Kannen kuva Pirjo Rönkkö

NUMERO 4
19.4.2007

Pääkirjoitus
Kasvit: Linné kukkien häissä
Taiteen tekijä: Mummilleni
Puutarha: Monivuotiset köynnökset
Piha: Nurmikko keväthuoltoon
Riskit: Todennäköinen kuolinsyyni
Luovuus: Eväitä elämän tielle
Ruoka: Suussa sulavaa sukkelasti
Läheisriippuvuus: Vapaaksi toisen huolista
Hyvät harrastukset: Hengen ja aineen tähden
Käsityöt: Suloisia neuleita pikkuisille
Peruskorjaus: Pienen keittiön suuri remontti
Asuminen: Perinteisen tyylin talo
Hyönteiset: Kummituksia olohuoneessa
Historia: Armenian pitkä ja kivinen tie
Lukijamatka: Kaukasuksella kaikki turha unohtuu

Toistuvat:
Asiasta toiseen
Koti maalla
Elämäntilanteita
Omalääkäri
Ristikko
Papin päiväkirja
Unto Uneksija

Seuraava Kodin Pellervo ilmestyy 16.5. ja Maatilan Pellervo 3.5.2007.

Iso  Kalenteri 2007 sisältyy Pellervon tilaukseen.

Todennäköisin kuolinsyyni?

”Kuolleisuus on sata rosenttia”, opettivat isännät Pekka Puskaa aikanaan Pohjois-Karjalassa. Sitä ei käy kiistäminen, mutta kuolinsyyt vaihtelevat, ja oman, todennäköisimmän loppunsa voi selvittää itsekin. Siihen voi jopa vaikuttaa.

Parasta vaan mennä suoraan asiaan. Luultavasti Matti Nykänenkin on jo huomannut, että vanhemmiten ei mielessä enää pyöri vaan se yksi asia. Siellä pyörii jo toinenkin.
Siis minkälainen kuolema sydäninfarkti oikeastaan on, ihan kuolintapana?
”Vanhalla iällä äkkikuolema varmaan on hyvinkin ihanteellinen, vaikka vanha kirkkorukous sanoo, että varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta”, Pekka Puska arvelee.
Puska johtaa Kansanterveyslaitosta eli hän ylimpänä virkamiehenä saa palkkansa siitä, että päättäjillä on paras mahdollinen tieto suomalaisten terveydentilasta ja siitä, miten meidät saadaan elämään mahdollisimman terveinä mahdollisimman vanhoiksi.
Tässä jutussa Puska on haastateltavana, koska kaiken terveysvalistuksen ja resurssikeskustelun alla alkoi tuntua, että parasta on itse selvittää oma todennäköisin kuolinsyynsä. Asiaan paneutuminen saattaa myös antaa tiettyä syvyyttä jäljellä oleviin vuosiin.
Aihe ei suoranaisesti imenyt kimppuunsa, joten idea ehti jo hiipua ja ikätoveri Juice Leskinenkin (1950–2006) kuolla, mutta sitten ryhtyi yksi lääkefirma televisiossa julistamaan, että joka toinen suomalainen kuolee, ja vieläpä turhaan, koska sydän ja verisuonet pettävät.
Mainoksessa neljä ihmistä lensi jonkinlaisella sirkuskatapultilla taivaalle, ja kaksi tuli takaisin. Heillä oli turvavaljaat.
Olihan se tehokasta. Lääkefirma AstraZenecan Jokatoinen-mainos saikin Kuukauden parhaat sekunnit -kunniakirjan mainostoimistoväeltä ja muutaman kolesterolikriitikon takajaloilleen. Molempia voi ymmärtää.
Uhkailu täytti tehtävänsä, ja yhtiön kotisivuilla riitti vierailijoita. Kävin itsekin ja tein testin, joka kehotti käymään lääkärissä, vaikka ei minua mikään vaivaa. Ainoat koneelle tunnustamani riskitekijät olivat ikä ja se, että suuresta suvusta löytyy muutama tähän kansantautiin kuollut.
Kriitikoiden mielestä tavoitteena onkin vain saada lähes koko kansa syömään kolesterolilääkkeitä, ennaltaehkäisevästi, joten paljon on rahaa pelissä. Jo nyt noita lääkkeitä syö lähes puoli miljoonaa suomalaista – ja suuri osa ihan turhaan, sanovat arvostelijat. Heidän mielestään riskiraja viisi on reväisty hatusta ellei vieläkin pahemmasta paikasta.
Raja tarkoittaa, että kolesterolia on viisi millimoolia litrassa. Sen yli pääsee 70 prosenttia suomalaisista aikuisista.
Jo nyt Kela korvaa runsaan 100 miljoonan euron kolesterolilääkkeiden laskusta puolet. Pitäisikö ryhtyä kasvattamaan summaa, jotta en kuolisi turhaan? Valehtelin nimittäin koneelle. Kolesteroliarvoni on karvan verran yli viisi. Tarvitsenko siis reseptin?
”Et tietenkään”, Pekka Puska tuhahtaa ja arvelee, että verenpaineenikaan tuskin on koholla. Ei se olekaan, ei ainakaan vielä, mutta kuolinsyyni selvitteleminen onkin vasta alussa.

Eikä se ole niin helppoa kuin olin kuvitellut, sillä heti käy selväksi, että asiantuntijoilla on riitaa kuolinsyystäni – tai pikemminkin kuolinsyyni syistä.
”Ei pidä paikkaansa”, Pekka Puska torjuu heti ja väittää, että ei tunne ainuttakaan asiantuntijaa, joka tässä asiassa olisi eri mieltä. Puska tarkoittaa, että hänestä Antti Heikkilä, ortopedi, ei ole alan asiantuntija.
Nyt täytyy olla tarkkana. On yksi asia väittää, että kolesterolin riskiraja viisi on liian alhaalla ja johtaa summittaiseen lääkitykseen.
Toinen asia on väittää, että kolesteroli ei ylipäätään ole niin tärkeä vaikuttaja sydäntauteihin kuin uskotaan. Heikkilä väittää myös ja nimenomaan jälkimmäistä, ja samoin väittää Valion entinen tutkimusjohtaja Kari Salminen. Taustalla kytee vanha rasvasota, ja ilmassa on pientä revanssin kaipuuta.
Kun sydäntautien keskeiseksi syyksi nelisenkymmentä vuotta sitten keksittiin tupakoinnin ohella eläinrasvat, ihmiset säikähtivät ja lakkasivat syömästä voita. Nykyisin meijerien tuottama ylimääräinen voi myydäänkin Venäjälle.
Moni lopetti myös tupakoinnin, ja sydänkuolleisuus alkoi laskea viiden prosentin vuosivauhdilla. Maa, joka Puskan sanoin ”silloin kun nuorena hurjana aloitin, oli musta läiskä maailman sydäntautikartalla”, oli kohta jo tekemässä kansanterveydellistä ihmettä. Kaikkia tämä ei tyydyttänyt: voille löytyi puolustajansa.
Rasvasodan historiaan olisi helppo unohtua päiväkausiksi. Arkistoja kahlatessa tuntuu kuin kävisin läpi omaa elämääni, ikäpolveni kulttuurihistoriaa ja sitä suurta murrosta, jossa työ keveni ja voin kulutus aleni sitä mukaa kuin rokki muuttui raskaammaksi ja Urho Kekkosen valta kasvoi.
Näinhän se meni? Ainakin tämä on selvästi tilastoista ja muista aikakirjoista luettavissa. Tosin Kekkosen jälkeenkin rokki on entisestään pelkistynyt kohti melua samalla kun sydänkuolemat ovat jatkaneet vähentymistään, jopa niin että nyt työikäiset jo kuolevat viinaan useammin kuin infarktiin.
Tilastot ja aikakirjat ovat hankalia, ja tämän tapaisissa asioissa riidan siemen näyttää olevan. Ns. elämän runsaudesta löytyy aina muitakin selitysmahdollisuuksia.
Ja totta on, että noina kiihkeinä vuosikymmeninä tapahtui paljon myös muuta merkillistä, joten mistä sen tietää? Ehkä jokin kolmas tekijä romahdutti sekä voinsyönnin että sydänkuolemat? Ehkä kyse onkin ennen kaikkea stressistä? Ja ihan varmasti olen lukenut sellaisenkin uutisen, että japanilaiset eivät kuole sydäntauteihin, vaikka ovat kovia tupakoimaan. Entä onko sattumaa sekään, että rasvasota puhkesi pian Kekkosen kuoleman jälkeen?
Kun päivä arkistoissa hiipuu illaksi, olen valmis luovuttamaan. Voin kuolla, vaikka en varmuudella tietäisikään, alkoiko tuhon tieni jo lapsuuteni voileivistä.
Sitä paitsi kaikki mahdollinen asiasta tuntuu jo sanotun, eikä toimittajan ammattitaito riitä selvittämään, minkälaisen prosessin kautta eläinrasvat kalkkeuttavat suoneni tai minkälaisia ns. väliintulevia muuttujia – stressi? elämänasenne? juoksukilometrini? onnellisuuteni? – tapahtumassa mahdollisesti on.
Sitä en tohdi ääneen epäillä, etteikö lääketiede vielä asian selvittäisi, mutta pelkään, että sitä ennen olen löytänyt oman, henkilökohtaisen totuuteni sydäninfarktista.

Epävarmuudesta huolimatta tai juuri siksi riitaa todennäköisimmästä kuolinsyystäni on ollut piristävää seurata. TV1:n tammikuisessa a-talkissa Antti Heikkilä väitti jälleen, että kolesteroliarvoja tuijotetaan liikaa ja että emme tiedä, mikä sydänsairaudet aiheuttaa.
Markku Myllykangas, terveyssosiologin dosentti Kuopiosta, taas oli sitä mieltä, että kolesterolihysterian vuoksi lääkärit määräävät monille kolesterolilääkkeitä turhaan, mutta Erkki Vartiainen, Kansanterveyslaitoksen tutkimusprofessori, oli päinvastaista mieltä. Hysteriaa ei ole, ja Suomessa kolesterolia on alennettu pitkäjänteisesti ja tuloksellisesti, kuten on pitänytkin.
Suuri osa ”pitkäjänteisestä ja tuloksellisesta” toiminnasta menee Pekka Puskan piikkiin. Hän veti legendaarista Pohjois-Karjala-projektia vuodesta 1972 lähtien ja sai siitä kestävän maineen.
Tuohon aikaan oli helppo tuntea myötätuntoa Puskaa kohtaan, sillä hän oli nuori, nouseva lääketieteen radikaali, joka taisteli sodankäyneiden miesten armotonta elämäntapaa vastaan, mutta sellainen on ihmismieli, että nyt tekisi jo mieli puolustaa voin syöjiä, tuota kolmen prosentin ruokapöytäkiusattua vähemmistöä.
Vähemmistön elämää kuitenkin helpottanee, että sieltä on noussut kukoistava bisnes. Heikkilä myy keittokirjojaan, joista löytyykin ainakin yksi mukava kalakeitto, ja alakarppausta harrastavat jo kymmenet miljoonat ihmiset.
Englanninkielestä (low carb) tullut termi tarkoittaa, että vältetään hiilihydraatteja eli leipää, riisiä ja sokeria, mutta nautitaan eläinrasvaa, jopa voita ja kananmunia. Alakarppauksen kehitti yhdysvaltalainen tohtori Robert C. Atkins. Monet ravitsemusasiantuntijat pitävät hänen dieettiohjeitaan vastuuttomina.
Tietoa ei ole, minkälainen oli Atkinsin itsensä kolesterolitaso, kun hän neljä vuotta sitten liukastui jäisellä kadulla New Yorkissa, löi päänsä ja kuoli. Se tiedetään, että leski sai 850 miljoonaa dollaria myytyään firman osakkeet.

”Kuolleisuus on täydet sata rosenttia”, opettivat Pohjois-Karjalan isännät nuorta Pekka Puskaa 1970-luvulla. Puska kiersi tuvissa ja toreilla kertomassa, miten monta prosenttia työikäisistä miehistä kuolee sydäntauteihin.
Nämä olivat miehiä, joista lähes kaikki olivat oppineet tupakoimaan sodassa tai sodan jälkeisinä työn ja puutteen vuosina, ja kun puute alkoi hellittää, pöytään kannettiin täysmaitoa, voita, läskiä ja makkaraa.
Puska uskoo järkeen ja valistukseen, mutta tietää hyvin, miten syvistä ja järjenvastaisistakin asioista lapsuuden opeissa on kyse.
Hänen omakin isänsä oli sodassa, tupakoi, sai infarktin ja lopetti polttamisen. Vuosikymmeniä myöhemmin Puskalla oli pitkään työpöydän laatikossa tupakka-aski, jota hän oli tarvinnut jossakin esityksessä, ja ”aina kun mä avasin sen pöytälaatikon ja näin ne savukkeet, mulle tuli lämmin muisto lapsuudesta, aivan niin kuin olisin isän laatikolle mennyt. Se oli hyvin voimakas tunne.”
Yhtä suuria tunteita on liittynyt voilla vuorattuihin leipiin: makutottumukset opitaan lapsena, ja ne pyrkivät pysymään niin, että vaikka voin käyttö jää, mieltymys ei siitä mihinkään katoa.
Tottumuksista huolimatta elämäntapojen ja koko kulttuurin muutos on kuitenkin ollut niin nopea, ettei suoranaisesti ole ihme, että todennäköisen kuolinsyyni perimmäisistä syistä riittää näkemyksiä.
Mallioppimista kukaan ei sentään ole tainnut ehdottaa, mikä melkein on ihme. Jos kuolintapa opittaisiin samalla tavalla kuin kasvatuksen perusasiat, suuret ikäluokat olisivat jo kaatuneet sydänvaivoihinsa. Niin kiinteästi sukupolveni perusmuistoihin kuuluvat vanhenevien miesten nitropurkit ja rintakivut.
Aikanaan sydäntauti koettiin lähes kohtaloksi. Kun Pohjois-Karjala-projektiin hankittiin esitietoja, kysyttiin, onko teillä ollut rintakipuja rasitustilanteessa.
”Ei vielä”, vastasivat kolmekymppiset miehet. He tiesivät, että kivut tulevat vasta nelissäkymmenissä.
”Kun siihen aikaan meni Pohjois-Karjalan keskussairaalan sisätautiosastolle, se oli täynnä työikäisiä miehiä, joilla oli sydäntauti. Nykyisinkin se on täynnä, mutta potilaat ovat vanhoja naisia tai vanhoja miehiä”, Puska kuvaa muutosta.
Samalla nitro on etääntynyt arkipäivästä niin, että sanasta taitaa nuoremmille tulla mieleen jääkiekkomaailma. Ja jos Puskaa on uskominen, suuret ikäluokat yllättävät vielä kerran elämällä pitkän ja hyväkuntoisen vanhuuden, mikä jo nyt pelottaa päättäjiä. Puskaa tilanne naurattaa.
”Kahtena viime vuotena Vladimir Putin on vuotuisessa puheessaan valittanut, että Venäjän suurimpia ongelmia on, että työikäiset ihmiset kuolevat. Meillä taas poliitikot valittavat, että suurimpia ongelmia on, että väestö ikääntyy eikä kuolekaan.”

Nuorehkojen miesten tappajasta on tullut vanhojen, sekä miesten että naisten, tauti, joten mitä minulla todennäköisesti on myöhäisinä vuosinani edessä?
Puska arvelee, että jos olen keskimääräinen mies, ja tokihan olen, todennäköisesti saan sydäninfarktini 70–75-vuotiaana. Se tulee olemaan raju ja tuskallinen kokemus, mutta Puska lohduttaa, että 70 prosentin todennäköisyydellä jään henkiin.
”Tuolloin hoito on erittäin intensiivistä, nopeaa liuotushoitoa ja ehkä akuutti pallolaajennusleikkaus. Olet hyvin lyhyen aikaa sairaalassa, ja todennäköisesti kuntosi tulee aika hyväksi.”
”Loppu riippuu siitä, mikä sinun riskitekijätilanteesi on. Jos niihin asioihin ei voimakkaasti puututa, uuden infarktin mahdollisuus on kohtalainen.”
”Sinun ikäisesi odotettavissa oleva elinikä lienee nyt lähes 80 vuotta, ja jos olet keskimääräinen, 70-vuotispäivien jälkeen vakavien sairauksien riski kasvaa. Todennäköisesti ennen kuolemaasi olet kokenut jo aikaisemman infarktin, mutta mitä myöhemmin se tulee, sitä parempi.”
Eikä Puska olisi Puska ellei hän saman tien muistuttaisi ennaltaehkäisyn tärkeydestä; seitsenkymmenvuotispäiviini sentään on matkaa. Puska uskoo valistukseen ja tietää toiston tärkeyden: terveyssanomaa tupakoinnin lopettamisesta, alkoholinkäytön kohtuullisuudesta, liikunnasta ja ruokavaliosta on toistettava aina vaan uudestaan.
Nuo asiat ovat kohdallani jo kohtuullisesti järjestyksessä, mutta entäpä jos kyse on myös syvemmästä kuin elämäntavasta? Ja entä stressi, jonka yhteyttä sydäntauteihin varmaan vielä tutkitaan perin pohjin, kun työelämä kovenee? Entä suuri muutto joka heitti ikäluokastani 60 prosenttia kotiseuduiltaan? Entä itse myyttinen suomalainen mies?
Jospa vika onkin itse miehessä, jonka minäkuva vuosikymmeniä on kiteytynyt Väinö Linnan sepittämän Koskelan perheen miehiin, noihin hiukan huumorintajuttomiin luupäihin, jotka ilmaisevat itseään vaivalloisesti ja joiden elämässä velvollisuudentunto on syrjäyttänyt intohimot? Ilmiselvää riskiryhmää, eikö vain?
Puskaa ei tällainen spekulointi hirveästi innosta, mutta ”riskitekijät liittyvät tiettyihin elintapoihin, ja selvää on, että ne juontavat juurensa sekä kulttuuritaustaan että fyysiseen ympäristöön. Ei täällä etelän hedelmiä aikanaan paljon ollut tarjolla”.
”Ja me olemme aika suoraviivaisia tosikoita, joten kun elintaso alkoi nousta, sekin oli suoraviivaista ja yksipuolista. Oli tupakkaa ja läskiä ja ainoa mauste oli suola.”
Mutta Puska löytää suoraviivaisuudesta myönteisenkin puolen: samalla asenteella sitten on opittu terveystietoa ja uudenlaista elämäntapaa. Ainakin jotkut ovat oppineet; vaivasta joka ennen oli myös johtajien tauti, on nyt tullut korostetusti köyhimpien tauti.
”Ennen sydäntautia oli paljon pohjoisessa ja idässä. Nyt alue-erot ovat tasoittuneet, samoin sukupuolten erot, kun naiset oppivat polttamaan ja ryyppäämään. Ongelma on ainakin osittain siirtynyt kehitysalueilta suurten kaupunkien lähiöihin.”

”Tammikuu on osoittautunut minulle vaarojen kuukaudeksi. Viisi vuotta sitten, 43-vuotiaana, loppiaisaattona 1995, sain sydäninfarktin. Oireet olivat tavanomaisen yllättävät. Rintakipu alkoi kotona televisiota katsellessa yhtäkkiä ja paheni niin, että oli mentävä ulos, jotta sain kivulta hengitettyä. Tilasimme ambulanssin, kehotin 15-vuotiasta nuorempaa poikaani kasvamaan kunnon mieheksi, jos iskä ei tule takaisin.”
Iskä, kirjailija Matti Mäkelä, kuitenkin palasi ja jakoi kokemuksen lukijoittensa kanssa (Ohitusleikkaus, WSOY 2000). Infarktin läpikäyneitten kokemukset ovatkin ainoa tapa etukäteen ottaa selvää, mitä edessäni saattaa olla.
Ilkka Haarni ja Anna Alanko ovat toimittaneet kokonaisen kirjan potilaskokemuksista (Elämää sepelvaltimotaudin kanssa, Edita 2005). Kirjassa yksi kohtauksen kokeneista kertoo:
”Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Nimittäin se sydänkohtaus. Olihan sitä ennen ollut pari pientä varoitusta, mutta en tehnyt niistä suurta numeroa, koska ne olivat aika lieviä. Tämä lauantaita vasten yöllä tullut kohtaus oli tosi raju ja vaati kovasti ponnistelua, ettei suoranainen huuto olisi päässyt huuliltani. Rinnassa tuntui olevan ikään kuin tuli sisällä ja vasen käsi oli kyynärtaipeesta tuskallisen kipeä. Vaimo heräsi siinä samassa ja näki heti, mistä on kysymys. Kiireellinen soitto vain hätänumeroon ja ambulanssin odottelu alkoi.”
Siinä on selkeästi kerrottu se, mikä elää miesten ja jo naistenkin kesken kansanperinteenä, ja kuten tiedetään, moni näistä kertomuksista alkaa sanoilla: Se ei sittenkään ollut närästystä.
Kirjallisuuden ääntä kannattaa kuunnella, kun tahtoo tietää, mikä edessä odottaa, mutta lopuksi on mentävä asian ytimeen ja kuunneltava sydämen ääntä.

Sydän tosiaan on hiukan vasemmalla. Runsaat 300 grammaa painava sydänlihas sijaitsee rintaontelon välikarsinassa, jonka keskiviivan vasemmalla siitä on kaksikolmasosaa.
Aortta on ison verenkierron päävaltimo, ja sen tyvestä lähtee kaksi sepelvaltimoa, jotka huolehtivat sydämen verensaannista.
Kuvista päätellen rintaontelossani on varsin merkillinen suonien, läppien ja onteloitten muodostama lihaksikas elin, joka sykkii ihan omia aikojaan ja pystyy tässä suhteellisessa lepotilassani pumppaamaan viitisen litraa verta kiertoon. Ongelmani alkavat, jos tai kun valtimot eli ne suonet joissa veri virtaa sydämestä poispäin, kalkkeutuvat ja kovettuvat, menettävät kimmoisuuttaan.
Tämä tarkoittaa, että valtimoiden seinämiin syntyy paksuuntumia, joihin kertyy lipidejä eli rasva-aineita ja usein kalsiumiakin. Erimielisyydet koskevat juuri sitä, johtuuko suonten paksuuntuminen ja tukkeutuminen nimenomaan kovista eläinrasvoista.
Tuolla se siis on, heti rintalastan alla, ja kuulen kyllä sen jyskytyksen, mutta siitä en kokemusperäisesti saa vielä selvää, vaivaako sitä jo jokin, saati että ymmärtäisin, miksi se kerran pettää.
Itse olen taipuvainen uskomaan kulttuurin viestiin raskautetusta sydämestä, mutta kuuntelen mieluusti Puskaa joka uskoo kolesteroliin, mutta on muutoin maltillinen.
”Pitää erottaa kaksi asiaa. Toinen on, että pahanlaatuinen kolesteroli on hyvin keskeinen verisuonia ahtauttava tekijä.”
”Lääkkeen merkitys on kokonaan toinen ja monimutkaisempi kysymys. Ei sitä vain kolesteroliarvo ratkaise vaan kokonaisriski eli minkä ikäinen olet ja ennen kaikkea, joko sinulla on sydän- ja verisuonitautia.”
Lopuksi Puska pelaa mustanpekan minun käteeni: ei kohtaloni sentään ole tilastojen korkeemmas käres vaan vähän omassakin.
”Ravinto, liikunta, tupakointi, ja biologisina mekanismeina ennen kaikkea veren kolesteroli, verenpaine, sokeritasapaino, ylipaino ”
” mitä enemmän riskitekijöitä, sitä suuremmalla todennäköisyydellä elämäsi päättyy aikaisemmin ”
” tai toisinpäin, jos kaikissa näissä suhteissa asiat on kunnossa niin

Teksti : Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: