÖT
Selkeää seinälle
Pitsiä peitoksi
Vielä niitä saa!
Taiteen tehtävä on tuottaa iloa

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Pieniä tarinoita
Koti maalla
Elämäntilanteita
Kirjan kannet auki
Ristikko
Papin päiväkirja

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 15.3. ja Maatilan Pellervo 1.3.2012.



Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.


Vanheneminen vapauttaa
Iiro Viinanen, Esko Seppänen: Vasen oikea, oikea vasen. Minerva 2011.


On mukava seurata, kun ihmiset haukkuvat omiaan: Iiro Viinanen, 67, haukkuu porvarit ja Esko Seppänen, 64, vasemmiston. Yhdessä he haukkuvat teollisuusministeri Antti Kalliomäen ja Fortumin yksityistämisen: silkkaa hulluutta. Kokoomuslainen Viinanen on niin tympääntynyt kapitalistien ahneuteen, että lakkauttaisi Suomesta jopa pörssin. Maailmankirjat ovat sekaisin, vai mitä?

Seppäsen ja Viinasen keskustelukirja on niitä, joita yksikään diginatiivi ei lue. Diginatiiveiksi, nettikansalaisiksi, kutsutaan 1980-luvun jälkeen syntyneitä. Kun Hesarin politiikantoimittaja Unto Hämäläinen ihmetteli vaalibloginsa suosion laskua, hän sai selityksen: blogit ovat rasittavia, koska niissä törmää eri mieltä oleviin ihmisiin. Facebookissa on kivaa samanmielisten kanssa.

Tämä jo kertookin nettikansalaisuuden luonteen: kyseessä on heimoaate. Kirjanatiiveille väittely, tuo demokratian perusta, on tuttua: Jörn Donner keskusteli John Vikströmin kanssa ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja piispa Juha Pihkalan kanssa.

Viinanen ja Seppänen eivät varsinaisesti vaihda mielipiteitä, siis keskenään. Molemmat puhuvat paljolti omiaan, mutta kumpikin on muuttanut näkemyksiään. Tämän vuoksi keskustelukirjoja tekevät ikääntyneet: heidän ei enää tarvitse varoa puheitaan. Eläke tekee radikaaliksi.

Vasen, oikea on niitä kirjoja jotka hyödynnettiin mediassa: kaikki uutisarvoinen nousi otsikoihin. Kirja kannattaa lukea muiden aiheiden takia. Eläkeyhtiöistä ei elämöity, vaikka niiden hallinnointi kertoo Seppäsen mielestä ay-liikkeen korruptoituneisuudesta tavalla, joka kutistaa Ilkka Kanervan lahjusoikeudenkäynnin näytökseksi. Vasen, oikea vie uskon sekä eläkeyhtiöihin että yksityisiin eläkevakuutuksiin.

Iiro Viinanen on nykyisin luonnonsuojelija, mutta ei hän niin tyystin ole muuttunut, etteivätkö periviholliset pysy: ay-väki lakkoilee laittomasti, keskustapuolue on jättänyt sieluun pysyvän vamman. Seppäsen EU-kritiikki on perusteellista, kuten aina.

Mitä kirjasta puuttuu? Yksityiselämä puuttuu muuten paitsi että molemmat kertovat Parkinsonin taudistaan, ja Seppänen kertoo myös, riipaisevasti, toisen poikansa syöpäkuolemasta ja kivunhoidon surkeudesta. Ehkä Viinanen olisi voinut kertoa myös vallasta luopumisen tuskasta. Hiukan turhautuneisuutta muutamista lauseista tihkuu.

Kirja päättyy vanhoilla päivillä syntyneen ystävyyden hengessä, ja mikäpä olisi kauniimpaa kuin ystävyys yli rajojen. Parikymmentä vuotta sitten Viinanen ja Seppänen olivat eduskunnassa jatkuvasti sotajalalla, ja Viinanen tiivistää, että molemmat ovat ihmisiä jotka eivät ole pelänneet olla yksin oikeassa. Miten Humbrey Bogart laukaisikaan Casablancan lopussa: Louis, luulenpa, että tässä on kauniin ystävyyden alku…


Hätätilan partaalla
Asko Sahlberg: Häväistyt.
WSOY 2011.


Eipä ole hetkiin osunut käteen nykyromaania, jonka päähenkilö olisi viljelijä. Tosin mies, nainen ja poika Asko Sahlbergin uusimmassa joutuvat heti alussa kototilaltaan maantielle, varustuksina vanha lierihattu ja luodikko. Tämä on tuttua: aina kun kirjan alussa mainitaan ase, se myöhemmin laukeaa, ja ratkaiseva osa Häväistyjen juonessa on hatullakin.

Sahlberg on takonut nopeasti tuotannon, jota on kehuttu ja haukuttu. Sahlberg asuu Göteborgissa, ja vielä kauempana hän on suomalaisen proosan valtavirrasta. Pohjavirta on jylhä ahdistus, lause hyvässä tai pahassa toista kuin vallitseva ompelukoneproosa.

Mies, nainen ja poika pakenevat jotakin ja etsivät Mestaria, jonka henkilöllisyys aikaa myöten selviää. Eletään murrosaikaa maaseudun ja kaupungin välillä. Köyhimmät asuvat hökkelikylissä, välillä puhkeaa mellakoita, lopulta päädytään hätätilan partaalle. Tekee mieli suositella romaania Jyrki Kataiselle: Häväistyissä on sen verran ennustuksen makua, että juuri nyt ei kannattaisi leikata poliisien määrärahoja.

Häväistyt on sukudraama mutta kaukana Niskavuorelta, vaikka maaomaisuuksista on kyse. Mies on tumpelo ja hassannut rahansa tolkuttomiin yrityksiin. Naiselle vankila merkitsee vapautumista. Poika on mykkä. Joukkoon liittyy vielä esimurrosiässä oleva tyttö, katulapsi. Tällainen sakki etsii oudon tyynesti viisasta miestä, Mestaria, josta onkin apua.

Maailma ei ole miellyttävä paikka köyhille; Sahlbergin viesti alkaa olla jo perimätietoa, joten ei siitä vielä romaania synny. Kirjan ensipuolisko tuntuu tehokkaalta. Se ei selittele, ihmiset vain kahlaavat eteenpäin maisemassa joka on täynnä vastusta. Toinen puolisko kerii juonen auki ja hämmentää. Niin pitää tehdäkin, mutta kun juonta on punottu juonitteluksi saakka, teho heikkenee.

Loppuratkaisu on sekä kuvainnollisesti että kirjaimellisesti hatusta.
Varastan Matti Mäkelältä ajatuksen: Aki Kaurismäen saduissa köyhät ovat jaloja, tosielämässä köyhyys tekee häijyksi. Kumpia Sahlbergin köyhät ovat? Hiukan viattomia, ehkä. Rikkaat sukulaiset ovat kamalia. Ongelma on kuitenkin syvempi: Sahlberg vierastaa itse elämää. Kummallista olemassaolo onkin.

Arviointi: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti:

haku
Hae Kodin Pellervosta