Kannen kuva: Jarmo Uusi-Rintakoski

NUMERO 4
19.4.2012

Pääkirjoitus

LUKIJAMATKA
Vuonojen kutsu
Lähiöstä itään

TERVEYS
Tehohoitoa terveydenhuollon murtumiin
Vaarallinen paikka
Muistellen eletään toistamiseen
Kun läheinen loukkaa

Äideistä parhain
Talouslaskua Paljakanvaaralla
Eheän asumakentän kehässä
Elämää ekopöntössä

PUUTARHA
Sadoittain silmäniloa
Torvet töröllään
Vuoden vihannesperhe
Pihan ikivihreä selkäranka
Löytöretki lähihistoriaan

RUOKA
Keittiössä vihertää

KÄSITYÖT
Hyvin pyyhkii
Sievästi sinistä
Kuin karamelli

Ei käy pussin päälle
Takaisin sielunmaisemaan

JOKA KUUKAUSI
Asiasta toiseen
Pikkupojan elämää
Elämäntilanteita
Koti maalla
Kirjan kannet auki
Pieniä tarinoita
Ristikko
Papin päiväkirja

Seuraava Kodin Pellervo 16.5. ja Maatilan Pellervo 3.5.2012.

Iso  Kalenteri
sisältyy Pellervon tilaukseen.

VAASA-LEHTIÄ ANORAKIN ALLA

Kauaksi kotoa. Muutoksen sukupolvi kertoo. Toim. Anja Salokannel ja Kaija Valkonen. Kirjapaja 2012.
Aarne Kinnunen: Päätoiminen elämä. Otava 2011.

Äitini oli toisesta maailmasta kuin mihin minä kasvoin. Niinpä särjin hänen sydämensä monta kertaa. Kaikkensa hän minulle antoi, halusin tai en. Aika monta asiaa halusin. Monia en. Silti olen saanut elämältä kohtuuttoman paljon.

Ilse Rautio tiivistää yhden muutoksen sukupolven peruskokemuksista. Suurin piirtein samaa varioi Kauaksi kotoa -kirjan parikymmentä kirjoittajaa. Tiedättehän: lukemaan piti opetella öljylampun valossa, mutta kohta jo kuunneltiin Elvis Presleytä ja John Lennonia. Kansakouluun oli seitsemän kilometriä korpitietä, silti valmistuttiin maisteriksi, insinööriksi, sairaanhoitajaksi. Isille oli jäänyt ryyppy ja sodankäynti päälle, lapset saivat kenenkään valvomatta liikkua laumoissaan, niin Helsingissä kuin lappilaiskylissä; ja heinänteko oli kauheaa tai mukavaa.

Aarne Kinnunen (s. 1930), yliopistomies, pohtii pitkään muistelemisen luonnetta. Maalaispoikien elämästä hän kertoo tarkasti ja melko uskottavasti; lapset ovat usein julmia pikku paholaisia. Kinnunen on häpeilemätön muistelija. Lapsena opitun menetelmänsä hän paljastaa heti: ”on aika heitellä kivet.”

Muisteleminen on väistämättä omakehua, mutta Kinnunen ei emmi myös kivittää muita. Sivullisena sitä on hauska lukea. Paavo Lipposenkin muistelmissa (Muistelmat 1, 2009) hauskinta on, kun hän kehuu itsensä ja haukkuu toiset. Se on niin liikuttavan vilpitöntä.

Muistaminen ei ole menneisyyteen palaamista. Muistaminen tapahtuu nyt, ja huominen saattaa jo muuttaa mennyttä. Siksi poliittisesta historiastakin taistellaan. Joskus aika kultaa, joskus karaisee, karistaa valheita ja itsepetosta. Tekeminenkin muokkaa muistia; Antti Hyryn Uunin muuraaja huomaa muistavansa vanhoja asioita työvaiheitten myötä.

Pahimmin (?) ovat asiat Antti Eskolalla. Hän kertoo (Mikä henki meitä kantaa, 2009), että sen jälkeen kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ilmestyi, hänen on ollut mahdoton nähdä lapsuudenkotiaan muulla tavoin kuin osana Linnan suurta torpparikertomusta. Eskola (s. 1934) syntyi pientilan pojaksi Urjalaan, Linnan kotiseudulle. Vähän Eskolaa vanhemmat ovat tainneet muistaa sotaretkensä Tuntemattoman sotilaan kautta paitsi öisin ja humalassa. Silloin on muistettu hiukan toisin.

Tämä pistää silmään Kauaksi kotoa -kokoelmassa. Kukaan 1940-luvulla syntyneistä ei edes mainitse Linnaa, vaikka moni syntyi pientilalle tai maaseutuköyhälistöön. Moni aloitti elämänsä siitä, mihin Linna lopettaa, eikä sukupolven elämää ole kukaan ottanut pihteihinsä siten kuin Linna teki. Linna tietysti yhdisti, mutta silti tuntuu hyvältä, kun Eskola kertoo alkaneensa muistaa lapsuutensa vasta vanhana, uskon ja uskonnon pohdiskelujen myötä.

Sitä sosiaalista nousua, jonka sotasukupolvi yritti lapsilleen taata, kutsutaan luokkaretkeksi. Se kävi nopeasti: isovanhemmat eivät ehkä osanneet lukea, oman lapsuuden ihme saattoi olla sähkö ja radio; ja nyt kohta voi tilittää vuosiaan eläkeläisenä kaukomailla. Yllättävän harva kirjoittajista silti on luonut uraa tietoisesti: on otettu, mitä eteen on tullut, ja yleensä on tullut nousun mahdollisuus.

Jälkimaku on kypsä, hiukan surumielinen, harvoin katkera.
Muisti valikoi, ja kirjoittajat valikoivat lisää. Lapsuus ja nuoruus 1950-luvulla ja myöhemmin saattoi olla myrskyistä; ainakin aika myrskysi. Muistajiksi valikoituvat ne, jotka ovat selviytyneet. Matkalle jääneillä ei ole ääntä. Muistajiksi on valikoitunut myös niitä jotka osaavat itseään ilmaista, muutama ammatikseenkin. Niin paljon eroja tarinoissa kuitenkin on, että sukupolven Väinö Linnaa ei voinut tulla. Maailma oli jo niin pieninä palasina, vaikka nykyisin toisin nähdään, enkä tarkoita vain, että moni sekosi Beatleseista, toiset taipuivat tangoon.

Harva haluaa kirjoittaa kovin intiimisti, eikä kannatakaan: se on taitolaji. Luulen, että Kauaksi kotoa -kokoelmasta puuttuu monia murrosiän kriisejä: ne kuuluivat vanhan Suomen moraaliseen ilmastoon. Poikien murrosikää ei ole kuvannut edes romaaneissa tolkullisesti juuri kukaan, norjalaista Axel Sandemosea lukuun ottamatta. Äskettäin suomennettu Jonathan Franzenin

Epämukavuusalue (Siltala 2012) samaa yrittää, ehkä onnistuukin, mutta kertojan elämä Chicagon esikaupungissa maistuu vähän kuin olutta olisi jatkettu vedellä, ei testosteronilla.

Luokkaretki ei ehkä olisi ollut kaikille mahdollinen ilman kansakoulunopettajia: tuo ihmeellinen ammattikunta oli levittäytynyt pitkin Suomea, joka pikkukylään saakka, ja jos opettaja oli hyvä, hän osasi poimia ne, joiden käteen kirja sopi paremmin kuin kuokka. Monet näyttävät muistavan opettajiaan hyvällä. Oli se tietysti vähän itsestäkin kiinni. Katja Äijälä todistaa:

Oppimisen halua minulla kyllä oli, se mitattiin niinä aamuina, kun poljin jäisellä polkupyörällä parinkymmenen asteen pakkasessa kaksitoista kilometriä Ähtärin yhteiskouluun. Anorakin alle oli kiinnitetty hakaneuloilla Vaasa-lehti villapuseron etu- ja selkäpuolelle. Se eristi kylmyyttä. Isä oli oppinut konstin sodassa.

Aarne Kinnunen kirjoitti muistelmansa kahdeksankymppisenä, huomattavasti vanhempana kuin Kauaksi kotoa -muistelijat.

Kirjallisuudentutkijana Kinnunen teki ison uran. Siksi kirjan viimeinen lause on mielenkiintoinen: Onnellisimmat ovat olleet ensimmäiset ja viimeiset vuodet kaikissa suhteissa, kaikkien kanssa.

Arviointi: Jarmo Uusi-Rintakoski
Sähköposti: